maanantai 21. syyskuuta 2015

Wuhanin pitkäkestoiset vaikutukset ihmiselämässä

  1. Tunnen polttavaa halua toivottaa kauppatorin kiinalais(ennäköis)ille matkailijoille "Ni hâo!", mutta vastustan kiusausta ymmärtäessäni, että vastapuoli saattaisi kuvitella minun haluavan jatkaa keskustelua pidemmälle. Mikä ei olisi mahdollista mikäli hän ei halua varmistaa onko minulla todella kolme lasta (jotka harvoin ovat mukanani torin ohi polkiessani) tai ostaa puolta kiloa perunaa. 
  2. Meillä ei syödä riisiä. Pelkkää ideaa pidetään tietyissä väestöryhmissä pöyristyttävänä. Kapinallishenkisenä olen  hankkinut kotiin paketin risottoriisiä, joka odottaa kuitenkin avaamattomana parempia aikoja.
  3. Saatan suunnitella työprojektia Kiinaan suhteellisrealistisella tasolla suhteiden suhteiden avulla - joita ilman Kiinassa ei voi tehdä mitään. Projekti tuskin toteutuu, mikä on tässä toissijaista.
  4. Olen kuuluisa.
  5. Sain yhden ystävän, jonka Suomeen paluuta voin odottaa ilolla. Ja toisen, johon yhteyttä pitämättömyydestä voin tuntea huonoa omaatuntoa. Tämä lista kaipasikin vähän täydennystä.
Kiinalaisilla voisi olla annettavaa Jani Leinosen tottelemattomuuskouluun.

Ja yhä:

Kolmen lapsen ja kahden työssäkäyvän vanhemman arki Helsingissä on ihan sietämättömän helppoa ja mukavaa.

Yhä.

maanantai 13. heinäkuuta 2015

Aika kultaa muistot?

Suomessa vieraileva Pekingin-ystäväni kertoi erään ystävänsä todenneen, ettei lähde Kiinaan, koska on lukenut blogiani. Mutta toinen ystävä lähtee työkomennukselle Shanghaihin - siitä huolimatta että on lukenut blogiani.

Halusin siis tulla kertomaan, että tapaan kyllä liioitella ihan kauheasti. Ainakin miljoona kertaa päivässä! Että juttujeni pohjalta ei kannata tehdä kovin syvällisiä johtopäätöksiä.

Saanhan yhä viisumin?

(Ja ihan oikeasti halusin tulla kertomaan, että kaksi ihmistä on tunnustanut seuranneensa blogiani. Ja toinen minulle ihkatuntematon! Miten ilahtunut voi ihminen olla! No niin ilahtunut, että palaa heti bloggaamaan.)

Shanghaihin matkaavaa ystävää lohdutin, että puolet kohtaamistani vaikeuksista johtui siitä, että yritin ylläpitää mukavaa elämää vaativalle lapsijoukolle, ja toinen puoli Wuhanista. Siten vain jäljellejäävä kolmannes valituksistani johtui Shanghain kanssa jaettavasta todellisuudesta, kuten liikenteestä ja ilmansaasteista, jotka nekään eivät ole siellä yhtä pahoja kuin Wuhanissa.

Tässä nykyisessä todellisuudessani Kiina ja Kiinasta paluun kokemukset alkavat muotoutua punchlinen kanssa kerrottaviksi anekdooteiksi. Kuten, että Barbi järkyttyi metromatkailun ajatuksesta, kunnes kerroin (ja näki), että Helsingin metro on ruuhka-aikaan tyhjempi kuin Wuhanin metro milloinkaan. Tai että toinen Barbi puuskahti ehdotukseeni kiinalaisesta ravintolasta "Oletko äiti hullu!" Ja ettei kaapissamme ole minkään tyypin riisiä.

Eniten arkea työllistävänä muistona Kiinasta kannetaan Barbin järkytystä Wuhanin muutamista karunnäköisistä kerjäläisistä, mikä saa tämän haluamaan välttää kaikenlaisia kohtaamisia kaikenlaisten kerjäläisten kanssa. Eli esimerkiksi liikkumista Helsingin ja Turun keskusta-alueilla.

Tavallaan toivoisin, että voisin sanoa muistelevani kaiholla kaikkea mukavaa, mitä Kiinassa teimme - oli sitäkin! - mutta kiistämättä Kiinan vahvin anti piilee siinä, miten osaan arvostaa Helsingin puhdasta ilmaa, sen luontoa, ystävien näkemistä, futistreenejäni, liikkumisen vapauttani, kaunista kotiamme ja ihan kaiken helppoutta ja mukavuutta. Tämä kokemus on niin vahva, ettei minua haittaa edes sysihuonot kesäkelit. Ja se on kuulkaa paljon se.

Eli muistojen kultaantumista odotellaan edelleen. Ja elämä Helsingissä on yhä ihan täydellistä.

keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Kuherruskuukausi

Huonolta näyttää nyt blogin kohtalo.

Muutimme siis sunnuntaina. Perjantaina (uudelleen)pakkasin kellarin tavarat, lauantaina purimme muun irtaimen omaisuutemme varastohuoneesta, ja uudelleenpakkasi(n)mme sen sataan muuttolaatikkoon, sunnuntaina siirsimme materian vanhasta asunnosta uuteen kuudessa tunnissa. Kelpo suoritus, mielestäni, kun ajomatkaan uhrattiin ajasta kolmannes. Oikein sydänlämpöiset kiitokset kaikille asiaanosallistuneille! Muuttoiltana ystävä saapui ovelle skumppapullon ja lämpimän raparperipiirakan kera, jäljessään lisää kaltaisiaan. Olet ystävien seurassa, niinhän se paikallisradio sanoo.

Ollakseni tehokas, olin sopinut lainalaatikoitten noudon seuraavaan päivään, ja nyt, kolmantena päivänä, purkamatta on enää ulkovaatelaatikot sekä työpöydän laatikostojen kätkemä silppu. Ensin mainittu koska epähuomiossa jätimme pakkaamatta henkarit, ja toiseksi mainittu koska huomiossa jätimme pakkaamatta työpöydän.

Vahva oletukseni on, että sälälaatikoiden sisältöä ei setvitä ennen seuraavaa muuttoa, jos silloinkaan. Henkareita täytynee hankkia.

Uuden kodin huono puoli oli myös heti löydettävissä: se tekee seuraavan kodin etsimisestä entisestä vaikeampaa. Tämä on ihana.

Ja jos meillä ei olekaan vielä tiskiharjaa, on meillä sen sijaan päiväkotipaikat 250 metrin päästä kotoa, sekä matkakortti, joka kuljettaa minut tulevalle työpaikalleni alle puolessa tunnissa. Matkan testattuani olen entistä innostuneempi työn aloituksesta. Enkä oikeastaan edes lainkaan sen matka-ajan takia.

Tiedän, ollaan jo siinä pisteessä, että tämä ei ole enää reilua ollenkaan. Mutta.

Että vielä futistakin! Ystävä oli kuullut kaipuuni jalkapallojoukkueesta, ja yhytti minut toverinsa joukkueeseen. Eilen ujosti kyselin ja tänään minut toivotettiin tervetulleeksi treeneihin. Olin kevyesti huonoin ja silti sanoivat, että saan tulla toistekin! Tervehdin ilolla kipeää isovarvasta, mustelmaa sääressä ja huomenna jomottavia jalkoja. Ihmisen parasta aikaa.

Ja aivan kuin tässä ei jo olisi kauhalla annettu, lähdenpä viikonloppuna ystäväporukalla lomalle. Mikä tammikuussa tuntui kovin ansaitulta, vaikuttaa nyt suorastaan härskiltä luksuselta. Mutta täytyy vain sitten toivoa, että taas tulevaisuudessa kärsin oikein kovasti. Tai karistan vähän tätä luterilaisaskeettista asennemaailmaa. Kumpi sitten paremmin sopii.

Ja blogin kohtalo näyttää siis heikolta, koska elämääntyytyväisyydestä bloggaaminen on nopeasti kulutettu loppuun. Mutta parempi kai hyvä arki kuin hyvä tarina. Kai.

Kuherruskuukausi Wuhanissa loppui marraskuuhun, mutta Helsingissä se kestää varmasti marraskuuhun!

perjantai 29. toukokuuta 2015

Noh.. Eli mitä jäi käteen Kiinan-vuodesta (jota kutsun vuodeksi, vaikkei se vuotta ollutkaan)

Kymmenen Suomi-päivän jälkeen Wuhan alkaa tuntua kaukaiselta menneisyydeltä, sillä solahdimme perusarkeen heti palattuamme Barbin eskariinpaluun sekä kasaantuneiden neuvola- ja lääkärikäyntien myötä. Kasaantumisella viittaan nyt esimerkiksi Harbin syksyisen korvatulehduksen jälkitarkastukseen.

Oli parantunut.

Väitettä perusarjesta hieman syö se, että elämme vanhempieni vierashuoneessa samalla viiden vaatekerran haasteella kuin Kiinassa, ja lapsia huoltamassa on hulppeat kolme käsiparia arkisen yhden sijaan - Suurmetsurin käsipari totuttelee yleiseurooppalaiseen arkeen tällä hetkellä Hollannissa.

Palasimme siis Suomeen suunniteltua aiemmin Kyöstin Euroopan-matkan vuoksi, ja varhennetun paluun hintana on ensi vuoden odotushorisontissa Suurmetsurin toinen jakso Wuhanissa.

Onneksi minulla on työ, joka yksiselitteisesti estää mukaanlähtemisen.

No olipas se negatiivisen kuuloista. Mutta kuten tämän blogin pohjilta saattaa päätellä, tuntuu kolmilapsisen perheen arjen pyörittäminen yksin Helsingissä kummasti keveämmältä kuin kvartaali Wuhanissa. Siitäkin huolimatta, että kokemuksemme oli vahvasti nousujohteinen ja elo loppuaikoina hyvinkin leppoisaa.

No kannattiko lähteä, voisi tässä kohtaa aiheellisesti kysyä. Ja jos olisi itsereflektioon taipuvainen, voisi vastatakin. Minulta ei oikein irtoa kuin mnjaa. Saimme niitä kuuluisia elämää rikastuttavia elämyksiä, mutta olihan niiden hintana aika monta tuskaista hetkeä. Ehkä se näin luterilaisittain jopa kirkastaa vuoden tuottamaa voittoa.

Opin alkeellisesti kommunikoimaan kiinaksi, Barbit marssimaan. Vanhempi Barbi oppi ymmärtämään pitävänsä valkosipulista systemaattisen ja kavalan huijauksen uhrina, nuorempi Barbi kävelemään pidempiä matkoja, kun päätin unohtaa seisomalaudalla varustetut rattaamme Uuteen-Seelantiin, ja Harbi juoksemaan sekä hymyilemään valloittavasti vieraille. Näimme ja koimme monia aidosti upeasti paikkoja, ja saimme valtavia onnistumisen kokemuksia selvitessämme arkisista tilanteista.

Epäilemättä Harbi olisi oppinut juoksemaan myös Suomessa, ja puhumaan kenties jopa varhemmin, jos niin uskaltaa päätellä Suomessa koetusta puhetaidon harppauksesta. Mutta kokemusta siitä millaista on olla täydellisen erilainen kuin muut - sitä he eivät olisi saaneet. Haluaisin kuvitella tämän voivan kasvattaa lapsen kykyä empatiaan ja luovan samaistumispintaa toisiin "erilaisiin". Haluaisin myös uskoa, ettei muutto uuteen kouluun ja uuten päiväkotiin aiheuta järisyttävää draamaa sen jälkeen kun on ummikkona suoriutunut ensimmäisistä päivistä kiinalaisessa päiväkodissa. Että jos ei muuta, ainakin muutto Helsinkiin helpottui käsinkoskelteltavasti.

Tarinan suurin voittaja on toki keltinkankaalaisittain ajateltuna Harbi, joka sai matkan vuoksi nauttia kotihoidosta yli kaksivuotiaaksi perheessämme tavanomaisemman varhaisemman päiväkotiuran aloituksen sijaan. Varhaiskasvatuksellisesta näkökulmasta voi argumentoida toisin, sillä minun toteuttamani kotihoidon suurimpana saavutuksena pidetään lapsen kykyä leikkiä yksin. Harbi oppi siinä oikein taitavaksi.

Minä opin, että lapsiperhetaloutta voi elää ilman mikroa ja tiskikonetta, enkä aio koskaan toistaa kokeilua. Jälkiviisaasti totean, että jos jotain kokemuksesta muuttaisin, pitäisin tiukemmin kiinni vaatimuksesta asua metropysäkin vieressä sekä ostaisin astiapesukoneen ensimmäisellä viikolla.

Toki materiaalinen pidättyväisyys oli tietoinen linjaus ja ekologisuuden nimissä harjoitettu nuukailu minulle palkitsevaa. Muilla tavoin se ei juurikaan parantanut elämänlaatua.

Mainitsemastani metropysäkkikatumuksesta toivon meidän perheenä oppineen, että arjen logistiikka on ensiarvoisen tärkeää ja sitä tulee priorisoida kaikissa tulevissa asuntopohdinnoissa. Miten niin aika läpinäkyvää? Enhän minä tuota nyt mitenkään erityisesti Suurmetsurille osoittanut. Niin se vain on.

Saimme viettää yhdet haikeat jäähyväiset, mistä olen onnellinen. Ystäväperheemme tuskin tulee koskaan käymään Eurooppaan - opettajaperheen palkat on säästettävä lapsen koulutukseen - emmekä me palaa Wuhaniin. Vain puoliksi vitsaillen ehdottelin lapsen lähettämistä Suomeen opiskelemaan, siinä löisi monta kärpästä yhdellä iskulla. Mutta se oli ennen näitä vaaleja ja tätä hallitusohjelmaa, eli miten onnekaita olettekaan, koska rajaan kotimaan politiikan blogin ulkopuolelle.

Perheenä meihin pätee vanha viisaus sen, mikä ei tapa, vahvistamisesta. Siinä missä aiemmin Suomessa juoksimme lähinnä tahoillamme harrastuksissamme, nyt olimme - osaamattomuuttamme - pakotettuja viettämään valtaojan ajasta omassa seurassamme. Kasvattavaa. Kivaa(kin). Tuskin tulee jatkumaan.

Sinisestä taivaasta muistan iloita ihan joka päivä. Jopa sateisina.

keskiviikko 13. toukokuuta 2015

Turistina Macaossa, eli kuinka pääsin eroon Instagram-riippuvuudestani

Tarkkaavaisimmat ovat saattaneet huomata, että Instagram-tilini ei ole päivittynyt hetkeen. Täsmällisesti ilmaistuna yhdeksääntoista päivään. Kävimme nimittäin Macaossa.

Jos Hongkong oli meille Eurooppaa, niin Macaossamme Las Vegas kohtasi trooppisen lomaresortin. Macaohan on, Hongkongin tavoin, "Kiinan kansantasavallan erityishallintoalue", joka siirtyi Kiinalle Portugalilta juuri ennen vuosituhannen vaihdetta. Vanhasta emämaasta on muistona paitsi kaunista siirtomaa-arkkitehtuuria ja muutamia hyviä ravintoloita, yhä virallisena kielenä toimiva portugali, jota kuulee bussien ja hissien kuulutuksissa, mutta ei vahingossakaan elävien ihmisten käyttämänä. Selvittämättä jäi minkälainen osuus paikallisesta väestöstä (toista) virallista kieltä hallitsee.

Macaon talous perustuu turismiin, ja turismi kasinoihin. Rahavirroissa Macao on ohittanut Las Vegasin hyvän aikaa sitten, ja kasinoa - sekä Eiffel-tornia - nousi yhä toisen viereen, eli ilmeisesti Kiinan uusi suhtautuminen korruptioon ei ole liian pahasti rokottanut bisnestä.

Ja siellähän mekin sitten olimme. Kasinolla. Tai siis ostarilla. Kun hotellimme ala-aulasta lähti suunnistamaan kohti ravintoloita, löysi itsensä ostarilta, ja kasinon porteilta, ja sitten seuraavalta hotellilta, ja kasinolta ja ostarilta. Paikassa voisi harhailla päiviä astumatta ulkoilmaan.

Mikä on tietysti tarkoituskin.

Mikä on varsin painajaismaista.

"Voisiko olla ihanampaa," huokaili hän venetsialaisen kanaalin rannalla luontevasti hymyellen.
 
Tai olisi ollut ilman kännykkäni kohtaloksi koitunutta lomaresorttiosiota. Suurmetsurin tehdessä töitä - detalji, joka toisinaan on jäänyt matkoiltamme mainitsematta - minä vietin runsaasti aikaa hotellin uima-altaalla, joka oli lämmitetty ja ihana ja nosti lasten kirjoissa Macaon Kiinan parhaaksi paikaksi Kiinan muurin ja Hongkongin Muumikahvilan ohi - ja Sanyan, sielläkin kun allas oli lämmittämätön.

Somekeskeisyyteni tasosta kertoo, että minusta olisi ollut vallan sääli, jos merkittävimmästä tekijästä lomassamme ei olisi ollut mitään kuvatodistusta. Hienosti keksinkin, että tylsien varvaskuvien sijaan voisin ottaa allasselfien, puhelimenihan on vedenpitävä!

Julkaisen kuvan, kunhan saan puhelimen takuuhuollosta Suomessa.

Sitä sympaattisempaa Macaota.

Sanovat, että vierotusoireiden kolme ensimmäistä päivää ovat pahimmat. Ja pahat ne olivat. Wuhaniin palattuamme sain lainaan kaverin vanhan kännykän, joka taittoi pahinta terää, sillä ahkeran humanistipuurtamisen jälkeen onnistuin saamaan laitteeseen VPN-yhteyteni ja sen myötä muut somekanavani toimintaan, mutta Instagramia en millään kohtuullisella enkä kohtuuttomalla vaivannäöllä.

Tässä muutama päivä sitten tajusin, etten ollut muistanut katsoa kavereiden instafeediä yli viikkoon. Olen alkanut myös tavoittaa merkityksellisyyden tunnetta asioissa, joita en kuvaa kännykällä.

Ja Macao, se oli hyvin kuvauksellinen.

torstai 7. toukokuuta 2015

Kivijalkataloudesta

Ostan yleensä ruokamme kalliimmanpuoleisesta supermarketista, josta saa eurooppalaista juustoa ja luotettavan näköistä lihaa (kyllä, ostaisin heidän jauhelihaltaan auton), ja jonne pääsee kätevästi bussin ja metron yhdistelmällä ja usein taksilla kotiin, jos sattuu kulkemaan keskipäivällä.

Täydennysostoksia teen lähikaupoista: kananmunia ja tofua marketista, (makeaa paahto)leipää leipomosta, viiniä herkkukaupasta ja banaaneja hedelmäkaupasta. Kassillisen ruokaa saa helposti koottua puolentusinasta kauppoja. Ja kun tarkemmin ajattelee, jos ei söisi juustoa, eikä muutenkaan olisi länsimaalaisen rajoittunut, ostoksille ei tarvitsisi poistua sataa metriä kauemmas varmaan ikinä.

Kortteliamme ympäröi kivijalkaliikkeinä kaksi ruokakauppaa, kaksi hedelmäkauppaa, pesula, pari herkkupuotia, kaksi pankkia, kahden eri teleoperaattorin myymälät, lemmikkieläinkauppa, paperitarvikekauppa, kauneushoitola, kolme kampaamoa, lastentavaraliike, jossa myös vauvauintipaikka, kolme lastenvaateliikettä ja lasten kenkäkauppa, viisi verholiikettä (en ymmärrä, miten vähemmällä pärjäisi!), kaksi kahvilaa, pitseria, kaksi apteekkia, pari teehuonetta, ilmastointilaitekauppa, keittiöliike, viinakauppa, kolme kiinteistövälitystoimistoa, alusvaateliike, teleportti, ravintoloita, joogakeskus ja kaksi terveysklinikkaa. Noin muutamia mainitakseni.

Kadun yli astumalla valikoima kasvaa rautakaupalla, ikkunaliikkeellä, vihannes- ja lihatorilla, musiikki- ja tanssikoululla, rumpukoululla, autopesulalla ja soitinliikkeellä. Viereisestä korttelista löytyy myös autokoulu, optikko, muotiliikkeitä, akupunktiohoitola, kuntosali, vuodevaateliike ja lankakauppa. Ja tietysti runsaasti vaihtoehtoja aiemmin mainittujen palveluiden osalta.

Suomessahan usein kuulee haikailtavan kivijalkakauppojen perään. Tai siis Helsingissä kuulee. Muissa suuremmissa kaupungeissa surraan keskustan kuolemaa ja haja-asutusalueella pohditaan, että olisi kivaa, jos olisi pankki alle 200 kilometrin päässä. Mutta kaikki tietenkin ymmärtävät, että kivijalkatalous ei vain voi nykymaailmassa toimia, ja onhan se kätevää, kun kaiken saa kerralla sittarista.

Enkä minä kyllä ihan aidosti ymmärrä, miten pelkästään pähkinöitä ja keksejä myyvä liike korttelissamme voi kannattaa - etenkin kun pähkinöitä ja keksejä saa myös kolmesta naapuriliikkeestä. Eikä aina ilmeisesti kannatakaan, sillä korttelissa on juhlittu uuden kaupan avajaisia vähintään kahdeksan kertaa reilun puolen vuoden aikana - saatan olla seonnut laskuista.

Ilmeisesti kaupan perustamiskustannukset eivät ole turhan korkeat, ja aina kannattaa yrittää. Tai jotain. Olisi tosi kiva lukea aiheesta vaikka joku taustoitettu blogipostaus.

(No ei ole teleporttia. Tarkistin vain oletteko hereillä.)

tiistai 5. toukokuuta 2015

Expattien välisestä ystävyydestä

Viimeiset pari viikkoa ovat muistuttaneet normaaliksi kokemaani sosiaalista elämää. Olen järjestänyt tapaamisia hyvästelläkseni.

Saan kuin saankin näistä tapaamisista ohjelmaa kahdeksi viikoksi, mutta on hieman surkeaa myöntää, että monet hyvästelyn arvoisiksi laskemistani ihmisistä olen tavannut vain kerran tai pari aiemmin. (Yhtä en ole tavannut kertaakaan, mikä johtuu siitä, että lähetin hei-mennäänkö-ensi-viikolla-lounaalle -viestin vahingossa opiskelijatytölle, jonka kanssa tuloksetta suunnittelin kiinan-opintoja tammikuussa. Hän vastasi, että oikein mielellään. Ja että kiitos kysymästä, kokeet menivät oikein hyvin.)

Syitä sosiaalisten ympyröiden puuttumiseen on tietysti helppo keksiä, kuten että minulta puuttuu luonnollisia yhteyksiä tavata ihmisiä (lue: työpaikka, sosiaalisia harrastuksia, yöelämä), naapureiden kanssa on ylittämätön kielimuuri ja löytämäni paikallisen ekspattinaisten yhteisön kanssa lievä kulttuurinen muuri. (Olen käynyt rouvien kanssa muutamilla hienostobrunsseilla, mutta lapsia näihin en ole kehdannut raahata; esimerkkinä kulttuurisesta erosta voi mainita, että minulla ei ole kotiapulaista, joka hoitaisi lapseni brunsseilla istuessani.)

Ja sitten on vielä toimimattoman suurkaupungin logistiikka. Yhden mukavanoloisen naisen yhytin brunssilla, ja sovimme lounaan puolimatkan krouviin, ostosalueelle, jonne molemmat hurautamme alle tunnissa. Päivittäiseksi kanssakäymiseksi sittenkin turhan raskasta. Olemme myös etenkin loppua kohden matkustelleet niin runsaasti, että kotiin jäävän arjen on ihan mielellään rauhoittanut.

Toinen massiivinen tekijä sosiaalisen elämäni viimeaikaisessa nousujohteisuudessa on ollut se, että kävin bileissä! Aivan oikein, ihan oikeissa bileissä! Pieni sivuseikka on, että bileisiin päästäkseni matkustin tuhat kilometriä, mikä sujui yöjunassa eli melkein teleporttaamalla. Tapasin kymmeniä uusia ihmisiä, ja kävin keskusteluja taiteesta ja siitä mikä minun roolini olisi jos koko systeemi romahtaisi - siis muusta kuin lasteni lukumäärästä. Kokemus oli paitsi riemukas myös vahvasti eloonherättävä. Kaksi vuotta maassa olleen juhlien isäntäpariskunnan laajaa tuttavapiiriä tarkastellessani aloinkin kyseenalaistaa omaa aktiivisuuttani ihmisiin tutustumisessa.

Olen aiemminkin viettänyt samanpituisia ajanjaksoja ulkomailla, ja joudun myöntämään, että lähin ystäväpiiri on aina löytynyt muista ulkomaalaisista, joiden kanssa on ollut jaettavana samantyyppinen elämäntilanne ja valtava aukko sosiaalisten suhteiden kohdalla. Tällä kertaa vertaisten ryhmää ei ollut tyrkyllä, ja kenties itsekin tyydyin turhan suosiolla oman perheeni muodostamaan sosiaaliseen piiriin. (Vaikka juoksin minä perään, kun näin pihassamme ulkomaalaispariskunnan. Mutta heillä oli kiire, tai sitten eivät vain olleet yhtä haltioissaan toisen waiguorenin kohtaamisesta kuin minä. Uusia, sanokaa minun sanoneen.) Eli varmasti olisin voinut olla aktiivisempi. Olisi pitänyt heitellä vahinkolounaskutsuja vähän aiemmassa vaiheessa vuotta.

Mutta, sittenkin koen olevani onnekas, kun minulla on yksi ihan oikea paikallinen ystävä - se jonka Suurmetsuri aikanaan yhytti kadulla kulkiessaan.

Ja pääsin kerran bileisiin.

Olisi voinut mennä huonomminkin.

keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Turistina "Kiinassa": Hongkong

Ihan kuin Euroopassa olisi käynyt. Euroopassa, jossa myydään kuivattua kalaa kadulla.

Tajusin jokin aikaa sitten keskustelussa, että vaikka luulin tietäväni millaiseen maahan olin tulossa, tosiasiassa ajatukseni Kiinasta perustuivat Hongkongin pohjalta keksimiini kuvitelmiin. Tällä matkalla kirkastui miten toisenlainen maailma Hongkong tosiaan on. Autot ajavat autotiellä ja ihmiset kävelevät jalkakäytävillä. Kahviloissa eikä metrotunneleissa ei tupakoida, eikä kukaan ei ole kiinnostunut meistä - paitsi manner-Kiinasta tulleet turistit. Ruokakaupasta saa mitä tahtoo, ravintoloista brunssia ja kadulta nerokasta halloumipitaa.

Ja kaikki on järkyttävän kallista: bussilippukin toista euroa, ja vieläpä lapsista puoli hintaa. Totesimme Suurmetsurin kanssa, että emme päässe järkytykseltämme Helsinki-Vantaalta kotiin, kun jäämme makustelemaan Suomen hintatasoa.

Turistipyrkimyksemme Hongkongissa olivat korkealla: ajelimme funikulaarilla Victoria Peakille (joka oli sitten vuoden 2001 muuttunut melkoiseksi ostoskeskukseksi ja vierailupäivänämme jäänyt pilven sisään), pyörimme maailmanpyörässä ja nousimme kaupungin korkeimman ja maailman kahdeksanneksi korkeimman rakennuksen 102. kerrokseen, Ritz-Carlton-hotellin baariin oluelle ja jäätelölle. (Kuten sanoin, Hongkongissa on kallista. Näköalantasanteen 50 euron sisäänpääsymaksu innoitti minut kiertämään sen näinkin ovelalla tavalla. Toki yksin olueni maksoi liki 20 euroa, mutta sainpahan näköalan lisäksi paikallisen pienpanimon oluen.)

Barbien todistuksen mukaan kyseinen päivä oli Kiinan-aikamme paras, sillä maailmanpyörän ja näköalajäätelöiden lisäksi löysimme ostarilta ihka aidon japanilaisen Muumikahvilan, jossa oli valtavia muumipehmoja asiakkaina ja ruokalistalla pannukakkuja, ja jonka kaupassa myytiin aitoja muumimukeja.

Eikä siinä vielä kaikki! Sattumalta löysimme vieläpä Marimekon kaupan, jossa soi suomalainen musiikki!

Ehkä hitusen koti-ikävän tuntua saattaisi aistia jälkikasvussa.

Näkymä 102. kerroksesta kenties aavistuksen verran likaisen ikkunan läpi, mutta ei ollut ilma turhan kirkas Kiinan Euroopassakaan.

"Kaikki hauska on hyvää vatsalle", sanoi lautanen kauniilla suomen kielellä. Blogimateriaaliksi tarkoitetut kuvituskuvat löytyvät toimimattoman kännykän uumenista, siksi tarjolla tänään: kömpelösti rajattuja kotialbumikuvia kamerasta.

tiistai 28. huhtikuuta 2015

Lapsiperhe matkalla

Olemme jälleen matkailleet. Raporttia Hongkongista ja Macaosta seuraa varmasti tuonnempana, mutta ensin pitää vapauttaa kertomus paluustamme Wuhaniin, siksi tyylikäs oli se.

Olemme kustannus-, mukavuus- sekä ekologisuussyistä siirtyneet kotimaanmatkailussa junaliikenteen kannattajiksi, mutta tämänkertaisiin kohteisiimme juna ei vienyt perille asti. Lähtöaamuna herättelin Barbit Macaossa hieman ennen kahdeksaa, jotta ehtisimme vielä pulahtamaan hotellin altaaseen ennen yhdeksitoista suunnittelemaamme lähtöä. Junamme Wuhaniin lähtisi kuudelta Shenzhenistä, Kiinan puolelta.

Junamatkailumme edellyttää, että kaikki tavarat ovat yhden aikuisen kannettavissa, joten matkatavarat kulkevat Kyöstin kantamassa rinkassa ja pienessä urheilukassissa. Sen lisäksi vaunuissa roikkuu minun käsilaukkuni, tietokonelaukku, manducankuljetuspussukka, eväsnyssykkä sekä mukaanilmestyvänromun kokoelmakassi. Niin ja sitten on vielä Barbien perässävedettävä Hello Kitty -lentolaukku. Lasti on kätevä portaissa, liikennevälineissä ja turvatarkastuksissa.

Ravitsevan Starbucks-aamiaisen jälkeen lähdimme bussilla lauttasatamaan, jossa aamulla hieman kuumeiseksi havaittu Harbi oksensi ylleen. Tämä lupaa hyvää, totesimme, vaihdoimme lapsen vaatteet, ja ostimme liput vartin kuluttua lähtevään alukseen. Liukuportaiden määrä: neljä.

Hongkongin maahantulotarkastuksessa nuoremman Barbin passi hälytti meille tuntemattomasta syystä ja se (passi, ei lapsi) vietiin erityistarkastukseen. "Maybe somebody else, a little similar, maybe." Lopulta passi saatiin todennettua lapsen kanssa yhteensopivaksi, ja siirryimme seuraavaan tarkastuspisteeseen, jossa hälytyksen antoi kuumeinen Harbi. (Lintuinfluenssan innoittamana Hongkongin rajoilla mitataan kaikkien matkustavaisten ruumiinlämpö.) Iloitsimme jo lyhyesti ilmaisesta lääkärintarkastuksesta, mutta virkailijat halusivatkin vain tylsästi henkilö- ja yhteystietomme, ja antoivat lääkärille täytettäväksi lomakkeen, joka tulisi diagnoosilla varustettuna palauttaa Hongkongin rajavartiostoon.

Päästyämme kaksi metriä tarkastuspisteestä lapsi oksensi päälleen. Etsimme muutaman hetken vessaa, sen kuitenkaan riittävän nopeasti löytymättä. Seuraa prosessi, jonka huippukohtana vaippasillaan huutava lapsi oksentaa terminaalin lattialle, tämän vanhempien tehokkaasti ja huomaamattomasti siivoten lähiympäristöä nenäliinoilla ja kosteuspyyhkeillä.

Jälleen, puhtaat vaatteet ylle (lapselle - itselleni puhdasta paitaa ei enää ollut), ostamaan hieman evästä iltajunaan sekä lisää kosteuspyyhkeitä. Shenzhenin rajapiste sijaitsee satamasta kätevän kolmen metrolinjan vaihdon päässä, tai meille viiden, koska Hitatchi muisti ulkoa päätepysäkkimme nimen, mutta muisti väärin, joten saimme palata yhden pysäkin taaksepäin ja toisella metrolla eteenpäin. Onneksi vain yhden, sillä tässä kohtaa junan lähtöön oli aikaa tunti. Liukuportaita jokaisessa vaihdossa: kaksi. Nukkuvia lapsia: yksi, kitiseviä lapsia: yksi, taistelevia lapsia: kaksi.

Kaksien passintarkastusten - Hongkongista poistumismuodollisuuksien ja Kiinaan saapumismuodollisuuksien - ja aika monien liukuportaiden jälkeen kiristimme vauhtia kohti Shenzhenin juna-asemaa. Syöksyimme turvan läpi (sana syöksyä tarkoittaa tässä tuskaisaa purkautumista ja pakkautumista vaunujen kassialmavarustuksesta) vain huomataksemme, että olimme Shenzhen-Guangzhou-yhteyden, emme kaukojunien, lähtöhallissa. Ulospäin meitä neuvottiin pyöröovesta, josta luonnollisesti ei mahdu vaunujen kanssa, vaan käymme määrätietoisesti vastavirtaan turvatarkastusten läpi. Keskimmäisen Barbin voimat on ihan loppu.

Enää viimeinen turva, jota ennen Suurmetsuri kuitenkin bongaa kultaiset kaaret, ja päättää nopeasti kipaista purilaiset lämpimäksi iltaruoaksi. Ja kas, olimme jonossa taklaamassa mummoja jo minuuttia ennen kuin portit avattiin.

Aivan kuten suunniteltiin.

Niin ja Harbi oksensi enää kerran, taksissa kotiin, mutta sylissäni kun istui, vahingot saatiin rajattua omiin vaatteisiin, joissa ei kauheasti säästämistä ollut. Puoli päivää levättyään oli kuumeeton ja söi hyvällä ruokahalulla. Mikä lie. Jäävät Hongkongissa faxiaan vaille.

lauantai 18. huhtikuuta 2015

Turistina Kiinassa 4: Kiinan muuri

Joskus kaikki menee yksinkertaisesti loistavasti. En selvittänyt lainkaan mitä muurille meneminen tarkoittaa (huom: näin toimii iloisiin yllätyksiin varautuva matkailija!), vaan kysyin asiasta Pekingin vuokrakämppämme emännältä, joka ihanana ihmisenä järjesti meille autokyydin kohteeseen, jossa pääsisimme muurille mahdollisimman vähäisellä kiipeämisellä. Auto odottaisi meitä sen aikaa, kun nyt sattuisimme viipymään, ja toisi kotiin. Loistavaa.

Kun sovittuna aamuna laskeuduimme asunnostamme, ymmärsin, että en edes tiennyt mihin olimme kyydin tilanneet. Tärkein oli kyllä hallussa: eväät. Puolentoista tunnin ajomatkan jälkeen selvisi, että määränpäämme oli Mutianyn kylä, jonne on muurituristeja varten rakennettu upouudet fasiliteetit maanalaisine parkkihalleineen, matkamuistomyymälöineen ja vessoineen. Ja, mikä tärkeintä, muureille ylös vei hiihtohissi ja hiihtohissille shuttlebussi. Täydellisen massaturismivarusteltua, täydellistä kolmilapsiselle kokoonpanollemme. (Semminkin kun selkeästi oli hiljainen sesonki ja päivä.)

Hiihtohissi oli vanhanaikainen nitisevä versio, joka taittaa jalat polvitaipeesta kohdalle osuessaan ja jossa toivotaan, että lapsi ei keksi alkaa painia. Minä istuin Harbin kanssa, ja huutelin Suurmetsurille, jolle oli jäänyt kahden isomman lapsen lisäksi myös käsilaukkuni, että "ota kuvia!" ja "ota videota!"

Työtä käskettyä. Alemmassa vaunussa minä ja Harbi.

En ollut ymmärtänyt, että muuri sijaitsee niin ylhäällä vuorilla, mutta tämä, yhdistettynä upeaan keliin tarkoitti huikeita maisemia. Ja ihan omanlaistaan hiljaisuutta. Ensimmäistä kertaa Kiinassa olimme kaukana asutuksesta. Tarkemmin sanottuna ensimmäistä kertaa oikeasti ulkona suurkaupungista. Ilma oli kuulaan kirpeä ja kirkas, ja muurin pielissä kukkivat kirsikkapuut.



Vähintään yhtä suuri elämys oli alastulo. Tai jos Barbeilta kysytään, ehkä jopa suurempi. Laskeuduimme nimittäin vuorelta kelkoilla, liukumäessä, joka näkyy ensimmäisessä kuvassa. 

Kelkkaan jonottaessamme hieman huolissani lueskelin sääntöjä, joiden mukaan alle kymmenvuotiaat eivät saaneet laskea yksin. Eikä kelkkaan mitenkään mahtuisi enempää kuin yksi lapsi aikuisen syliin. Onneksi luin, sillä kelkkamiehen kysyessä isomman Barbin ikää Suurmetsuri vastasi luonnollisesti kymmenen. Rehellinen lapsi ei myöntänyt - mutta ei tosin kieltänytkään - kun työntekijä varmisteli häneltä kunnioitettavaa kymmenen vuoden ikää. Ja päästi sitten. Ei varmasti uskonut hetkeäkään, mutta ei ollut niin kiinnostunutkaan.

Kelkassa oli jarrutusvipu jalkojen välissä eikä absoluuttisesti minkäänlaisia turvatoimia. Suunnittelin että Suurmetsuri laskee Harbin kera edellä, Barbi keskellä ja minä ja Barbi viimeisenä, ja näin tehtiinkin, paitsi että Suurmetsuri viuhahti menemään yksivuotiaan kanssa rodeohuutoja kiljahdellen (vähintään mielessään), ja tapasimme hänet seuraavaksi alhaalla. Me loput sitten vähän rauhallisemmin, minä huudellen ohjeita sille kymmenvuotiaalle.

Ei vain tämän reissun, vaan koko Kiinan ajan paras päivä, kuului lasten todistus. Ja olihan se, vähintään yksi parhaista.

torstai 16. huhtikuuta 2015

Turistina Kiinassa 3 (ja huomioita sisäisestä turvallisuudesta): Tiananmenin aukio

Kiinan sotilasmenot ovat tänä vuonna 140 miljardin dollarin luokkaa (maailman toisiksi eniten Yhdysvaltojen jälkeen). Sisäisen valvonnan budjettia ei ole julkistettu, mutta ennen kuin sitä lakattiin julkistamasta, se oli useampana vuonna ohittanut armeijan menot. Tässä maassa sisäinen uhka nähdään suuremmaksi kuin ulkoinen.

Pekingissä, vallan ytimessä kun ollaan, valvonnan suuruus nousee näkyväksi. Onhan toki Wuhanissakin valvontakameroita ja metroasemilla matkatavaroiden läpivalaisulaitteet, mutta kertaakaan en ole nähnyt konekiväärein varusteltua sotilaspartiota noin muuten vain tarkkailemassa tilannetta.

Asuimme diplomaateille suunnatulla asuinalueella, joten porttejamme valvoivat sotilaat, samoin kuin luonnollisesti viereisiä suurlähetystöjä. Asuinkompleksimme sisäpuolella oli sitten vain ihan tavallisia vartijoita (kuten meilläkin Wuhanissa). Kävin myös katsomassa Caochangdissa kotiarestissa elävän, eittämättä maailman tunnetuimman kiinalaistaiteilijan kotiovea. Minut valokuvaamassa ovea on taltioitu kymmenin kameroin.

(Kysyin muuten kiinalaisystävältäni tunteeko hän Ai Weiweita. "Ihan kuin joskus olisin kuullut hänen nimensä," kaverini vastasi "her"-pronimia käyttäen. Tuskin siis.)

Mutta asia erikseen on vielä Taivaallisen rauhan aukio. Paitsi tavaroiden läpivalaisua, paikallisilta ja Suurmetsurilta vaadittiin henkilöllisyystodistukset. Me valkotukkaisemmat pääsimme torille ilman passia. On vaikea sanoa paljonko aukiolla oli vartiointia, sillä sotilasasujen ja mustien pukujen lisäksi valvontaa suoritettiin siviiliasuissa. Aukiolle oli parkkeerattu paloauto sekä bussi, jonka alla mellakkakilvet odottivat kauniissa riveissä.

Sitä miettii, että kaikki tämä siksi, että kukaan ei vaikkapa laskisi maahan kukkakimppua.

Vaikka toisaalta ymmärtäähän sen: maailmalla kun sitkeästi levitetään myyttiä Tiananmenin verilöylyistä.

Baidun antamat tulokset haulla Tiananmen Square. Ilman VPN:ää, tietenkin.

Jos sitten siihen turistinäkökulmaan, mistä olin kirjoittavinani. Aukion symbolinen ulottuvuus voittaa varmastikin muut siihen liittyvät näkökohdat. Suuri on aukio, samoin kuin Maon kuva, ja paljon otetaan valokuvia, mutta vartiosotilaiden kanssa ei saa otettua selfietä. Suoritin torilla matkan ainoat ostokset, voimistelunauhoja muistuttavat lieputtimet Barbeille. Suurmetsuri vähän paheksui, on kuulemma ristiriidassa ekologisuuspyrkimysteni kanssa. Patoutunut lapsuudentrauma tässäkin, yritin itselleni väsätä moisia silkkinauhoista koko 80-luvun (ja kenties osan 90-lukuakin). Annoin myös lasten leikkiä niillä.

Niin ja tällä kertaa emme olleet väsyneitä tai nälkäisiä. Yksi lapsista kylläkin hieman kuumeinen.

tiistai 14. huhtikuuta 2015

Turistina Kiinassa 2: Xi'anin kaupunginmuurit

Xianissa on paitsi ne terrakottasotilaat, myös historia muuten hyvin näkyvästi läsnä. Yksi kaupungin hienouksista on kokonaisuudessaan säilynyt kaupunginmuuri, joka kiertää liki neljäntoista kilometrin pituisena kaupungin vanhan keskustan ympäri.

Hotellimme oli aivan muurin pohjoisportin tuntumassa, joten heti ensimmäisen aamun kävelyllämme päädyimme Barbien toivomuksesta kiipeämään muurille. Muurilta saa vuokrata polkupyöriä, mutta valitettavasti ei meidänkaltaisellemme kokoonpanolle. Sen sijaan huomasimme kyltin kiertoajeluautoista, joita ei sitten kuitenkaan ollut tarjolla. Vain polkupyöriä. No, jäimme katselemaan maisemia pohjoisportin läheisyyteen, ja näimme miten yksi auto tuli, täyttyi ihmisistä ja lähti.

Päätin mennä vuorostani ostamaan lippuja, ja kuulin, että autoja ei ole. On vain pyöriä. Mutta juurihan minä tuossa auton näin, viittilöin kiinaksi. Ei, ei ole autoja, lipunmyyjä hymyili. Oli aurinkoinen ja mukava päivä, joten jäimme yhä sitkeästi muurille, ja kun näimme seuraavan auton, hyppäsimme kyytiin. Nopeasti meidät hätyytettiin pois, koska liput piti ostaa lippukioskista. Jossa sanottiin, ettei autoja ole. Lopulta Kyösti rekrytoi mukaansa lippukioskille kaksi sanaa englantia puhuvan teekauppiaan, ja onnistui ostamaan meille liput aina seuraavalle portille asti. Ikuiseksi mysteeriksi jäi lippujen ostamisen vaikeus.

Päivä oli vierähtänyt jo lounasajan ohi, joten itäportilta ostimme suolakeksejä ja saippuakuplia, ja odottelimme kyytiä loppumatkalle. Hyvän tovin, mutta muutaman kerran kyseltyämme saimme autoon kuskin ja kiersimme loppukierroksen takaisin pohjoisportille, vähän saippuakuplia takapenkiltä puhallellen. Juuri sopivaa turismia lasten kanssa. Otin oikein videon.


Olemme oppineet* varsin kunnianhimottomiksi turisteiksi, mutta kerta toisensa jälkeen yllätymme ajankulusta, ja löydämme itsemme umpiväsyneiden ja umpinälkäisten lasten keskeltä: tällä kertaa Harbi vaunuissa nukkuen, nelivuotias Barbi selkärepussa nukkuen ja kuusivuotias Barbi minun reppuselässäni likimain nukkuen, epätoivoisesti etsien ruokapaikkaa, jossa voisimme kuvitella lasten syövän ja joka ei olisi amerikkalainen ketjuravintola. Tällä kertaa annoimme periksi jälkimmäisen osalta. (Kiinassa on siltä osin helpompaa, että ravintolaan voi aina ottaa omat eväät, joten hain itselleni naapurista tuliset nuudelit ja arvostin lämpimästi Pizza Hutin kylmää Coronaa.) Vähän paremmalla suunnittelulla tästäkin ehkä pääsisi, mutta parempi suunnittelu ei kuulu meidän tapaamme matkustaa.

Sen sijaan Xianiimme kuului pagodaa ja puistoa ja tunnelmaa kuhisevaa muslimikorttelia lampaangrillaajineen ja dumplinginkeittäjineen. Niin ja vähän lisää ruoanmetsästystä. Eli että jos nyt Kiinaan aikoisi turistiksi, Xian olisi aika korkealla listalla. Ehkä jopa ennen Wuhania.

* Minä olen. Suurmetsuri on sitä minulle opettanut, joskin lapset ovat tuoneet omanlaistaan pakkoa kuvioon.

maanantai 13. huhtikuuta 2015

Turistina Kiinassa 1: Terrakotta-armeija

Xianin ja Pekingin matkamme rakentui kolmen keskeisen tehtävän varaan: äänestäminen Suomen suurlähetystössä Pekingissä, mikä määritti matkan ajankohdan, sekä Kiinan muurin ja terrakotta-armeijan näkeminen.

Suhtauduin äänestämiseen huomattavasti intohimoisemmin kuin kyseisiin nähtävyyksiin. Että ihan kiva nähdä mutta. Helpostihan käy niin, että kohde, jonka on nähnyt miljoonassa kuvassa ja josta (joku muu) on lukenutkin paljon, ei sitten luonnossa sykähdytäkään kuten kuvittelisi. Että kun turistimuurien takaa pääsee kurkistamaan Mona Lisaa, hämmästyy että tuossako se nyt sitten. Noin pienikin. Selvitellessäni bussireittiä terrakottasotureiden luo, Internet oikein erikseen varoitti, että pettymys kyllä tulee.

Mutta eipäs tullutkaan!

Reissupäivän valinta oli kerrassaan epäonninen. Xianin neljästä päivästämme kahdeksi oli luvattu sadetta, ja minä järkeilin, että terrakotta-armeija on sisätiloissa, joten sinne on hyvä mennä sateella. Kyösti muisteli, että kohteeseen on jonkin verran kävelymatkaa lipputiskiltä, mutta ei riittävän ponnekkaasti lävistääkseen minun ajatuskuplani.

No, kiitos vaakasuoran tuulen ja kiinalaisen jalkakäytävien viemäröinnin, olimme kutakuinkin märkiä jo päästessämme bussipysäkille tien toiselle puolelle hotellilta. Kun sitten Xianin rautatieasemalla pääsimme sotureiden luo vievään bussiin (numero 306, 7 yuania eli yhden euron, lämmin suositus) voi unohtaa sanan kutakuinkin. Bussin päätepysäkiltä pyrähdimme paikalliskulttuuria janoavina turisteina KFC:hen lämmittelemään ranskanperunoiden verran, ja, no, sitten taas kastuimme lisää.

Ehkä tämän voisi summata sanoen, että sisätilaohjelmaksi terrakottasotureiden katsominen vaatii hyvin paljon ulkonaliikkumista.

Valtava arkeologinen kohde on jaettu kolmeen suureen halliin, ja me aloitimme kierroksen toisin kuin Lonely Planet fiksusti käski, eli siitä suurimmasta ja hienoimmasta. Puoliksi koska se oli suoraan edessä, ja puoliksi koska laskin, että lasten väsyessä ainakin olemme sitten nähneet sen. Ja saimmepahan täten suuremman vau-efektin.

En oikein ymmärrä miten siihen olisi voinut pettyä.

Nyky-Kiinassa on helppo tottua ajatukseen, että täällä nyt vain kaikki on suurempaa, mutta monituhatpäinen taidokkaasti veistetty joukko ihmisen kokoisia veistoksia yli kahdentuhannen vuoden takaa on jokseenkin päänsekoittava konsepti. Jos näkyyn pettyy, väitän, että ei ole kohdannut ajatusta mielessään. Pystyn etäisesti hyväksymään jos joku ei pidä näkyä yksin visuaalisin perustein vaikuttavana.

Kuten sanottua, meillä oli matkassa märät sukat ja vain määrällinen määrä suklaata, joten seurueemme jaksamiskyky ei ollut korkeimmillaan. Poiskävellessä ilmassa alkoi olla veden lisäksi epätoivon tuntua, kunnes Hitachi ritarillisesti päätti kuljettaa perheensä ryöstöhintaisella taksilla kaupunkiin. (180 yuania, kun mittari päällä olisi ollut kenties viidenkympin luokkaa. Ymmärtääksemme mittarilla kaupunkiin ei pääse.) Annan päätöksestä kunnian miehelle, koska minä olisin hyvinkin saattanut retuuttaa seurueen kaupunkiin sillä yhden euron bussilla ja sitten hotellille toisella.

Taksissa kuorimme lapset märimmistään ja jaoin Harbin vaihtovaatteet pahimmin kastuneille. Loput korjattiin lämpimällä suihkulla ja illallinen syötiin hotellilla.

Hieno reissu.

Siellä niitä on.

perjantai 10. huhtikuuta 2015

Pekingissä kaikki on paremmin

Joudun pyytämään anteeksi kaikkia Kiina-valituksiani. Ne eivät ole koskeneet Kiinaa vaan Wuhania.

Kävimme siis Pekingissä ja siellä oli ihanaa! Lähikaupassa myytiin popkorninjyviä ja halloumia, pääsin seikkailemaan hipstereille taidemestoille ja oluelle vielä hipstereimmille hutongeille. Saimme asua ihanassa asunnossa, jossa oli kirjahylly ja taidetta, keskuslämmitys, lämpimällä vedellä pesevä pesukone, tiskikone, uuni ja salakuuntelulaite (tämä ja lähikaupan juustotiski korreloivat varmasti selitystä kaipaamattomalla tavalla). Kadut oli rakennettu valmiiksi ja jalkakäytävillä pystyi kävelemään, taksin sai kättä heiluttamalla ja lipunmyyjät puhuivat englantia. Taksikuskit eivät polttaneet ajaessaan eivätkä bussimatkustajat sylkeneet lattioille. Meistä otettiin huomattavasti vähemmän valokuvia.

- "Te sanoitte, että Pekingissä on paljon ihmisiä, mutta täällähän on tosi rauhallista!" huomautti vanhempi Barbi tarkkaillessaan taksin ikkunasta maailman ruuhkaisimmaksikin luonnehdittua parinkymmenenmiljoonan asukkaan kaupunkia.

Wuhan antaa ihmiselle ihan omanlaisen perspektiivin.

Myönnetään, meillä oli tuuria. Ei takseja kuulemma tavallisesti saa Pekingissäkään, mutta satuimme kaupunkiin poikkeustilan aikaan, pitkän pyhän viikonloppuna. (Ei, täällä ei juhlita pääsiäistä vaan hautojenlakaisua. Kunhan nyt sattui kaksi hautafestivaalia samaan ajankohtaan.) Kun kansalliseen vapaapäivään yhdistyi taivaan kirkastava navakka pohjoistuuli, me saimme illuusion järjellisesti toimivasta kiehtovasta metropolista.

Tilastojen mukaan Pekingin saastelukemat ovat Wuhania korkeammat, mutta ilmeisesti vaihteluväli on suurempaa kuin täällä meidän tasaisessa harmaudessamme - välillä on kirkasta ja välillä apokalyptistä. Ja toki myös Pekingin luvut saattavat olla totuudellisempia kuin muualla, koska ulkopuoliset tahot kontrolloivat niitä tarkemmin. Oli miten oli, kaupunki näyttäytyi meille parhaimmillaan.

Iso osa viihtyvyydestä johtui kuitenkin myös asuinkortteeristamme, joka oli eri todellisuudesta kuin tämä wuhanilaisemme. Sain pohdittavakseni onko omalla tavallaan palkitseva minimalismini sittenkään ollut paras ratkaisu viihtyvyyden kannalta. Tai no, eipä siinä kauheasti pohdittavaa ole. Mutta vielä tämänkin ylitse nousee ajatus sosiaalisesta elämästä, joka oli ja olisi toisella tavalla mahdollinen Pekingissä. Tapasin mahtavia tyyppejä, paikallisia suomalaisia ja läpikulkumatkalla olevia, sellaisia joiden kanssa voi mennä ja helposti viihtyy aamuyön puolelle siellä hämärillä hutongeilla.

Olen erityisen iloinen matkasta siksi, että talven harmaina päivinä Kiinaan tutustuminen näyttäytyi täysin kutsumattomana ja turhana: miksi matkustaa mihinkään kun kaikkialla on kuitenkin yhtä synkkää. Tämän matkan jälkeen pystyn kannattelemaan jopa ajatusta Kiinaan paluusta.

Hieno maa tuo Peking!

perjantai 27. maaliskuuta 2015

Kiinalainen tetris

Todistin tässä jokin aikaa sitten skootterin ja auton kolaria. Tarkemmin ilmaistuna sen jälkiselvittelyä, jossa skotterikuski mätki päätään suojaavaa autokuskia. Auto oli keskellä ajoväylää, eli tulkintani mukaan ollut ohittamassa edelläajavaa autoa kaksikaistaisella tiellä, kun skootteri sattui vastaan. Skootteri oli sen kuntoinen, että yksi irronnut peili ei sitä juuri pahentanut, ja vakuutuksen asemesta kuski päättikin hakea korvausta kivusta ja särystä Hammurabin lain nojalla. Skootterimies alkoi saada tukijoukkoja, väkijoukko kerääntyi katsomoksi, ja tilanne laukesi vasta, kun paikalle osui topakka mummo sättimään mopokuskia. Autokuski pääsi pujahtamaan autoonsa ja ajoi pois.

Mikä tässä eniten hämmästyttää on se, että kyseessä oli vasta toinen näkemäni kolari. (Siinä ensimmäisessä otettiin ihan sivistyneitä kännykkäkuvia liikenneympyrässä.) Seuraavaksi eniten ehkä se, että miten niin kurinalaiseksi lanseeratussa maassa on onnistuttu luomaan niin täydellisen kaoottinen liikennekulttuuri. 

1. Väistämissäännöt

Väistämisessä on kaksi helppoa nyrkkisääntöä: 1. Jos ajat, muut väistyvät. 2. Jos kävelet, sinä väistät.

Kuten eräissä muissakin maissa, punaisia valoja päin saa kääntyä oikealle. Kiinassa punaisia valoja päin voi kuitenkin hyvin kääntyä myös vasemmalle tai ajaa suoraan jos on kiire tai ruuhkaista, esimerkiksi. Vihreiden valojen vaihtuessa vasemmalle kääntyvät kurvaavat risteysalueelle ensimmäisinä, koska muutenhan kääntymään ei pääsisi. Tästä seuraa harmonisesti toimiva risteysliikenne, jota kutsun kiinalaiseksi tetrikseksi. Nimitys on kyllä harhaanjohtava, sillä tetriksessä kaikki palaset tulevat samasta suunnasta ja ovat yhteensopivia.

Auton ja jalankulkijan kohtaamisessa jalankulkija väistää aina. Oli jalankulkija sitten tien reunassa tai suojatiellä, valoristeyksessä tahi kaksivuotias, hän väistää. Tästä syystä en ole halunnut hankkia lapsille polkupyöriä edes oman piha-alueemme sisällä polkemiseksi.

Aivan alkuaikoina, kun vielä puhkuin suomalaista oikeudentuntoa, olin ylittämässä painavien kauppakassien kanssa pientä pihaväylää, jolta auto oli tulossa ulos. Valmiiksi ärsyyntyneenä ajattelin, että kyllähän sen nyt vain on väistyttävä minua.

Melko hullu ajatus, myönnän.

Auto ei pysähtynyt, vaan töytäisi minut valtavine ikeakasseineni edestään. Silloin jopa minä ymmärsin, että päättäväisyys ei ole se, jolla jalankulkijana tie ylitetään.

2. Kaistan valinnat

Olen aiemmin kuvannut kadunylittämisen vaikeutta, koska lähes tielle kuin tielle on pystytetty aita eri suuntaan kulkevien kaistojen väliin. Aitojen tarpeellisuuden kyllä ymmärtää, sillä jos kaistoja on enemmän kuin kaksi, ja molemmat omaan suuntaan menevät ovat täynnä, voi hyvin siirtyä ajamaan aidan toiselle puolelle. Ainakin jos ajaa skootterilla, taksilla tai bussilla, tai lähestyy risteystä, josta aikoo kääntyä vasemmalle. (Eihän sinne muuten pääsisi kääntymään.) Isommilla teillä skootterit ajavat yleensä tien molemmissa laidoissa, riippuen nyt vähän siitä että mihin suuntaan ovat menossa. Ja jos autotiellä on ruuhkaisaa, skootterilla voi aina siirtyä ajamaan myös jalkakäytävälle. Vauhtia ei juurikaan tarvitse hidastaa, sillä väistämisvelvollisuus on jalankulkijalla.

Perimmäisenä liikennettä ohjaavana motiivina tuntuukin olevan täydellinen itsekkyys. Jos autoa pitää lastata tai kyytiläinen tiputtaa, auton voi pysäyttää miten kiireiselle tielle tahansa. Jos haluaa kääntyä vasemmalle pihatielle, on hyvä kääntyä jonoon heti, huolimatta siitä, että tukkii vastaantulevan liikenteen etenemisen. Ja jos kadunvarsiparkista pitää lähteä vastakkaiseen suuntaan, no, senkun kääntyy. Tässä ehkä yllättävintä on, että pakon edessä muut kuskit sietävät odottaa, kunnes toinen on manööverinsä saanut hoidettua.

Myös jalankulkijat - ihan käsittämättömiä hidastelijoita muuten noin yleisesti ottaen - jäävät jumittamaan mihin sattuvat ilman minkäänlaista ajatusta siitä, että joku muu saattaisi haluta ohittaa heidät. Paitsi metrohissiin monet kyllä juoksevat - ainakin jos näkevät lastenvaunut, joiden edestä ehtii pujahtamaan sisään. Olenkin oppinut noudattamaan autoilusääntöjä vaunuliikenteessä.

3. Äänimerkin käyttö

Autossa on torvi, jotta voi ilmoittaa muille tielläliikkujille olevansa liikkumassa tiellä. Autoihin jopa minuakin paremmin perehtynyt Suurmetsuri on huomioinut kiinalaisautojen poikkeuksellisen kovan soittoäänen - ilmeisesti kovaääninen töötti on hyvin kauppansa tekevä lisävaruste. Tätä torvea kuuluu soittaa pitkään ja yhtäjaksoisesti aina kun näkee jalankulkijan kävelevän tien reunassa (jossa jalankulkija hyvin usein kävelee, koska jalkakäytävä on liian kuoppainen ja jumissa autoja ja bataatinmyyjiä) tai suojatiellä, vaikka jalankulkija ilmiselvästi näkisi sinut eikä olisi aikeissaankaan siirtyä autosi eteen. Torvea kuuluu soittaa myös skootteria ohittaessa tai autojen seistessä paikallaan.

Ilman valoja ajavien varsin äänettömien sähkömopojen kohdalla pidän äänimerkin käyttöä kyllä ihan hyvänä tapana. Niiden soittoäänikin kun yleensä on myös autoja alhaisempi.

4. Oma turvallisuus

Turvavöitä ei käytetä. Taksien takapenkiltä ne on yleensä poistettu, joten valintaa ei tarvitse tehdä. Turvaistuimia olen nähnyt myytävän kalliissa lastentarvikeliikkeissä, mutta en vielä kertaakaan autossa sisällä (paitsi meidän turvaistuimemme matkalla lentokentältä hotellille). Jos unohtaa riskit, mitkä on vähän pakko unohtaa, jos haluaa kotoa joskus poistua, turvavyöttömyyshän on myös vallan mukavaa. Pääsemme kaikki viisi yhden taksin kyytiin, ja lapset saavat vapaasti touhuta omiaan. Ihan kuin vanhaan hyvään aikaan vanhempieni kuplavolkkarissa.

Kypäröitä ei käytetä. Suomessa ei tulisi mieleenikään pyöräillä ilman kypärää, mutta täällä olen kiinantunnille mennessä siirtynyt käyttämään laitonta mopotaksia metroasemalle kiiruhtaakseni. (Sen pidempiä matkoja tai sen isommille teille en skootterin kyydissä halua uskaltautua.) Ja ei, tarikkakyytiläiselle ei todellakaan ole tarjolla kypärää. Skootterin kyydissä kuljetetaan myös rakennusmateriaaleja, koiria, vauvoja sylissä ja pikkulapsia tarakalla istuen. Ja ei, niilläkään ei ole kypäröitä.

Ehkä kaikkein hämmästyttävintä sittenkin on se, että täällä tarvitaan väestönkasvua rajoittavia säädöksiä.

tiistai 17. maaliskuuta 2015

Kiinalaisen päiväkotiasiantuntijan puheilla

Uusi arkemme on alkanut siinä määrin rutinoitua, että on korkea aika avata lukijoiden kiinnostusta herättänyttä päiväkotielämää. (Kyllä, yksi lasketaan.) Eilen nuorempi Barbi lintsasi - ei huvittanut lähteä eikä minua huvittanut pakottaa - mutta vanhemmalla on kokopitkiä päiväkotipäiviä takana jo täydet seitsemän.

Koska oma kosketukseni päiväkotielämään on ohut, katsoin blogin korkean jornalistisen tason säilyttämiseksi aiheelliseksi selvittää päivän kulkua asiantuntijoilta.

Hei, ja kiitos kun suostuit tähän haastatteluun. Kertoisitko ensin millainen on sun päiväkotiryhmä? 
En mä oikeesti tiiä. 

Onko siellä paljon lapsia? 
On, tosi paljon ja isojakin. 

Onko sulla kavereita? 
On, yksi.

Kuka? 
Emmä tiiä sen nimeä. Yks sellanen sillä on hienot kengät mut en mä tiedä sen nimeä. 

Mitä te teette yhdessä? 
No, leikitään niinku. Mut en mä ihan kauheesti leiki sen kaa.
Miks sä kirjoitat noin nopeasti? 

No mä olen kirjoittanut paljon, niin olen oppinut. Mitä päiväkodissa tehdään? 
Ihan ensin käydään pissalla. Sitten mennään pöytään. Ja sitten tulee ruoka. Parin hetken päästä. Ja päiväpiiri on ruuan jälkeen. 

Mitä päiväpiirissä tehdään? 
Niinku ne tädit lukee ja me kuunnellaan. Ja ne sanoo, ja näyttää. Ja käydään kirjastossa ja mulla ei oo sellaista korttia niinku. Millä saa kirjoja ostettua. Lainakirjoja.
Ei käydä retkikirjastossa, käydään yläkertakirjastossa. Vähän ajan päästä mennään päiväunille ja nii. Sit nukutaan ja herätään ja sit syödään. Ja käydään eka pissalla. Eiku ei heti syödä, ku sitten heti odotetaan ja käydään heti ulkona.

Mitä ulkona tehdään? 
Ei käyty tänään ulkona niin jumpattiin, ei leikitty ulkona. Otettiin renkaat ja leikittiin renkailla.

Mitä ulkona tehdään yleensä? 
Ei olla ikinä tehty aamujumppaa. 

Miksi te ette olleet tänään ulkona? 
Siksi kun satoi. Oltiin siellä katoksen alla [ulkona] jumppaamassa. 

Millaista ruokaa päiväkodissa on? 
Tänään oli munakokkelia ja sellaista soppaa. Soppaa jossa oli munakokkelia. 

Oliko hyvää? 
Joo-o. Ne munat. Mä en syöny kauheesti äiti. 

Millaisia sun ryhmän tädit on? 
Ne tykkää musta. Kun mä aina tulen ja oon siellä ja meen. Välillä ne on hermostunu mut ei mulle.

Mitä ne tädit tekevät kun hermostuvat?
No juttelee. 

Ymmärrätkö mitä tädit puhuu sulle? 
No en. Mutta mä matkin niitä. Ku ne sanoo bye bye meille, mä sanon bye bye niille. Ne päiväkodin tädit sanoo aina bye bye meille.  

Millaisia juttuja teette sisällä? Askarteletteko te? 
Leikitään ja rakennetaan ja palikoilla leikitään. Askarrellaan sellaisilla tavaroilla joita saa ottaa mukaan. Aina ei saa ottaa mukaan. 

Onko joku erilaista Suomen päiväkodissa? 
Ei oo mikään erilaista.
Haastattele lisää mua!

Teillä on aamulla terveystarkastus. Millainen se on? 
Siellä aina tutkitaan suu ja kädet. Niinku tarkastetaan. Sit päästään sisälle. Iskä aina vie meijät ja tuo meijät kotiin. 

Näetkö usein siskoa päiväkodissa? 
Joo, aina ulkona. Eri aikaan. Mutta en tee ikinä sitä aamujumppaa. 

Onko siellä kivaa? 
No... ei. Mä juksaan aina että mulla on kurkku kipeä. No on!

Vanhempi Barbi ei halunnut haastatteluun, mutta raportoi, että hänen ryhmänsä nostaa ensi maanantaina lipun salkoon lippujuhlassa, koska neljä lasta on harjoitellut lipun kantamista. Muut lapset etuilevat jonossa ja päiväkodissa seistään enemmän kuin jaksaisi seistä. Lapset pyyhkivät pöydät ja petaavat sänkynsä ja hänen peittonsa on huono kun se aina liukuu pussilakanan sisällä ja tädit joutuvat auttamaan. Niin ja nukkumaanmennessä tämä lapsi lauloi kiinankielistä runoa, sanojen merkitystä ymmärtämättä.

Lippujuhla
Same same but different.

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Kaksi avainta onneen

Havahduin yllättäen tilanteeseen, jossa arkeni on ihan tavallista ja mukavaa. Takana mukava viikonloppu ja edessä viikko täynnä mukavia asioita odotettavaksi. Tämä ei johdu yksinomaan päiväkodinaloituksesta, joskin vastoin kaikkia odotuksia jopa molemmat Barbit ovat olleet päiväkodista riemuissaan. Etenkin se varautuneempi. Ratkaiseva käänne tapahtui kuitenkin jo tammikuussa, jolloin päätin, että nyt riittää odottaminen. Paitsi että buukkasin minut ja lapset pikaiselle pyrähdykselle aurinkoon, sain aikaiseksi järjestää kaksi alusta saakka kaipaamaani aktiviteettia: kiinan-tunnit ja liikuntaa.

Nämä aloitettuani jäin luonnollisesti ihmettelemään miksi oli pitänyt odottaa niin kovin kauan. Arvelisin syyksi jonkinlaista kulttuurishokin aiheuttamaa lamaannusta, jossa tuntui mahdottomalta selvittää ja järjestää yhtään mitään. Ja kotiarkikin tuntui varmaan niin aikaavievältä, ettei omiin harrastuksiin tuntunut löytyvän sopivaa hetkeä. Niin ja tietenkin odotin päiväkodin alkua, jonka jälkeen minulla olisi enemmän aikaa mihin vain.

Kiinan-tuntien osalta odotin myös pelastajaksi Suurmetsuria, koska olin kuullut, että hänen yliopistoltaan voisi löytää opettajan ja pyysin häntä järjestämään minulle sellaisen. Mutta koska hänen piti järjestää myös päiväkotipaikkoja ja kuulemma joskus tehdä töitäkin, opettajan etsiminen jäi - kunnes sitten koettiin mainittu kyllästymiseni ja löysin netistä kielikoulun, joka olisi ollut paitsi kaukana myös kalliimmanpuoleinen.

Vaikka oppimistavoitteeni ovat matalalla, ovat kielitunnit kaipaamaani aivojen käyttöharjoitusta sekä mukavan opettajan kanssa miellyttävä sosiaalisen elämän muoto. Etenkin kun keksin, että siirrämme tunnit Starbucksista (kiinalaiseen) ravintolaan. Saa onnitella neroudesta!

Liikuntaharrastuksen aloittaminen puolestaan kariutui ilmanlaatuun (juokseminen), hintaan (kuntosali) sekä aikaan ja vaikeuteen (kaikki muu). Kaiken muun alle kuuluvat esimerkiksi jalkapallo, tanssitunnit ja uiminen, jotka päättelin liian hankaliksi järjestää ja aikaavieviksi mennä, koska naapurustostamme ei mitään mainituista löytyisi. Suurmetsuri kävi joskus alkuaikoina Barbien kanssa uimahalliretkellä, mutta ei päässyt sisään, koska on eri sukupuolta kuin lapset, ja matka oli kaksine busseineen ja taksin hankkimisineen niin työlään kuuloinen, ettei tullut mieleeni toistaa sitä.

Lopulta tähänkään ei vaadittu kuin päätös, että aikaa saa mennä. Löysin - kuvitelkaa - Googlesta englanninkielisen sivun kaupungin uimahalleista. (Vieläkin vähän hämmästyttää.) Valitsin lähimmän, etsin sen karttahausta, ostin matkalla uimalakin, eikä reissusta saanut yhtään bloggaamisen arvoista kommellusta. Matka kestää tosiaan tunnin, mutta kun hyväksyy, että kaikki on kaukana, harmitella voi ainoastaan Elisa-kirjan suppeaa äänikirjavalikoimaa.

Tänään olin niin äitimukavalla tuulella, että otin Barbit mukaan ja vaihdoin siis viikottaisen urheilukertani lasten kanssa pulikoimiseen. Vanhempi Barbi totesi, että paras viikonloppu ikinä, eilen luistelemassa (ostarilla kaukaisessa Hankoussa) ja tänään uimassa. Eli ehkäpä uhraukseni kannatti. Ja oli se mukavaakin.

Aiemmin merkitsin muistiin, että ulkomaille ei saa muuttaa marraskuussa (paitsi tropiikkiin tietenkin). Nyt tekisi mieleni lausua, että muuttaa ei myöskään saa alle vuoden kestoisiksi pätkiksi. Juuri kun olet kotoutunut, on poislähdön aika. Menee hyvä kärsimys hukkaan.

[Tosin ei tämä vallan kärsimystä ollut aiemminkaan. Saamastani lukijapalautteesta päätellen sellaisen kuvan on saattanut saada. Vesitetään nyt hyvää draamaa tämän verran.]

keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Kolme (kiinalaista) näkökulmaa saasteisiin

Upotetun kuvan pysyvä linkki 

Törmäsin Twitterissä tällaiseen meemiin, jonka tarkoitus on luonnollisesti olla sarkastinen. Vähän itsekin hämmästyin, kun tajusin, että kuvan viesti ei oikeastaan olekaan ristiriitainen. Ei ainakaan tietyssä kiinalaisessa ajattelumallissa.

Suomalaisena, ja sillä tiedolla mikä meillä on ilmansaasteista, pitää helposti käsittämättömänä sitä, että kiinalaiset hyväksyvät tällaisessa ympäristössä elämisen. Tai siis minä olen pitänyt. Että miksi ette vain sano, että nyt riittää! (Näin sen esitin kiinan-opettajalleni.)

Myönnän auliisti, että otantani kiinalaisesta mielenmaisemasta on äärimmäisen kapea, mutta vähäisissäkin kanssakäymisissä olen saanut oppia, että Sha Rui Sairaanhoitaja ei täällä päivät pitkät suunnittele vallankumousta ja harkitse maastamuuttoa myrkyllisen ilman takia, vaan suhtautuu asiaan aivan toisin kuin me. Siis minä.

Ensimmäinen näkökulma on juuri tuo kuvan esittämä lausahdus. Suurmetsurin tutkijakollega perusteli saasteongelman hyväksymistä sen tilapäisyydellä. Koska Kiina on vielä kehittyvä maa, tulee ihmisten hyväksyä maan rakentamisesta aiheutuvat haitat. Ajattelutavan mukaan ongelma poistuu, kun maa on kehittynyt odotetulle tasolle. Valmis. Saasteet ovat uhraus, jonka tämä sukupolvi kestää, jotta tulevilla sukupolvilla olisi asiat paremmin.

Keskeisimmät ajatukset tästä ovat toistuneet myös muissa keskusteluissa: saastuttaminen on välttämätöntä, jotta saavutetaan muun maailman kehitystaso. Kiinan-opettajani vertasi tilannetta länsimaiden teollistumisen aikakauteen, jolloin kiistatta varmasti jossain Englannin teollisuuskaupungeissa on näyttänyt samalta kuin Wuhanissa nykyään. Ja voihan tosiaan olla niin, että 7% talouskasvua ei saavuteta ilman tätä.
 
Toisen, kenties vielä raflaavamman näkökulman minulle esitti amerikkalaistunut kristitty kiinalainen, joka on muuttanut perheineen viisivuotiskaudeksi Wuhaniin. Kysyin eikö häntä ahdista kasvattaa lapsiaan näin saastuneessa ympäristössä. (Ehkä ihan hyvä, etten ole toimittaja, vaikka näin värittymättömiä kysymyksenasetteluja osaankin laatia.) No ei oikeastaan, hän vastasi. "Päiviemme pituus on määrätty."

Maahanmuuttaneena maastamuuttajana hän ei kenties ole edustavin keskivertokansalainen, mutta tekisi mieleni sanoa, että ilman kristittyä vakaumustakin näin ajattelee valtaosa väestöstä. Ainakin jos katsoo ihmisten halua ajaa ilman kypärää ja kännykkään puhuen skootterilla väärään suuntaan valtatietä. Tai ihan vain ilman turvavöitä autossa.

Kolmas reaktio on maan lähihistoriaan peilaten varsin ymmärrettävä kokemus siitä, että asiaan ei voi vaikuttaa. Meillä ei ole kokemusta demokratiasta tai mielenosoittamisesta, vastasi kielenopettajani tuohon ylempänä esittämääni kysymykseen. Asiat ovat kuitenkin paremmin kuin ennen, hän jatkoi. "Voimme keskustella ja kritisoida näitä kysymyksiä julkisesti." Hän mainitsi myös kiinalaisen Pekingin saasteita käsitelleen dokumenttielokuvan, jonka jälkeen aihe on ollut tapetilla.

On kuitenkin mahdotonta vaikuttaa, koska asia on niin monimutkainen, hän summasi. (Ja maa kehittyy, kuten muistatte.) Sitten hän alkoi puhua kiinalaisten suuresti arvostamasta "kasvojen" konseptista. Miten tärkeää on se miltä näyttää, miten ihmiset usein ulkoisin tunnusmerkein esittävät rikkaampia kuin ovatkaan. En ensin ymmärtänyt miten tämä liittyi saasteisiin, mutta siten, että on tärkeämpää ylläpitää hyvää imagoa kuin lähteä huutelemaan ikävää kritiikkiä.

Ja voihan siitä joutua vankilaankin, ajattelin. Tai okei, sanoin. Sitten nauroimme, samalla miettien mitäköhän se toinen mahtaa ajatella. Siis minä mietin.

Eli mennee vielä hetki ennen kuin näemme kiinalaiset barrikadeilla. Mutta ei pidä syyttää passiivisia kansalaisia. He tekevät sen tulevien polvien hyväksi.

maanantai 9. maaliskuuta 2015

Vuokramarkkinoilla

Taannoin esiinnostamani uteliaisuuden lisäksi merkitseviä ominaisuuksia kiinalaisissa ovat ylenpalttinen ystävällisyys sekä vieraanvaraisuus. Vieraanvaraisuus saattaa tosin suomalaisittain tarkastellen olla vaivaannuttavaakin, kun kiinalainen livahtaa maksamaan laskun ravintolassa, vaikka kuinka on sovittu, että on meidän vuoromme, ja sitten joutuu painimaan ja käyttämään kaiken oveluutensa sujauttaakseen toiselle rahaa takaisin.

Etenkin Hitachin työnantaja on pitänyt meistä hyvää huolta. Kun saavuimme tähän savuiseen kaupunkiin, yliopisto oli järjestänyt lentokentälle opiskelijapoikasen kyltti kädessä sekä meille kyydin hotelliin. (Ei muuten järjestä Suomessa ulkomaisille tutkijoille.) Hotelli oli yliopiston varaama ja illallinen oli buukattu hotellin ravintolaan, samoin myös seuraavan päivän lounas miehen kollegojen kanssa. Samainen opiskelija nouti meidät seuraavana päivänä hotellilta, vei hankkimaan kännykkäliittymiä ja otattamaan valokuvia erinäisiä papereita varten. Toinen englanninkielessä kunnostautunut opiskelija sai vastuulleen meidän kuljettamisemme maahanmuuttovirastossa ja terveystarkastuksissa. Kolmannen, erään jatko-opiskelijan, jota voisi nyttemmin kutsua Suurmetsurin ystäväksi, kontolle lankesi asunnon etsiminen sekä päiväkotipaikkojen selvitys.

Kielitaidottoman ulkomaalaisen avuttomuus ymmärretään ja tätä tuetaan kaikin keinoin. Näistä yllämainituista tehtävistä olisimme keskenämme suoriutuneet kenties illallisen syömisestä. Sitä en tiedä mitä tehtäviin määrätyt opiskelijat saavat vaivoistaan palkaksi. Arvaan etteivät mitään.

Meille oli yliopiston puolesta järjestetty myös asunto, jota emme kuitenkaan nirsouttamme hyväksyneet. Koska Suurmetsuri oli ehtinyt allekirjoittaa vuokrasopimuksen, kollegansa alkoivat puhua, että tämän ei kannattaisi luopua asunnosta vaan vuokrata se eteenpäin jollekin opiskelijalle hyvällä voitolla. Meistä tämä kuulosti tarpeettomalta ylimääräiseltä huolelta, mutta kun ylemmiltä tahoilta ehdotettiin, että oppiaine voisi vuokrata asunnon, ei Kyösti oikein kehdannut kieltäytyäkään. Suurmetsurin vuokraamassa asunnossa toimii siis tällä hetkellä kolmentoista opiskelijan tietokoneluokka.

Suihkun lattiakaivona toimiva reikävessa taisi olla ratkaiseva tekijä hylkäyspäätöksessä.

Jos nyt mietit, että vuokraako Suurmetsuri kahta asuntoa kaupungissa, niin ei suinkaan. Asuttamamme asunnon virallinen vuokralainen on nimittäin tuo edellä mainittu jatko-opiskelija. Hänen nimissään on myös nettiliittymämme (ja epäilemättä myös vesi, sähkö ja kaasu) ja valokopio hänen henkkaristaan on kaapissamme - sen avulla Kyösti kävi jokin aikaa sitten nostamassa netin nopeutta.

"Oh my god", hän totesi kiinteistövälittäjän toimistossa. Ja toistikin sen. Enkä yhtään ihmettele. Eihän hänellä ollut mitään takeita meidän luotettavuudestamme allekirjoittaessaan sopimuksen kuukausitulojaan korkeammasta vuokrasta. Tämän jälkeen hän opasti meidät tavarataloon, jossa keräsimme ostoskärryihin viisihenkisen perheen perustarpeet kattiloista petauspatjoihin, lainasi 100 euroa kun meillä loppui käteinen kesken, ja järjesti meille pakettiautokyydin uuteen kotiimme.

Elämää operoidaan Kiinassa aivan omanlaisellaan säätämisen tasolla, mutta luottamus pelaa. Toveria ei jätetä pulaan.

torstai 5. maaliskuuta 2015

Säännöt ovat sääntöjä

Lasten verikokeesta kieltäytyminen johti täsmälleen odotettuun lopputulokseen: verikokeeseen. On yhdentekevää millaisia todistuksia meillä on, jos kerran terveystodistuksesta puuttuu leima. Ja vaikka lopputulos on kenties sama, minua kevyesti jaksaa huvittaa se, että yrittäessämme viedä lapsia päiväkotiin maanantaina matka pysähtyi nimenomaan leiman puuttumiseseen. Ei verikokeen.

Havaitsin myös jälleen, että yksi ikävimpiä tehtäviä vanhemmuudessa on motivoida lasta asioihin, jotka itsekin kokee turhiksi. Etenkin jos kyseessä sattuu olemaan asia, jota lapsi inhoaa. Ja vähän itsekin.

Mutta verikokeessa siis käytiin maanantaina, leimat saatiin tiistaina (jotain tuloksia kaiketi myös), ja keskiviikkoaamuna olimme jälleen odottavin mielin päiväkodin portilla kolkuttelemassa. Pyydän ottamaan lauseen kirjaimellisesti, sillä kiinalaisen päiväkodin pihaan ei marssita kuin torille. On portti ja on portinvartija, eikä ollenkaan turhan vuoksi.

Satuimme nimittäin ilmestymään paikalle kellonaikaan, joka ei ollut saapumisaika. Tähän aikaan ei kukaan pääse sisään. Ja onko tuossa edes riittävästi vuodevaatteita kahdelle lapselle?* Kiinalainen tulkkimme, miehen työkaveri, sai neuvoteltua, että pääsisimme sisään, mutta vasta kun lapset siirtyvät pihalta luokkiin. Miksi sitten, kysytte. Niin mekin. Vakuutin myös, että vuodevaatteita on tarpeeksi ja varmuudeksi lisäsin, että eivät he isi päiväunille.

No olkoon. Sisällä päiväkodissa saa olla kymmenen minuuttia, meille tähdennettiin. Leimakortti pitää näyttää lukulaitteeseen, ja odottaa pitää jonossa. Aamulla lapsen saa tuoda yhdeksään mennessä, ja noutaa saa kello 12-12.30 tai kello 17.00. Lounasaika on vaihtoehtona, koska ruokailuja ei ole pakko ostaa päiväkodista, mutta lapsi tulisi tietysti palauttaa iltapäivän tunneille. Tällä varjolla aion kuitenkin lyhentää lasten hoitopäivää osan viikosta.

Etukäteen pohdin hankalaksi sitä, etten voi olla läsnä kahdessa eri luokassa ensimmäisinä päivinä, mutta huoli osoittautui turhaksi: Barbin luokkaan emme saaneet astua edes kynnyksen yli. Barbin luokassa kuitenkin oli Amerikan-käynyt opettaja, joka siis paitsi puhui hyvää englantia, myös ymmärsi haluni tunkea kauhustakankean lapsen mukaan. Siellä me sitten nökötimme nurkassa, Harbi ja minä (luotin siihen, että vartija ei tulisi meitä noutamaan, vaikka ylittäisimmekin kymmenen minuutin rajan) ja Barbi sai käydä minulle kertomassa, että ei pidä ruoasta. Ei se mitään, sanoin. Istu vain paikallasi.

Tämän ainutlaatuisen audienssin ansiosta pääsin myös kurkistamaan luokkahuoneen elämää, josta päällimmäisenä piirteenä täytyy mainita hämmästyttävä rauhallisuus (paitsi sinä ensi hetkenä, kun joukko waiguoreneja saapui huoneeseen). Kolmekymmentä lasta, kaksi tai kolme hoitajaa – joista yksi keskusteli minun kanssani – ja täysin häiriötön ruokailu. Ruokailun jälkeen suu purskuteltiin vedellä ja sai siirtyä lukemaan kirjaa, kunnes olisi päivälevon aika.

Pehmeä lasku oli lyhyt, mutta varmasti äärimmäisen tarpeellinen, ja tänään molemmat olivat yksin tykönään aamupäivän tunnit. Barbin mukaan lapset yrittivät puhua hänelle ihan kauheasti, mutta hän ei ymmärtänyt eikä puhunut mitään. Barbi sen sijaan oli kuulemma puhunut sekä lapsille että aikuisille. Suomea epäilemättä. Barbi oli askarrellut kirjan ja Barbi oli kantanut kulhoja. Barbi oli syönyt riisiä. Samoin Barbi.

Ja minä uskon yhä vakaammin, että tämä päiväkoti on kyllä hyvä juttu.

* Päiväkodista olisi saanut ostaa vuodevaatepaketin, mutta pidimme 150 euron hintaa paikalliseen hintatasoon nähden korkeana, joten raahasin mieluummin lapset ostoksille Carrefourin rattaanmenemättömien porttien taakse. Tänään täydensin ostoksia vielä petauspatjoilla, joiden emme olleet ymmärtäneet kuuluvan settiin. Tai siis patjalla, jonka leikkasin puoliksi, jotta sopisi pieneen päiväkotisänkyyn. Niitä patjanreunoja ommellessani pohdin, että en kyllä kovin korkealle arvota omaa aikaani. Mutta pääsimmepä eroon Suurmetsurin taannoisen oksennustaudin aikaan hankkimista toisista varalakanoista. Eli oli se sen arvoista.

torstai 26. helmikuuta 2015

Kehityskertomus

Barbin ja Barbin* kiinalaisen päiväkotiuran pitäisi alkaa ensi viikolla. Pidän tuossa konditionaalimuotoa, koska kieltäydyimme päiväkotia edeltävän lääkärintarkastuksen verikokeesta. Perustelimme tätä paitsi puhtaalla epäluulolla myös sillä että lapsilta tarkastettiin Suomessa kaikki mahdolliset sekä mahdottomat sairaudet hivistä kuppaan (kyllä, kuppaan) kun taas Barbien hemoglobiinitason pitäisi olla sellainen tieto, jota ilman päiväkodin luulisi voivan toimia. Viimeinen lause on tietenkin naurettava, sillä tärkeintähän on, että terveysvihkosessa on leima, ja meillä ei sitä leimaa ole, joten.

(Joten ensi viikolla käymme nöyrin mielin verikokeessa ja Barbit aloittavat päiväkodin ehkä sitten seuraavalla. Mutta lähellä ollaan!)

Päiväkotiin kiteytyy oikeastaan iso osa Kiinaan kohdistuneista odotuksistani. Siellä Barbit oppisivat kiinaa parissa kuukaudessa, niin että tulkkaisivat minulle lähikaupassa kunnon siirtolaismeiningillä. He solahtaisivat ikäistensä sosiaalisiin piireihin ja synttärikutsulistoille. Päiväkodin pihamailla minä tutustuisin muihin vanhempiin ja järjestäisin Barbit samoille harrastustunneille; päiväkotipäivän aikana, Harbin nukkuessa, minä opiskelisin kiinaa, kirjoittelisin lehtijuttuja ja ylläpitäisin ammatillista vireystilaani.

Aivan.

Ymmärryksemme mukaan päiväkotipaikkojen piti olla valmiina kunhan saavumme, ja hövelisti ajattelin, että Barbit saisivat pari viikkoa totutella uuteen maahan ennen kuin aloittavat. Mutta sitten oli jotain paperitöitä: tilinavauksia, palkkakuitteja, sen sellaista. Tämä prosessi on oikeastaan minulle valtaosin tuntematon, koska se on ollut Suurmetsurin taistelutanner, ja koska jossain kohtaa hän ilmoitti, että hänen olisi töissä tehtävä töitäkin ilman että painostan jatkuvasti päiväkotiasiassa.

Joulukuun alussa, kun pääsimme vihdoin tutustumaan päiväkodin tiloihin, sain kevyen ytimensulamisreaktion ymmärtäessäni, että päiväkoti olisi suljettuna tammikuun loppupuolelta maaliskuun alkuun, ja että edessä häämötti vielä kolme kuukautta kiinalaista elämää täysin omissa sosiaalisissa piireissämme. Barbit ehtisivät hyvällä tuurilla aloittaa viikoksi tai kahdeksi ennen viiden viikon pituista talvilomaa.

Lamaannusta seurasi kuitenkin hyväksyminen (sekä ulkomaanmatkoja, kyläileviä vanhempia ja sen sellaista). Koska päiväkotia ei ollut, piti keskittyä järjestämään päivämme mahdollisimman mukaviksi kotona - ja tyytyä ajatukseen, että cv:hen ei tule rivejä tältä vuodelta. Ymmärsin myös että lasten kanssa ei kannata seikkailla jatkuvasti uusiin paikkoihin, vaan mennä siihen lähimpään mukavaan.

Ja kas kummaa, arki alkoi luistaa paljon mukavammin. Niin mukavasti, että olen jopa harkinnut kannattaako päiväkotia enää edes aloittaa muutaman kevätkuukauden tähden. Mutta eiköhän. Jos nyt hemoglobiiniltaan pääsevät.

* Kysyin lapsilta, millä nimillä he haluaisivat itseään kutsuttavan internetmaailmassani. Vastaukset kuuluivat "Äiti" ja "Lamppu", mutta sanoin, että saattaa kuulostaa harhaanjohtavalta, jos raportoin äidin edesottamuksista. Tai lampun. Nämä tyrmättyäni Lamppu keksi että Barbi, mihin Äiti komppasi, että hänkin on Barbi. Pikkuveli saisi olla Harbi. Makustelen tätä nyt vielä.

maanantai 23. helmikuuta 2015

Metabloggaamista

Jos luet tätä tietokoneelta, oletkin jo huomannut blogini muuttuneen verkkokalvojasi hiveleväksi visuaaliseksi ilotulitukseksi. Jos kännykältä, klikkaapa sivun alareunan tekstiä "näytä internetversio", unohdettuasi ensin tuon äskeisen luonnehdinnan. Sivupalkista löytyy kaksikin uutuutta: puuttuvaa blogikuvitusta korvaamassa Instagram-kuvani (kiitos Liinan esimerkin ja vinkin) ja niiden alla kuvatutkielmani Wuhanin ilmanlaadusta.

Maisemamosaiikki syntyy samaisen Instagram-tilin kautta klassisella metodilla: yksi kuva samasta kohteesta - parvekkeeltamme etelään - kerran päivässä. En malta itsekään odottaa minkä huikean variaation harmaan sävyjä maisemasta saan esiin! Tähän mennessä kehitys on ollut ihastuttavasti kohti kirkkautta, mutta valitettavasti lomakauden pysähtyneisyydestä huolimatta PM2.5-pienhiukkasluvut ovat pysytelleet 150-200 välillä eli tukevasti myrkyllisen puolella.
 
Varsinainen (ilo)uutinen tulee kuitenkin tässä: nimesin projektini "100 days of Wuhan" sen kummemmin päiviä laskematta. Sittemmin ymmärsin, että sata päivää ehtii hädin tuskin täyttyä ennenkuin palaamme hengittelemään varsinaissuomalaista ekoilmaa. Ajatella! Tässähän tulee melkein haikea olo.

Kolmas uutuus on, että päivitin vihdoin valheellisen bannerini. Suomessa laatimani otsakekuva oli, nyt sen voin tunnustaa, Hongkongista vuodelta 2008. Ja kun nyt tunnustella aloin, kerrottakoon, että kuvittelin blogia laatiessani Wuhanin kaupunkikuvan näyttävän jokseenkin samanlaiselta. Harmi etten enempää tuonut esiin kuvitelmiani tulevasta vuodesta, nyt niille olisi mukava hyväntahtoisesti naureskella.

Kuin kaksi marjaa: Wuhan
ja Hongkong.

Uusi bannerikuva on aitoa Wuhania. Se on kotikadultamme risteävältä isommalta valtaväylältä, ja oletettavasti yksi keskeisiä syitä taksin saamiseen vaikeuteen (heti niiden yleisen vähäisen saatavuuden jälkeen). Tuottaa pientä ruuhkantapaista. Wuhan, Different Every Day on kaupungin slogan, mutta siinä missä pilvenpiirtäjät tuntuvat nousevan pelkän ajatuksen voimin, on tämä kaksikerroksinen valtatiehanke pahasti jäissä. (Tylsä totuus lienee, että pilvenpiirtäjät nousevat ajatuksen sijaan yksityisen rahan voimin, kun taas tämän työmaan kohdalla julkinen sellainen on loppu.)

Lasten kanssa kadussa on kuitenkin viihdykkeensä, etenkin bussilla matkustaessa: se ei nimittäin tarjoa mitään pientä hytkytystä, vaan heittää ihan aidosti penkistä ilmaan. Parasta hupia.

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Pako Wuhanista

Itse loma siinä hotellinvaraussaagan ja altaaseensyljeskelyn välissä oli juuri niin raskasta kuin voi lasten kanssa lomailun kuvitella olevan. Jouduin valtaosan ajasta viettämään puoli-istuvassa asennossa rantatuolissa lasten leikkiessä altaan reunalla ja kuopuksen päiväunien aikaan olin pakotettu kutimoimaan parvekkeella isompien lasten pitäessä barbikylpylää kylpyhuoneessa. (Kyllä, joka päivä.)

Oli siis likimain täydellistä. Kukaan ei edes ryöstänyt lapsia, mitä olin pitänyt suurimpana huolenani. Tai ehkä ainoana. En taida osata pitää lasten itsensä tuottamia jatkuvia hätätilanteita mitenkään hätäännyttävinä. Kuten myös olin uskaltanut kuvitella, uudenvuoden matkustusruuhkat koettiin muualla ja muulloin kuin meidän reitillämme.

Uusia elämyksiähän tällaisessa lomakonseptissa ei etsitä, vaan helppoja ja tuttuja: hengasimme aamuisin uima-altaalla ja iltapäivisin rannalla paitsi silloin kun kävimme aamulla uimarannalla ja vasta myöhemmin altaalla. Iltaisin syötin lapsille spagettia ja jauhelihakastiketta hotellin ravintolassa sekä riisiä ja tofua pihan toisella puolella sijaitsevassa kalaravintolassa, jonka akvaarioiden seuraaminen toimi iltaviihteenä. Hieman rajuna iltaviihteenä, sillä kalat kalautettiin haavinvarrella kuoliaiksi siinä ravintolan lattialla, mutta hyvähän se on lasten tietää mistä ruoka tulee. Halusivat tofua.

Me puolestaan toimimme viihteenä henkilökunnalle. Hieman rajuna viihteenä, sillä ensimmäisenä iltana lapset hajottivat teekannun sekä muutamia muita astioita. (Ei palovammoja, kyllä sekasortoa.) Tästä huolimatta meidät otettiin suurella ihastuksella vastaan myös seuraavina iltoina.

Muutaman kerran poistuimme hotellin välittömästä läheisyydestä: kerran aiemmalla matkallamme bongaamaamme ekspatin taivaaseen eli varmastikin Kiinan kalleimpaan supermarkettiin, missä myydään niin halloumia kuin luomuruisleipääkin, ja kaksi kertaa hotellin lähellä sijaitsevalle tivolille, jossa klassisen Alivaltiosihteerisketsin mukaan säästin tuplaten, kun en vienyt lapsia sisälle kummallakaan kerralla. Saivat hyppiä trampoliinilla siinä alueen ulkopuolella. Raukat. Kävimme myös pehmiksellä KFC:llä.

Matkan haastavimmat hetket liittyivät aamiaisbuffettiin, joka teoriassa on lasten kanssa kiva idea, tiedättehän, jokaiselle jotakin. Käytännössäkin se on lapsille kiva, koska en listalta suostuisi tilaamaan aamiaiseksi pelkkiä pannukakkuja. Käytännössä on kuitenkin myös melko hasardia navigoida ravintolassa hakemassa santsimehua ja santsikahvia ja vielä kerran santsipannukakkuja joko jättäen lapset keskenään pöytään tai sitten heitä mukanaan paimentaen. Ystävällisestä palvelukulttuurista huolimatta meitä seuranneelle tarjoilijajoukolle ei tullut mieleen tarjoutua kantamaan tai noutamaan tuotteita puolestani. Enkä minä kai nyt ala kyselemään jos ei pakko ole.

Hieman huvittuneena pohdin itseäni kiinalaisten silmissä: edestakaisin poukkoilevana kaoottisena hahmona, joka antaa alle kaksivuotiaan levittää annoksensa vaatteilleen ja lattialle, juo kahvinsa aina kylmänä ja ponnettomasti hokee että yrittäkääpäs nyt käyttäytyä samalla kun lapset riehuvat suomalaislasten lailla. Siinä missä minulla oli huoltosuhde yhden suhde kolmeen, tyypillisellä perhekunnalla se oli neljän suhden yhteen, eikä puhettakaan, että edes keskimmäiseni ikäinen lapsi söisi avustamatta.

Että jos nyt jotenkin voin maksaa Kiinalle takaisin tätä blogiksi kutsuttua antimatkailumainostani, olkoon se siinä, että saan ihmiset rakastamaan yhden lapsen politiikkaa.

Ja lapseni Sanyaa.

sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Ällötysten markkinoilla

Shokeeraavimpia käytöskoodieroja Kiinan ja Suomen välillä on suhtautuminen erilaisiin ruumiineritteisiin. Äitinä en osaa paheksua pienten lasten kadunvarteen pissattamista, johon on myös hyvin käytännöllinen syy: vaippojen sijaan lapsilla käytetään yleisesti halkiohousuja (joiden hienoa nimeä en tiennyt ennen Mari Mannisen kolumnia samasta aihepiiristä).

Mutta täällä hätä ei tunne paikkaa. Lapsen voi pissattaa kaupan roskaämpäriin tai keskelle leikkipaikkaa, juuri siihen missä lapsi sattuu olemaan. Myönnän myös hätkähtäneeni nähdessäni arvioni mukaan yli viisivuotiaan pojan kakkaavan lentokentän (ulko)odotustilassa. Vessa tuskin oli kohtuuttoman kaukana.

En myöskään erityisesti pidä ovettomista kyykkyvessoista.

Pahinta on kuitenkin räkä. Sormiin niistäminen ja rään pudisteleminen uimahallin pukuhuoneen lattialle tai kaupan myyjältä putiikkinsa ovelle aiheuttaa kiusallisia ajatuksia fasiliteettien yleisestä hygieenisyydestä. Sen voittaa ällötyksessä ainoastaan kurluttava räkää keräävä ääni, klimpin muotoilu kielellä ja sen päästäminen bussin lattialle tai pihalla juuri siihen liukumäen viereen.

Viimeisenä päivänä Sanyan-lomallamme puistattava ääni kuului naapuripöydän mammasta, joka nousi rauhallisesti, vaelteli kohti terassin kaidetta ja lähetti klimppinsä hotellin uima-altaaseen.

Nuudelien juuttuessa kurkkuun saatoin vain kiittää ajoitusta: että uintimme oli siltä matkalta jo uitu.