perjantai 27. maaliskuuta 2015

Kiinalainen tetris

Todistin tässä jokin aikaa sitten skootterin ja auton kolaria. Tarkemmin ilmaistuna sen jälkiselvittelyä, jossa skotterikuski mätki päätään suojaavaa autokuskia. Auto oli keskellä ajoväylää, eli tulkintani mukaan ollut ohittamassa edelläajavaa autoa kaksikaistaisella tiellä, kun skootteri sattui vastaan. Skootteri oli sen kuntoinen, että yksi irronnut peili ei sitä juuri pahentanut, ja vakuutuksen asemesta kuski päättikin hakea korvausta kivusta ja särystä Hammurabin lain nojalla. Skootterimies alkoi saada tukijoukkoja, väkijoukko kerääntyi katsomoksi, ja tilanne laukesi vasta, kun paikalle osui topakka mummo sättimään mopokuskia. Autokuski pääsi pujahtamaan autoonsa ja ajoi pois.

Mikä tässä eniten hämmästyttää on se, että kyseessä oli vasta toinen näkemäni kolari. (Siinä ensimmäisessä otettiin ihan sivistyneitä kännykkäkuvia liikenneympyrässä.) Seuraavaksi eniten ehkä se, että miten niin kurinalaiseksi lanseeratussa maassa on onnistuttu luomaan niin täydellisen kaoottinen liikennekulttuuri. 

1. Väistämissäännöt

Väistämisessä on kaksi helppoa nyrkkisääntöä: 1. Jos ajat, muut väistyvät. 2. Jos kävelet, sinä väistät.

Kuten eräissä muissakin maissa, punaisia valoja päin saa kääntyä oikealle. Kiinassa punaisia valoja päin voi kuitenkin hyvin kääntyä myös vasemmalle tai ajaa suoraan jos on kiire tai ruuhkaista, esimerkiksi. Vihreiden valojen vaihtuessa vasemmalle kääntyvät kurvaavat risteysalueelle ensimmäisinä, koska muutenhan kääntymään ei pääsisi. Tästä seuraa harmonisesti toimiva risteysliikenne, jota kutsun kiinalaiseksi tetrikseksi. Nimitys on kyllä harhaanjohtava, sillä tetriksessä kaikki palaset tulevat samasta suunnasta ja ovat yhteensopivia.

Auton ja jalankulkijan kohtaamisessa jalankulkija väistää aina. Oli jalankulkija sitten tien reunassa tai suojatiellä, valoristeyksessä tahi kaksivuotias, hän väistää. Tästä syystä en ole halunnut hankkia lapsille polkupyöriä edes oman piha-alueemme sisällä polkemiseksi.

Aivan alkuaikoina, kun vielä puhkuin suomalaista oikeudentuntoa, olin ylittämässä painavien kauppakassien kanssa pientä pihaväylää, jolta auto oli tulossa ulos. Valmiiksi ärsyyntyneenä ajattelin, että kyllähän sen nyt vain on väistyttävä minua.

Melko hullu ajatus, myönnän.

Auto ei pysähtynyt, vaan töytäisi minut valtavine ikeakasseineni edestään. Silloin jopa minä ymmärsin, että päättäväisyys ei ole se, jolla jalankulkijana tie ylitetään.

2. Kaistan valinnat

Olen aiemmin kuvannut kadunylittämisen vaikeutta, koska lähes tielle kuin tielle on pystytetty aita eri suuntaan kulkevien kaistojen väliin. Aitojen tarpeellisuuden kyllä ymmärtää, sillä jos kaistoja on enemmän kuin kaksi, ja molemmat omaan suuntaan menevät ovat täynnä, voi hyvin siirtyä ajamaan aidan toiselle puolelle. Ainakin jos ajaa skootterilla, taksilla tai bussilla, tai lähestyy risteystä, josta aikoo kääntyä vasemmalle. (Eihän sinne muuten pääsisi kääntymään.) Isommilla teillä skootterit ajavat yleensä tien molemmissa laidoissa, riippuen nyt vähän siitä että mihin suuntaan ovat menossa. Ja jos autotiellä on ruuhkaisaa, skootterilla voi aina siirtyä ajamaan myös jalkakäytävälle. Vauhtia ei juurikaan tarvitse hidastaa, sillä väistämisvelvollisuus on jalankulkijalla.

Perimmäisenä liikennettä ohjaavana motiivina tuntuukin olevan täydellinen itsekkyys. Jos autoa pitää lastata tai kyytiläinen tiputtaa, auton voi pysäyttää miten kiireiselle tielle tahansa. Jos haluaa kääntyä vasemmalle pihatielle, on hyvä kääntyä jonoon heti, huolimatta siitä, että tukkii vastaantulevan liikenteen etenemisen. Ja jos kadunvarsiparkista pitää lähteä vastakkaiseen suuntaan, no, senkun kääntyy. Tässä ehkä yllättävintä on, että pakon edessä muut kuskit sietävät odottaa, kunnes toinen on manööverinsä saanut hoidettua.

Myös jalankulkijat - ihan käsittämättömiä hidastelijoita muuten noin yleisesti ottaen - jäävät jumittamaan mihin sattuvat ilman minkäänlaista ajatusta siitä, että joku muu saattaisi haluta ohittaa heidät. Paitsi metrohissiin monet kyllä juoksevat - ainakin jos näkevät lastenvaunut, joiden edestä ehtii pujahtamaan sisään. Olenkin oppinut noudattamaan autoilusääntöjä vaunuliikenteessä.

3. Äänimerkin käyttö

Autossa on torvi, jotta voi ilmoittaa muille tielläliikkujille olevansa liikkumassa tiellä. Autoihin jopa minuakin paremmin perehtynyt Suurmetsuri on huomioinut kiinalaisautojen poikkeuksellisen kovan soittoäänen - ilmeisesti kovaääninen töötti on hyvin kauppansa tekevä lisävaruste. Tätä torvea kuuluu soittaa pitkään ja yhtäjaksoisesti aina kun näkee jalankulkijan kävelevän tien reunassa (jossa jalankulkija hyvin usein kävelee, koska jalkakäytävä on liian kuoppainen ja jumissa autoja ja bataatinmyyjiä) tai suojatiellä, vaikka jalankulkija ilmiselvästi näkisi sinut eikä olisi aikeissaankaan siirtyä autosi eteen. Torvea kuuluu soittaa myös skootteria ohittaessa tai autojen seistessä paikallaan.

Ilman valoja ajavien varsin äänettömien sähkömopojen kohdalla pidän äänimerkin käyttöä kyllä ihan hyvänä tapana. Niiden soittoäänikin kun yleensä on myös autoja alhaisempi.

4. Oma turvallisuus

Turvavöitä ei käytetä. Taksien takapenkiltä ne on yleensä poistettu, joten valintaa ei tarvitse tehdä. Turvaistuimia olen nähnyt myytävän kalliissa lastentarvikeliikkeissä, mutta en vielä kertaakaan autossa sisällä (paitsi meidän turvaistuimemme matkalla lentokentältä hotellille). Jos unohtaa riskit, mitkä on vähän pakko unohtaa, jos haluaa kotoa joskus poistua, turvavyöttömyyshän on myös vallan mukavaa. Pääsemme kaikki viisi yhden taksin kyytiin, ja lapset saavat vapaasti touhuta omiaan. Ihan kuin vanhaan hyvään aikaan vanhempieni kuplavolkkarissa.

Kypäröitä ei käytetä. Suomessa ei tulisi mieleenikään pyöräillä ilman kypärää, mutta täällä olen kiinantunnille mennessä siirtynyt käyttämään laitonta mopotaksia metroasemalle kiiruhtaakseni. (Sen pidempiä matkoja tai sen isommille teille en skootterin kyydissä halua uskaltautua.) Ja ei, tarikkakyytiläiselle ei todellakaan ole tarjolla kypärää. Skootterin kyydissä kuljetetaan myös rakennusmateriaaleja, koiria, vauvoja sylissä ja pikkulapsia tarakalla istuen. Ja ei, niilläkään ei ole kypäröitä.

Ehkä kaikkein hämmästyttävintä sittenkin on se, että täällä tarvitaan väestönkasvua rajoittavia säädöksiä.

tiistai 17. maaliskuuta 2015

Kiinalaisen päiväkotiasiantuntijan puheilla

Uusi arkemme on alkanut siinä määrin rutinoitua, että on korkea aika avata lukijoiden kiinnostusta herättänyttä päiväkotielämää. (Kyllä, yksi lasketaan.) Eilen nuorempi Barbi lintsasi - ei huvittanut lähteä eikä minua huvittanut pakottaa - mutta vanhemmalla on kokopitkiä päiväkotipäiviä takana jo täydet seitsemän.

Koska oma kosketukseni päiväkotielämään on ohut, katsoin blogin korkean jornalistisen tason säilyttämiseksi aiheelliseksi selvittää päivän kulkua asiantuntijoilta.

Hei, ja kiitos kun suostuit tähän haastatteluun. Kertoisitko ensin millainen on sun päiväkotiryhmä? 
En mä oikeesti tiiä. 

Onko siellä paljon lapsia? 
On, tosi paljon ja isojakin. 

Onko sulla kavereita? 
On, yksi.

Kuka? 
Emmä tiiä sen nimeä. Yks sellanen sillä on hienot kengät mut en mä tiedä sen nimeä. 

Mitä te teette yhdessä? 
No, leikitään niinku. Mut en mä ihan kauheesti leiki sen kaa.
Miks sä kirjoitat noin nopeasti? 

No mä olen kirjoittanut paljon, niin olen oppinut. Mitä päiväkodissa tehdään? 
Ihan ensin käydään pissalla. Sitten mennään pöytään. Ja sitten tulee ruoka. Parin hetken päästä. Ja päiväpiiri on ruuan jälkeen. 

Mitä päiväpiirissä tehdään? 
Niinku ne tädit lukee ja me kuunnellaan. Ja ne sanoo, ja näyttää. Ja käydään kirjastossa ja mulla ei oo sellaista korttia niinku. Millä saa kirjoja ostettua. Lainakirjoja.
Ei käydä retkikirjastossa, käydään yläkertakirjastossa. Vähän ajan päästä mennään päiväunille ja nii. Sit nukutaan ja herätään ja sit syödään. Ja käydään eka pissalla. Eiku ei heti syödä, ku sitten heti odotetaan ja käydään heti ulkona.

Mitä ulkona tehdään? 
Ei käyty tänään ulkona niin jumpattiin, ei leikitty ulkona. Otettiin renkaat ja leikittiin renkailla.

Mitä ulkona tehdään yleensä? 
Ei olla ikinä tehty aamujumppaa. 

Miksi te ette olleet tänään ulkona? 
Siksi kun satoi. Oltiin siellä katoksen alla [ulkona] jumppaamassa. 

Millaista ruokaa päiväkodissa on? 
Tänään oli munakokkelia ja sellaista soppaa. Soppaa jossa oli munakokkelia. 

Oliko hyvää? 
Joo-o. Ne munat. Mä en syöny kauheesti äiti. 

Millaisia sun ryhmän tädit on? 
Ne tykkää musta. Kun mä aina tulen ja oon siellä ja meen. Välillä ne on hermostunu mut ei mulle.

Mitä ne tädit tekevät kun hermostuvat?
No juttelee. 

Ymmärrätkö mitä tädit puhuu sulle? 
No en. Mutta mä matkin niitä. Ku ne sanoo bye bye meille, mä sanon bye bye niille. Ne päiväkodin tädit sanoo aina bye bye meille.  

Millaisia juttuja teette sisällä? Askarteletteko te? 
Leikitään ja rakennetaan ja palikoilla leikitään. Askarrellaan sellaisilla tavaroilla joita saa ottaa mukaan. Aina ei saa ottaa mukaan. 

Onko joku erilaista Suomen päiväkodissa? 
Ei oo mikään erilaista.
Haastattele lisää mua!

Teillä on aamulla terveystarkastus. Millainen se on? 
Siellä aina tutkitaan suu ja kädet. Niinku tarkastetaan. Sit päästään sisälle. Iskä aina vie meijät ja tuo meijät kotiin. 

Näetkö usein siskoa päiväkodissa? 
Joo, aina ulkona. Eri aikaan. Mutta en tee ikinä sitä aamujumppaa. 

Onko siellä kivaa? 
No... ei. Mä juksaan aina että mulla on kurkku kipeä. No on!

Vanhempi Barbi ei halunnut haastatteluun, mutta raportoi, että hänen ryhmänsä nostaa ensi maanantaina lipun salkoon lippujuhlassa, koska neljä lasta on harjoitellut lipun kantamista. Muut lapset etuilevat jonossa ja päiväkodissa seistään enemmän kuin jaksaisi seistä. Lapset pyyhkivät pöydät ja petaavat sänkynsä ja hänen peittonsa on huono kun se aina liukuu pussilakanan sisällä ja tädit joutuvat auttamaan. Niin ja nukkumaanmennessä tämä lapsi lauloi kiinankielistä runoa, sanojen merkitystä ymmärtämättä.

Lippujuhla
Same same but different.

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Kaksi avainta onneen

Havahduin yllättäen tilanteeseen, jossa arkeni on ihan tavallista ja mukavaa. Takana mukava viikonloppu ja edessä viikko täynnä mukavia asioita odotettavaksi. Tämä ei johdu yksinomaan päiväkodinaloituksesta, joskin vastoin kaikkia odotuksia jopa molemmat Barbit ovat olleet päiväkodista riemuissaan. Etenkin se varautuneempi. Ratkaiseva käänne tapahtui kuitenkin jo tammikuussa, jolloin päätin, että nyt riittää odottaminen. Paitsi että buukkasin minut ja lapset pikaiselle pyrähdykselle aurinkoon, sain aikaiseksi järjestää kaksi alusta saakka kaipaamaani aktiviteettia: kiinan-tunnit ja liikuntaa.

Nämä aloitettuani jäin luonnollisesti ihmettelemään miksi oli pitänyt odottaa niin kovin kauan. Arvelisin syyksi jonkinlaista kulttuurishokin aiheuttamaa lamaannusta, jossa tuntui mahdottomalta selvittää ja järjestää yhtään mitään. Ja kotiarkikin tuntui varmaan niin aikaavievältä, ettei omiin harrastuksiin tuntunut löytyvän sopivaa hetkeä. Niin ja tietenkin odotin päiväkodin alkua, jonka jälkeen minulla olisi enemmän aikaa mihin vain.

Kiinan-tuntien osalta odotin myös pelastajaksi Suurmetsuria, koska olin kuullut, että hänen yliopistoltaan voisi löytää opettajan ja pyysin häntä järjestämään minulle sellaisen. Mutta koska hänen piti järjestää myös päiväkotipaikkoja ja kuulemma joskus tehdä töitäkin, opettajan etsiminen jäi - kunnes sitten koettiin mainittu kyllästymiseni ja löysin netistä kielikoulun, joka olisi ollut paitsi kaukana myös kalliimmanpuoleinen.

Vaikka oppimistavoitteeni ovat matalalla, ovat kielitunnit kaipaamaani aivojen käyttöharjoitusta sekä mukavan opettajan kanssa miellyttävä sosiaalisen elämän muoto. Etenkin kun keksin, että siirrämme tunnit Starbucksista (kiinalaiseen) ravintolaan. Saa onnitella neroudesta!

Liikuntaharrastuksen aloittaminen puolestaan kariutui ilmanlaatuun (juokseminen), hintaan (kuntosali) sekä aikaan ja vaikeuteen (kaikki muu). Kaiken muun alle kuuluvat esimerkiksi jalkapallo, tanssitunnit ja uiminen, jotka päättelin liian hankaliksi järjestää ja aikaavieviksi mennä, koska naapurustostamme ei mitään mainituista löytyisi. Suurmetsuri kävi joskus alkuaikoina Barbien kanssa uimahalliretkellä, mutta ei päässyt sisään, koska on eri sukupuolta kuin lapset, ja matka oli kaksine busseineen ja taksin hankkimisineen niin työlään kuuloinen, ettei tullut mieleeni toistaa sitä.

Lopulta tähänkään ei vaadittu kuin päätös, että aikaa saa mennä. Löysin - kuvitelkaa - Googlesta englanninkielisen sivun kaupungin uimahalleista. (Vieläkin vähän hämmästyttää.) Valitsin lähimmän, etsin sen karttahausta, ostin matkalla uimalakin, eikä reissusta saanut yhtään bloggaamisen arvoista kommellusta. Matka kestää tosiaan tunnin, mutta kun hyväksyy, että kaikki on kaukana, harmitella voi ainoastaan Elisa-kirjan suppeaa äänikirjavalikoimaa.

Tänään olin niin äitimukavalla tuulella, että otin Barbit mukaan ja vaihdoin siis viikottaisen urheilukertani lasten kanssa pulikoimiseen. Vanhempi Barbi totesi, että paras viikonloppu ikinä, eilen luistelemassa (ostarilla kaukaisessa Hankoussa) ja tänään uimassa. Eli ehkäpä uhraukseni kannatti. Ja oli se mukavaakin.

Aiemmin merkitsin muistiin, että ulkomaille ei saa muuttaa marraskuussa (paitsi tropiikkiin tietenkin). Nyt tekisi mieleni lausua, että muuttaa ei myöskään saa alle vuoden kestoisiksi pätkiksi. Juuri kun olet kotoutunut, on poislähdön aika. Menee hyvä kärsimys hukkaan.

[Tosin ei tämä vallan kärsimystä ollut aiemminkaan. Saamastani lukijapalautteesta päätellen sellaisen kuvan on saattanut saada. Vesitetään nyt hyvää draamaa tämän verran.]

keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Kolme (kiinalaista) näkökulmaa saasteisiin

Upotetun kuvan pysyvä linkki 

Törmäsin Twitterissä tällaiseen meemiin, jonka tarkoitus on luonnollisesti olla sarkastinen. Vähän itsekin hämmästyin, kun tajusin, että kuvan viesti ei oikeastaan olekaan ristiriitainen. Ei ainakaan tietyssä kiinalaisessa ajattelumallissa.

Suomalaisena, ja sillä tiedolla mikä meillä on ilmansaasteista, pitää helposti käsittämättömänä sitä, että kiinalaiset hyväksyvät tällaisessa ympäristössä elämisen. Tai siis minä olen pitänyt. Että miksi ette vain sano, että nyt riittää! (Näin sen esitin kiinan-opettajalleni.)

Myönnän auliisti, että otantani kiinalaisesta mielenmaisemasta on äärimmäisen kapea, mutta vähäisissäkin kanssakäymisissä olen saanut oppia, että Sha Rui Sairaanhoitaja ei täällä päivät pitkät suunnittele vallankumousta ja harkitse maastamuuttoa myrkyllisen ilman takia, vaan suhtautuu asiaan aivan toisin kuin me. Siis minä.

Ensimmäinen näkökulma on juuri tuo kuvan esittämä lausahdus. Suurmetsurin tutkijakollega perusteli saasteongelman hyväksymistä sen tilapäisyydellä. Koska Kiina on vielä kehittyvä maa, tulee ihmisten hyväksyä maan rakentamisesta aiheutuvat haitat. Ajattelutavan mukaan ongelma poistuu, kun maa on kehittynyt odotetulle tasolle. Valmis. Saasteet ovat uhraus, jonka tämä sukupolvi kestää, jotta tulevilla sukupolvilla olisi asiat paremmin.

Keskeisimmät ajatukset tästä ovat toistuneet myös muissa keskusteluissa: saastuttaminen on välttämätöntä, jotta saavutetaan muun maailman kehitystaso. Kiinan-opettajani vertasi tilannetta länsimaiden teollistumisen aikakauteen, jolloin kiistatta varmasti jossain Englannin teollisuuskaupungeissa on näyttänyt samalta kuin Wuhanissa nykyään. Ja voihan tosiaan olla niin, että 7% talouskasvua ei saavuteta ilman tätä.
 
Toisen, kenties vielä raflaavamman näkökulman minulle esitti amerikkalaistunut kristitty kiinalainen, joka on muuttanut perheineen viisivuotiskaudeksi Wuhaniin. Kysyin eikö häntä ahdista kasvattaa lapsiaan näin saastuneessa ympäristössä. (Ehkä ihan hyvä, etten ole toimittaja, vaikka näin värittymättömiä kysymyksenasetteluja osaankin laatia.) No ei oikeastaan, hän vastasi. "Päiviemme pituus on määrätty."

Maahanmuuttaneena maastamuuttajana hän ei kenties ole edustavin keskivertokansalainen, mutta tekisi mieleni sanoa, että ilman kristittyä vakaumustakin näin ajattelee valtaosa väestöstä. Ainakin jos katsoo ihmisten halua ajaa ilman kypärää ja kännykkään puhuen skootterilla väärään suuntaan valtatietä. Tai ihan vain ilman turvavöitä autossa.

Kolmas reaktio on maan lähihistoriaan peilaten varsin ymmärrettävä kokemus siitä, että asiaan ei voi vaikuttaa. Meillä ei ole kokemusta demokratiasta tai mielenosoittamisesta, vastasi kielenopettajani tuohon ylempänä esittämääni kysymykseen. Asiat ovat kuitenkin paremmin kuin ennen, hän jatkoi. "Voimme keskustella ja kritisoida näitä kysymyksiä julkisesti." Hän mainitsi myös kiinalaisen Pekingin saasteita käsitelleen dokumenttielokuvan, jonka jälkeen aihe on ollut tapetilla.

On kuitenkin mahdotonta vaikuttaa, koska asia on niin monimutkainen, hän summasi. (Ja maa kehittyy, kuten muistatte.) Sitten hän alkoi puhua kiinalaisten suuresti arvostamasta "kasvojen" konseptista. Miten tärkeää on se miltä näyttää, miten ihmiset usein ulkoisin tunnusmerkein esittävät rikkaampia kuin ovatkaan. En ensin ymmärtänyt miten tämä liittyi saasteisiin, mutta siten, että on tärkeämpää ylläpitää hyvää imagoa kuin lähteä huutelemaan ikävää kritiikkiä.

Ja voihan siitä joutua vankilaankin, ajattelin. Tai okei, sanoin. Sitten nauroimme, samalla miettien mitäköhän se toinen mahtaa ajatella. Siis minä mietin.

Eli mennee vielä hetki ennen kuin näemme kiinalaiset barrikadeilla. Mutta ei pidä syyttää passiivisia kansalaisia. He tekevät sen tulevien polvien hyväksi.

maanantai 9. maaliskuuta 2015

Vuokramarkkinoilla

Taannoin esiinnostamani uteliaisuuden lisäksi merkitseviä ominaisuuksia kiinalaisissa ovat ylenpalttinen ystävällisyys sekä vieraanvaraisuus. Vieraanvaraisuus saattaa tosin suomalaisittain tarkastellen olla vaivaannuttavaakin, kun kiinalainen livahtaa maksamaan laskun ravintolassa, vaikka kuinka on sovittu, että on meidän vuoromme, ja sitten joutuu painimaan ja käyttämään kaiken oveluutensa sujauttaakseen toiselle rahaa takaisin.

Etenkin Hitachin työnantaja on pitänyt meistä hyvää huolta. Kun saavuimme tähän savuiseen kaupunkiin, yliopisto oli järjestänyt lentokentälle opiskelijapoikasen kyltti kädessä sekä meille kyydin hotelliin. (Ei muuten järjestä Suomessa ulkomaisille tutkijoille.) Hotelli oli yliopiston varaama ja illallinen oli buukattu hotellin ravintolaan, samoin myös seuraavan päivän lounas miehen kollegojen kanssa. Samainen opiskelija nouti meidät seuraavana päivänä hotellilta, vei hankkimaan kännykkäliittymiä ja otattamaan valokuvia erinäisiä papereita varten. Toinen englanninkielessä kunnostautunut opiskelija sai vastuulleen meidän kuljettamisemme maahanmuuttovirastossa ja terveystarkastuksissa. Kolmannen, erään jatko-opiskelijan, jota voisi nyttemmin kutsua Suurmetsurin ystäväksi, kontolle lankesi asunnon etsiminen sekä päiväkotipaikkojen selvitys.

Kielitaidottoman ulkomaalaisen avuttomuus ymmärretään ja tätä tuetaan kaikin keinoin. Näistä yllämainituista tehtävistä olisimme keskenämme suoriutuneet kenties illallisen syömisestä. Sitä en tiedä mitä tehtäviin määrätyt opiskelijat saavat vaivoistaan palkaksi. Arvaan etteivät mitään.

Meille oli yliopiston puolesta järjestetty myös asunto, jota emme kuitenkaan nirsouttamme hyväksyneet. Koska Suurmetsuri oli ehtinyt allekirjoittaa vuokrasopimuksen, kollegansa alkoivat puhua, että tämän ei kannattaisi luopua asunnosta vaan vuokrata se eteenpäin jollekin opiskelijalle hyvällä voitolla. Meistä tämä kuulosti tarpeettomalta ylimääräiseltä huolelta, mutta kun ylemmiltä tahoilta ehdotettiin, että oppiaine voisi vuokrata asunnon, ei Kyösti oikein kehdannut kieltäytyäkään. Suurmetsurin vuokraamassa asunnossa toimii siis tällä hetkellä kolmentoista opiskelijan tietokoneluokka.

Suihkun lattiakaivona toimiva reikävessa taisi olla ratkaiseva tekijä hylkäyspäätöksessä.

Jos nyt mietit, että vuokraako Suurmetsuri kahta asuntoa kaupungissa, niin ei suinkaan. Asuttamamme asunnon virallinen vuokralainen on nimittäin tuo edellä mainittu jatko-opiskelija. Hänen nimissään on myös nettiliittymämme (ja epäilemättä myös vesi, sähkö ja kaasu) ja valokopio hänen henkkaristaan on kaapissamme - sen avulla Kyösti kävi jokin aikaa sitten nostamassa netin nopeutta.

"Oh my god", hän totesi kiinteistövälittäjän toimistossa. Ja toistikin sen. Enkä yhtään ihmettele. Eihän hänellä ollut mitään takeita meidän luotettavuudestamme allekirjoittaessaan sopimuksen kuukausitulojaan korkeammasta vuokrasta. Tämän jälkeen hän opasti meidät tavarataloon, jossa keräsimme ostoskärryihin viisihenkisen perheen perustarpeet kattiloista petauspatjoihin, lainasi 100 euroa kun meillä loppui käteinen kesken, ja järjesti meille pakettiautokyydin uuteen kotiimme.

Elämää operoidaan Kiinassa aivan omanlaisellaan säätämisen tasolla, mutta luottamus pelaa. Toveria ei jätetä pulaan.

torstai 5. maaliskuuta 2015

Säännöt ovat sääntöjä

Lasten verikokeesta kieltäytyminen johti täsmälleen odotettuun lopputulokseen: verikokeeseen. On yhdentekevää millaisia todistuksia meillä on, jos kerran terveystodistuksesta puuttuu leima. Ja vaikka lopputulos on kenties sama, minua kevyesti jaksaa huvittaa se, että yrittäessämme viedä lapsia päiväkotiin maanantaina matka pysähtyi nimenomaan leiman puuttumiseseen. Ei verikokeen.

Havaitsin myös jälleen, että yksi ikävimpiä tehtäviä vanhemmuudessa on motivoida lasta asioihin, jotka itsekin kokee turhiksi. Etenkin jos kyseessä sattuu olemaan asia, jota lapsi inhoaa. Ja vähän itsekin.

Mutta verikokeessa siis käytiin maanantaina, leimat saatiin tiistaina (jotain tuloksia kaiketi myös), ja keskiviikkoaamuna olimme jälleen odottavin mielin päiväkodin portilla kolkuttelemassa. Pyydän ottamaan lauseen kirjaimellisesti, sillä kiinalaisen päiväkodin pihaan ei marssita kuin torille. On portti ja on portinvartija, eikä ollenkaan turhan vuoksi.

Satuimme nimittäin ilmestymään paikalle kellonaikaan, joka ei ollut saapumisaika. Tähän aikaan ei kukaan pääse sisään. Ja onko tuossa edes riittävästi vuodevaatteita kahdelle lapselle?* Kiinalainen tulkkimme, miehen työkaveri, sai neuvoteltua, että pääsisimme sisään, mutta vasta kun lapset siirtyvät pihalta luokkiin. Miksi sitten, kysytte. Niin mekin. Vakuutin myös, että vuodevaatteita on tarpeeksi ja varmuudeksi lisäsin, että eivät he isi päiväunille.

No olkoon. Sisällä päiväkodissa saa olla kymmenen minuuttia, meille tähdennettiin. Leimakortti pitää näyttää lukulaitteeseen, ja odottaa pitää jonossa. Aamulla lapsen saa tuoda yhdeksään mennessä, ja noutaa saa kello 12-12.30 tai kello 17.00. Lounasaika on vaihtoehtona, koska ruokailuja ei ole pakko ostaa päiväkodista, mutta lapsi tulisi tietysti palauttaa iltapäivän tunneille. Tällä varjolla aion kuitenkin lyhentää lasten hoitopäivää osan viikosta.

Etukäteen pohdin hankalaksi sitä, etten voi olla läsnä kahdessa eri luokassa ensimmäisinä päivinä, mutta huoli osoittautui turhaksi: Barbin luokkaan emme saaneet astua edes kynnyksen yli. Barbin luokassa kuitenkin oli Amerikan-käynyt opettaja, joka siis paitsi puhui hyvää englantia, myös ymmärsi haluni tunkea kauhustakankean lapsen mukaan. Siellä me sitten nökötimme nurkassa, Harbi ja minä (luotin siihen, että vartija ei tulisi meitä noutamaan, vaikka ylittäisimmekin kymmenen minuutin rajan) ja Barbi sai käydä minulle kertomassa, että ei pidä ruoasta. Ei se mitään, sanoin. Istu vain paikallasi.

Tämän ainutlaatuisen audienssin ansiosta pääsin myös kurkistamaan luokkahuoneen elämää, josta päällimmäisenä piirteenä täytyy mainita hämmästyttävä rauhallisuus (paitsi sinä ensi hetkenä, kun joukko waiguoreneja saapui huoneeseen). Kolmekymmentä lasta, kaksi tai kolme hoitajaa – joista yksi keskusteli minun kanssani – ja täysin häiriötön ruokailu. Ruokailun jälkeen suu purskuteltiin vedellä ja sai siirtyä lukemaan kirjaa, kunnes olisi päivälevon aika.

Pehmeä lasku oli lyhyt, mutta varmasti äärimmäisen tarpeellinen, ja tänään molemmat olivat yksin tykönään aamupäivän tunnit. Barbin mukaan lapset yrittivät puhua hänelle ihan kauheasti, mutta hän ei ymmärtänyt eikä puhunut mitään. Barbi sen sijaan oli kuulemma puhunut sekä lapsille että aikuisille. Suomea epäilemättä. Barbi oli askarrellut kirjan ja Barbi oli kantanut kulhoja. Barbi oli syönyt riisiä. Samoin Barbi.

Ja minä uskon yhä vakaammin, että tämä päiväkoti on kyllä hyvä juttu.

* Päiväkodista olisi saanut ostaa vuodevaatepaketin, mutta pidimme 150 euron hintaa paikalliseen hintatasoon nähden korkeana, joten raahasin mieluummin lapset ostoksille Carrefourin rattaanmenemättömien porttien taakse. Tänään täydensin ostoksia vielä petauspatjoilla, joiden emme olleet ymmärtäneet kuuluvan settiin. Tai siis patjalla, jonka leikkasin puoliksi, jotta sopisi pieneen päiväkotisänkyyn. Niitä patjanreunoja ommellessani pohdin, että en kyllä kovin korkealle arvota omaa aikaani. Mutta pääsimmepä eroon Suurmetsurin taannoisen oksennustaudin aikaan hankkimista toisista varalakanoista. Eli oli se sen arvoista.