Huonolta näyttää nyt blogin kohtalo.
Muutimme siis sunnuntaina. Perjantaina (uudelleen)pakkasin kellarin tavarat, lauantaina purimme muun irtaimen omaisuutemme varastohuoneesta, ja uudelleenpakkasi(n)mme sen sataan muuttolaatikkoon, sunnuntaina siirsimme materian vanhasta asunnosta uuteen kuudessa tunnissa. Kelpo suoritus, mielestäni, kun ajomatkaan uhrattiin ajasta kolmannes. Oikein sydänlämpöiset kiitokset kaikille asiaanosallistuneille! Muuttoiltana ystävä saapui ovelle skumppapullon ja lämpimän raparperipiirakan kera, jäljessään lisää kaltaisiaan. Olet ystävien seurassa, niinhän se paikallisradio sanoo.
Ollakseni tehokas, olin sopinut lainalaatikoitten noudon seuraavaan päivään, ja nyt, kolmantena päivänä, purkamatta on enää ulkovaatelaatikot sekä työpöydän laatikostojen kätkemä silppu. Ensin mainittu koska epähuomiossa jätimme pakkaamatta henkarit, ja toiseksi mainittu koska huomiossa jätimme pakkaamatta työpöydän.
Vahva oletukseni on, että sälälaatikoiden sisältöä ei setvitä ennen seuraavaa muuttoa, jos silloinkaan. Henkareita täytynee hankkia.
Uuden kodin huono puoli oli myös heti löydettävissä: se tekee seuraavan kodin etsimisestä entisestä vaikeampaa. Tämä on ihana.
Ja jos meillä ei olekaan vielä tiskiharjaa, on meillä sen sijaan päiväkotipaikat 250 metrin päästä kotoa, sekä matkakortti, joka kuljettaa minut tulevalle työpaikalleni alle puolessa tunnissa. Matkan testattuani olen entistä innostuneempi työn aloituksesta. Enkä oikeastaan edes lainkaan sen matka-ajan takia.
Tiedän, ollaan jo siinä pisteessä, että tämä ei ole enää reilua ollenkaan. Mutta.
Että vielä futistakin! Ystävä oli kuullut kaipuuni jalkapallojoukkueesta, ja yhytti minut toverinsa joukkueeseen. Eilen ujosti kyselin ja tänään minut toivotettiin tervetulleeksi treeneihin. Olin kevyesti huonoin ja silti sanoivat, että saan tulla toistekin! Tervehdin ilolla kipeää isovarvasta, mustelmaa sääressä ja huomenna jomottavia jalkoja. Ihmisen parasta aikaa.
Ja aivan kuin tässä ei jo olisi kauhalla annettu, lähdenpä viikonloppuna ystäväporukalla lomalle. Mikä tammikuussa tuntui kovin ansaitulta, vaikuttaa nyt suorastaan härskiltä luksuselta. Mutta täytyy vain sitten toivoa, että taas tulevaisuudessa kärsin oikein kovasti. Tai karistan vähän tätä luterilaisaskeettista asennemaailmaa. Kumpi sitten paremmin sopii.
Ja blogin kohtalo näyttää siis heikolta, koska elämääntyytyväisyydestä bloggaaminen on nopeasti kulutettu loppuun. Mutta parempi kai hyvä arki kuin hyvä tarina. Kai.
Kuherruskuukausi Wuhanissa loppui marraskuuhun, mutta Helsingissä se kestää varmasti marraskuuhun!
