maanantai 12. tammikuuta 2015

Negatiivisen kautta

- "Sitten kun minä olen aikuinen, en kyllä ikinä aio tulla Kiinaan", lausui esikoinen Nanjingissa. "En edes käymään. En edes hetkeksi."
- "Etkö edes Kiinan muurille?" kysyi isoisänsä.
- "No ehkä Kiinan muurille. Mutta menen sinne suoraan lentokoneella ja sitten äkkiä takaisin lentokoneeseen ja takaisin sinne missä silloin asunkin."

Kas näin ollaan hienosti kasvatettu maailmankansalaisia: huomasittehan, että esikoinen ei sano aikuisena asuvansa juuri Suomessa! Ja myönnettäköön, että minäkin ajattelen, että parempi käydä katsastamassa muuri tämän vuoden aikana, koska ihan hetkeen emme varmasti ole tähän suuntaan tulossa lomailemaan.

Olen hiljan saanut useampia palautteita blogista, joissa kiitetään, että oma arki Suomessa tuntuu niin paljon mukavammalta, kun lukee meidän elämästämme täällä. On ilo palvella!

Rehellisyyden nimissä kuitenkin kuvittelin, että elämäni olisi huomavattavasti paljon hilpeämmän positiivista. Haluaisin kovasti pitää Wuhanista enemmän, mutta sen esteenä on kaksi isoa muttaa: saasteet, jotka rajoittavat ulkonaoloa (en halua mennä lenkille eikä huvita pitkiä aikoja lastenkaan kanssa ulkoilla) sekä arkielämän työläys, joka juontuu enimmäkseen hankalista liikenneyhteyksistä.*

Nyt hieman matkusteltuamme voisin täsmentää lausuntoa siten, että saasteet ovat koko Kiinan ongelma, mutta arkielämä saattaisi olla helpompaa ja sisältörikkaampaa jossain toisessa kaupungissa. Shanghaista löytyi kulttuurielämää** ja jopa kotoisia graffiteja, Nanjingissa puolestaan sai taksin, kun van seisahtui tienvarteen ja heilutti kättään. Molemmat kaupungit olivat myös järjestäytyneemmän, valmiimman oloisia kuin kaoottinen Wuhan.

Juuri nyt on vallan leppoista, kun vanhempani ovat vierailulla: paitsi että olemme matkustelleet, myös kotielämä on sujunut kaksinverroin mukavammin kun lasten kanssa leikkimässä ja kotitöitä jakamassa on ollut neljä aikuista. Mutta yhtä kaikki nytkin kaupassakäyminen vaatii suunnittelua ja säätöä ja turistikohteisiin matkustaa tunnin pomppivalla bussilla. Odotan kauhunsekaisin tuntein tulevia viikkoja, jolloin asuntoa asutamme jälleen vain minä ja lapset (Hitachin ollessa päivät verstaalla, se on).

Pitää vain asettaa tavoitteet minimiin ja muistuttaa itselleen olevansa lomalla. Olen ymmärtänyt, että moni ihminen haaveilee ajasta, jolloin ei tarvitse tehdä töitä ja saa olla vain. No lällistälää vaan!

* Sekä kielitaidottomuudesta, joka rassaa myös henkisellä tasolla, kuvittelinhan opiskelevani täällä itselleni uuden kielen. Oma saamattomuus kismittää, kun en ole jaksanut yksinäni kieltä opiskella, enkä ole osannut järjestää itseäni mihinkään kurssille. Tässä kohtaa tarvitsen Suurmetsurin määräämää ryhtiliikettä yleisen voivottelun sijaan. (Kaikkiin muihin ongelmiin sen sijaan yleinen voivottelu lienee yhä paras taktiikka.)

** Juuri tällaisissa kohdissa kielitaidottomuus ilmenee ongelmana: aivan varmasti Wuhanissa on vaikka minkälaista elämää, mutta kielitaidottomana en löydä sen luo.

4 kommenttia:

  1. Joskus Pekingissä 4 kk työskennelleenä ei ole myöskään ikävä takaisin. Yhtenä viikonloppuna näimme sinisen taivaan, ja se olikin kuulemma viikonloppu, jolloin 2008 olympialaisten valintakomitea oli vierailulla, muutama tehdas lomaili tuon ajan. Mutta räkä oli mustaa silloinkin.

    Nyt houkutellaan kälyn kotikaupunkiin Wuhanin naapuriin vierailulle, mutta ei ole kiire, ehkä sitten joskus kun siellä jotain näkeekin, eli ehkei koskaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän hyvin. Ja valitettavasti tosiaan kirkkaampi päivä ei välttämättä ollenkaan takaa parempaa ilmanlaatua. Vaikka kaipa se jostain kuitenkin kertoo. Ja harvoin niitä kirkkaita päivä täällä näkee... Junalla kun tultiin Nanjingista Wuhaniin, niin siinä neljän tunnin junamatkan puolessavälissä oli kirkas taivas: savusumusta lähdettiin ja siihen saavuttiin. Ihan karmaisevaa.

      Se on niin sääli, koska täällä on myös paljon kaikkea ihanaa, että olisi kiva jos tekisi mieli tulla uudelleenkin.

      Poista
  2. Me muutettiin ihan vaan Suomen sisällä viime vuonna ja jo pelkästään se torppasi mun haaveet jostain ulkomaankeikasta esim. vuodeksi. Sitä kun on itse tullut ennen perheytymistä muutettua varsin tiuhaan tahtiin ja säännöllisesti myös pidemmäksi aikaa ulkomaille, niin kuvittelin että samalla kaavalla homma nytkin menee. Ei mennyt. Varmasti ne teidän reissun positiivisetkin puolet kirkastuvat jälkikasvulle siltli jossain kohtaa. Ainakin sitten selviytymiskokemuksena, jos ei muuna. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muuttaminen on kyllä lasten kanssa henkisesti raskasta. Lapset lienevät usein kovin muutosvastarintaisia - ainakin meidän esikoinen on. Tahdon kuitenkin uskoa, että valoa kohti tässä mennään. Mennään mennään. Suomeen paluussakin on sitten oma vääntönsä, kun ei palata rakkaaseen Turkuun, vaan vieraaseen Helsinkiin. Ehkä tässä on se hyvä puoli, että Kiinan jälkeen se ei sitten tunnu enää niin pahalta :D

      Minä jotenkin kyllä kuvittelen, että tämä on ollut haasteellisempaa kuin aiemmat ulkomaanpätkät paitsi siksi että on lapsia matkassa myös koska maa on kulttuurisesti vieraampi kuin länsimaat, joissa tätä ennen olen asunut. Ja kielikin on ollut aiemmilla kerroilla helpommin omaksuttavissa. Mutta voi olla, että huijaan itseäni :)

      Poista