perjantai 29. toukokuuta 2015

Noh.. Eli mitä jäi käteen Kiinan-vuodesta (jota kutsun vuodeksi, vaikkei se vuotta ollutkaan)

Kymmenen Suomi-päivän jälkeen Wuhan alkaa tuntua kaukaiselta menneisyydeltä, sillä solahdimme perusarkeen heti palattuamme Barbin eskariinpaluun sekä kasaantuneiden neuvola- ja lääkärikäyntien myötä. Kasaantumisella viittaan nyt esimerkiksi Harbin syksyisen korvatulehduksen jälkitarkastukseen.

Oli parantunut.

Väitettä perusarjesta hieman syö se, että elämme vanhempieni vierashuoneessa samalla viiden vaatekerran haasteella kuin Kiinassa, ja lapsia huoltamassa on hulppeat kolme käsiparia arkisen yhden sijaan - Suurmetsurin käsipari totuttelee yleiseurooppalaiseen arkeen tällä hetkellä Hollannissa.

Palasimme siis Suomeen suunniteltua aiemmin Kyöstin Euroopan-matkan vuoksi, ja varhennetun paluun hintana on ensi vuoden odotushorisontissa Suurmetsurin toinen jakso Wuhanissa.

Onneksi minulla on työ, joka yksiselitteisesti estää mukaanlähtemisen.

No olipas se negatiivisen kuuloista. Mutta kuten tämän blogin pohjilta saattaa päätellä, tuntuu kolmilapsisen perheen arjen pyörittäminen yksin Helsingissä kummasti keveämmältä kuin kvartaali Wuhanissa. Siitäkin huolimatta, että kokemuksemme oli vahvasti nousujohteinen ja elo loppuaikoina hyvinkin leppoisaa.

No kannattiko lähteä, voisi tässä kohtaa aiheellisesti kysyä. Ja jos olisi itsereflektioon taipuvainen, voisi vastatakin. Minulta ei oikein irtoa kuin mnjaa. Saimme niitä kuuluisia elämää rikastuttavia elämyksiä, mutta olihan niiden hintana aika monta tuskaista hetkeä. Ehkä se näin luterilaisittain jopa kirkastaa vuoden tuottamaa voittoa.

Opin alkeellisesti kommunikoimaan kiinaksi, Barbit marssimaan. Vanhempi Barbi oppi ymmärtämään pitävänsä valkosipulista systemaattisen ja kavalan huijauksen uhrina, nuorempi Barbi kävelemään pidempiä matkoja, kun päätin unohtaa seisomalaudalla varustetut rattaamme Uuteen-Seelantiin, ja Harbi juoksemaan sekä hymyilemään valloittavasti vieraille. Näimme ja koimme monia aidosti upeasti paikkoja, ja saimme valtavia onnistumisen kokemuksia selvitessämme arkisista tilanteista.

Epäilemättä Harbi olisi oppinut juoksemaan myös Suomessa, ja puhumaan kenties jopa varhemmin, jos niin uskaltaa päätellä Suomessa koetusta puhetaidon harppauksesta. Mutta kokemusta siitä millaista on olla täydellisen erilainen kuin muut - sitä he eivät olisi saaneet. Haluaisin kuvitella tämän voivan kasvattaa lapsen kykyä empatiaan ja luovan samaistumispintaa toisiin "erilaisiin". Haluaisin myös uskoa, ettei muutto uuteen kouluun ja uuten päiväkotiin aiheuta järisyttävää draamaa sen jälkeen kun on ummikkona suoriutunut ensimmäisistä päivistä kiinalaisessa päiväkodissa. Että jos ei muuta, ainakin muutto Helsinkiin helpottui käsinkoskelteltavasti.

Tarinan suurin voittaja on toki keltinkankaalaisittain ajateltuna Harbi, joka sai matkan vuoksi nauttia kotihoidosta yli kaksivuotiaaksi perheessämme tavanomaisemman varhaisemman päiväkotiuran aloituksen sijaan. Varhaiskasvatuksellisesta näkökulmasta voi argumentoida toisin, sillä minun toteuttamani kotihoidon suurimpana saavutuksena pidetään lapsen kykyä leikkiä yksin. Harbi oppi siinä oikein taitavaksi.

Minä opin, että lapsiperhetaloutta voi elää ilman mikroa ja tiskikonetta, enkä aio koskaan toistaa kokeilua. Jälkiviisaasti totean, että jos jotain kokemuksesta muuttaisin, pitäisin tiukemmin kiinni vaatimuksesta asua metropysäkin vieressä sekä ostaisin astiapesukoneen ensimmäisellä viikolla.

Toki materiaalinen pidättyväisyys oli tietoinen linjaus ja ekologisuuden nimissä harjoitettu nuukailu minulle palkitsevaa. Muilla tavoin se ei juurikaan parantanut elämänlaatua.

Mainitsemastani metropysäkkikatumuksesta toivon meidän perheenä oppineen, että arjen logistiikka on ensiarvoisen tärkeää ja sitä tulee priorisoida kaikissa tulevissa asuntopohdinnoissa. Miten niin aika läpinäkyvää? Enhän minä tuota nyt mitenkään erityisesti Suurmetsurille osoittanut. Niin se vain on.

Saimme viettää yhdet haikeat jäähyväiset, mistä olen onnellinen. Ystäväperheemme tuskin tulee koskaan käymään Eurooppaan - opettajaperheen palkat on säästettävä lapsen koulutukseen - emmekä me palaa Wuhaniin. Vain puoliksi vitsaillen ehdottelin lapsen lähettämistä Suomeen opiskelemaan, siinä löisi monta kärpästä yhdellä iskulla. Mutta se oli ennen näitä vaaleja ja tätä hallitusohjelmaa, eli miten onnekaita olettekaan, koska rajaan kotimaan politiikan blogin ulkopuolelle.

Perheenä meihin pätee vanha viisaus sen, mikä ei tapa, vahvistamisesta. Siinä missä aiemmin Suomessa juoksimme lähinnä tahoillamme harrastuksissamme, nyt olimme - osaamattomuuttamme - pakotettuja viettämään valtaojan ajasta omassa seurassamme. Kasvattavaa. Kivaa(kin). Tuskin tulee jatkumaan.

Sinisestä taivaasta muistan iloita ihan joka päivä. Jopa sateisina.

8 kommenttia:

  1. Olenkin odottanut koostetta! Kiitos.

    Jatkatko uutta elämänvaihetta toisessa blogissasi? Olisi ihanaa lukea siitä, kuinka kolmen lapsen äiti urautuu, siis uraansa. Suoritat sen tietenkin täydellisesti etkä kirjoita samantapaisia hämmentyneitä hätäpaskoja kuin minä. Jään innolla odottamaan!

    Hallitusohjelma...sinne toiseen blogiin? Ystäväpiirini professorit ovat olleet erittäin ilahtuneita, kun joku on kertonut Kolme Syytä. He eivät olleet kuulleetkaan, mutta elävät nykyään valossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kiitoksista!

      En vielä tiedä miten käy bloggaamisen; ensin olin ihan silleen, että ei mulla oo enää mitään sanottavaa, kun kaikki on vaan niin tavallista, ja sit olin silleen, että no enpä kauheasti ole jutun aihetta tarvinnut ennenkään, ja sit lopetin pohtimisen. Mutta missä määrin ja onko se täällä, toisaalla vai kolmaalla, en osaa sanoa.

      Ja hallitusohjelmasta on varmaan sanottu kaikki tarpeellinen ilman minuakin. Vahvin panokseni aiheeseen tällä hetkellä on välttää uutisvirtoja, ja onnistunkin siinä ihan tosi kivasti eli en. Mutta ihana kuulla, että professoris-ystäväsi ovat nähneet valon! Epäilen kyllä, että kesäkausi _on_ tavannut olla palkitsevaa professoreille: silloin on voinut tehdä tutkimusta!

      Poista
    2. No, onneksi nyt ne kolme syytä eivät enää päde.

      Poista
    3. Niinpä! Onneksi suomalaisen tutkimuksen alasajoon on jo pidempään panostettu.

      Poista
  2. Niin, minuakin kiinnostaa, että mitä nyt tapahtuu? Ja että puhuvatko Barbit kiinaa ummikkokautensa jälkeen? Olen jotenkin ymmärtänyt, että lapset oppivat minkä tahansa kielen yllättäen ja huomaamatta, paitsi ehkä silloin kun sitä odottaa.

    Tervetuloa takaisin! On tätä odotettu, vaikka tavallaan olin orientoitunut siihen, että palaatte myöhemmin ja nyt olen yhä vähän pöllämystynyt (ja kitkerä siitä, ettette vielä asukaan täällä ja mitä nyt vielä.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meitä kaikkia kiinnostaa Liina! Minua varmasti eniten. Mutta kiva jos myös sinuakin.

      Barbit puhuvat vähemmän kuin minä, eli sen osin meni toisin kuin kuvittelin, ja vähän toisella painotuksella, eli osaavat sanoa "istu" ja "ripeästi" ja "odota hetki" ja sen sellaista - päiväkotikieltä. Mutta olisi vaadittu vähän pidempi pätkä sujuvoitumiseen; eiväthän he ehtineet olla päiväkodissa kolmeakaan kuukautta (joista puolet matkoilla)...

      Ja kiitos! Sunnuntaina ollaan jo helsinkiläisiä! Sitä nyt sitten pöllämystyilemään!

      Poista
  3. Älä vaan lopeta bloggaamista! On vähän kuin lukisi kirjaa, johon ei toivo loppukaneettia. :) T: Innokas lukija Heidi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, tämä kannustaa kyllä! Jos vielä olisi jotain asiaa :D Ja onhan bloggailussani ennenkin ollut kuivempia kausia, mutta ehkä en kokonaan osaa lopettaa. Ehkä.

      Poista