Yhteinen harrastus

Koska minua ahdistaa ajatus täydestä ummikkoudesta - mitä tulemme silti varmasti olemaan - olemme tohtori Hitachin kanssa aloittaneet kiinan kielen kurssin. Puolitoista tuntia viikossa laatuaikaa yhdessä, koskaan ennen ei ole tapahtunut tällaista. No oikeastaan ei ole nytkään tapahtunut kuin kerran, mutta ei nyt takerruta yksityiskohtiin, ei kiinalaisetkaan takerru.

Erona aiemmin opiskelemiini kieliin, oppimisen tahti on uskomattoman hidas. Opimme parikymmentä sanaa tunnissa, ja seuraavalla tunnilla ne pitääkin melkolailla kerrata. Merkkejä ei opetella lainkaan. Lausuminen menee välillä tuurilla oikein.

Opettaja, kymmenennen kerran: "Ei "ai", se on syopa: ai!"
Oppilaat: "Ai!"
Opettaja: "Ei ai - ai!"
Oppilaat: "Ai!"

Ja siihen tapaan. Kaikkihan tiedämme, että kiinassa intonaatio on erittäin keskeistä. Ja että merkit on tosi tosi vaikeita. Mutta mitä en tiennyt, on että kiinassa sanat eivät taivu lainkaan: ei sijamuotoja, ei aikamuotoja, ei edes monikkoa. Sanajärjestys on aina vakio. Osaamalla kolme sanaa voi muodostaa jo vaikka mitä lauseita. "Minä syön hevosen", "hevoset syövät minut", "minun hevoseni syö" ja niin edelleen. Sitä en ihan vielä ole tajunnut miksei ole väliä söinkö minä hevosen vai kaksi, ja eilen vaiko huomenna. Ehkäpä sitten tarvitaan vaan lisää sanoja, jos haluaa moisiin detaljeihin takertua.

Myös tytöt, jotka kunnon imigranttitapaan tulevat varmastikin puolen vuoden jälkeen toimimaan tulkkeinamme, haluavat iltasadun ohella kiinan oppitunnin. "Xiexie." "Mama." Autossa kuuntelemme isäni kauan sitten veljelleni hankkimaa kielikurssia Samma på kinesiska, joka toimii hyvänä kielikylpynä erityisesti niille lapsille. "Mitä tarkoittaa mykke enkkel?"

No, hyvä että tottuvat: saavat sitten kiinassa kylpeä sekä englannissa että mandariinissa.

Itsenäisesti saa harjoitella jos haluaa. Ei tuottane vaikeuksia.