Seuraavan aterian metsästys

Minulla on arkisin kahdenlaista päiviä: sellaisia, jolloin ei mennä mihinkään, paitsi ehkä ruokakauppaan, ja sellaisia, jolloin lähdetään johonkin. Usein ruokakauppaan.

Ensimmäisenlaiset päivät alkavat siten, että päätämme olla menemättä mihinkään, mutta samalla totean, että ruokaa ei ole kahdeksi ateriaksi. Lähikaupasta saa tofua ja riisiä, mutta lihaa ja perunaa pitää hakea bussimatkan päästä. Oikeastaan tässä on samalla myös selitys siihen, miksi kotona ei koskaan ole ruokaa toiseksikin päiväksi.

Toimeliaampina päivinä päätämme lähteä uuteen kohteeseen. Kuten eilen: päätin lähteä etsimään hyvistä valikoimistaan tunnettua ruokakauppaa vähän kauempaa.

Bussimatkaillessa ensimmäinen pähkinä on arvatessa mikä pysäkin busseista on lähtövuorossa, auttaako joku nostamaan vaunut sisään, ja onko bussi liian täysi, että lähettäisin esikoisen maksamaan matkan kortilla. Eilen menimme pummilla.

Seuraava jännitys on meneekö bussi sinne mihin Googlemapsin reittihaku on ohjannut. Eilen mentiin eri reittiä, mutta samaan loppupisteeseen, eli samaan hintaan saimme uudet maisemat. Napakymppi.

Määränpäässä ensimmäinen haaste on usein tien ylitys, näin eilenkin. Kaikkien isompien teiden keskiviiva on aidattu, jotta liikenne pysyisi edes jotenkin hallinnassa. Välttämätöntä, varmasti. Jalankulkijoille ylityskohtia on kuitenkin harvassa, enkä vielä koskaan ole nähnyt "esteetöntä" vaihtoehtoa. (Jännä muuten, että en koskaan ole nähnyt myöskään pyörätuolilla kulkijaa.) Parhaita puolenvaihtopaikkoja ovat metroasemat, joilla toisinaan on liukuportaat. Mutta eilen löysimme alikulun, jossa oli liuska! Uskomatonta luksusta. Esikoisen kanssa päivittelimme hyvän viisi minuuttia miten hyvä mäihä meillä kävikään. Tien yli ja noin helposti!

Tässä vaiheessa aloin kuitenkin ymmärtää, että etsimäni kauppa ei ollutkaan netistä katsomassani osoitteessa. Kaikkea ei voi saada.

No mutta lounasaika. Ohitimme pikasellaiset ja söimme tyylikkäästi kanaa kung po, tofua ja selkänikamaa sekä nuudelia ja riisiä. Tai siis nuorin söi, minä närpin kasvikset kana-annoksesta ("kasvissyöntini" on melkoinen ekokatastrofi täällä) ja kaksi vanhinta leikkivät mielikuvitusleikkejä hansikkaillaan.

Tällä välin (töissä oleva) Suurmetsuri oli selvittänyt, että olisimme enää neljän metropysäkin päässä etsimästämme kaupasta. Päätin jättää kuitenkin sen seikkailun seuraavan päivän ohjelmaksi.

Otimme siis metron ja bussin kotiin. (Okei, yritinhän minä taksiakin, mutta eivät tällä kertaa huolineet kyytiin.) Viimeistelimme reissun lähikahvilan kaakaoilla ja cappuccinolla. Ja kah, olikin aika ryhtyä päivällisen laittoon.

Aika tarvehierarkioiden pohjatasoilla liikutaan meidän Wuhanissa.