Kiinalainen rakkaustarina

Jatkan Kiina-aiheisella kirjallisuudella.

Sami Sillanpään Kiinalainen rakkaustarina (WSOY, 2013) ei ole varsinainen matkaopas, mutta kertoo sitäkin enemmän kiinalaisesta yhteiskunnasta: se paljastaa puolen, johon suurella varmuudella emme tule tutustumaan (yritän olla viemättä kukkia Tiananmenin aukioille verilöylyn muistopäivänä).

Helsingin Sanomien pitkäaikaisen Pekingin-kirjeenvaihtajan huolellisesti taustoittama teos kuvaa nuoren avioparin, Hu Jian ja Zeng Jinyanin, tien Kiinan demokratialiikkeen keulakuvaksi ja paljastaa karulla tavalla Kiinan omiin kansalaisiinsa kohdistaman kontrollin mittavuuden.

Paitsi sisäisen valvonnan julmuudella, kertomus järkyttää myös sen kohteeksi joutumiseksi vaadittujen tekojen pienuudella. Hu Jian ura ihmisoikeusaktivistina alkoi kukkakimpulla, jonka hän vei valittuna päivänä Tiananmenin aukioille.

"Hu pidätettiin saman tien."

Vaikka osamme muunnelluista totuuksista saamme varmasti mekin, tuntuu uskomattomalta miten tehokkaasti Kiinan kokoisessa maassa on voitu uudelleenkirjoittaa lähihistoriaa. Vuonna 1983 syntynyt Zeng Jinyan kuuli Tiananmenin tapahtumista vasta aikuisena. Tiedon puuttumisen mahdollistaa osaltaan tiukka (myös internetiin ulottuva) sensuuri, mutta väistämättä myös valtava sosiaalinen kontrolli, jossa ihmiset näkevät paremmaksi olla kertomatta lapselleen virallisen totuuden vastaista kertomusta. Myös Henanin maakunnan verikaupasta alkanut AIDS-kriisi, jonka parissa teoksen pääpari toimi, on sekä laajudessaan että virallisen salailun laajuudessa järkyttävä.

Pitkäksi aikaa kotiarestiin suljetun aktivistipariskunnan pääasiallinen toimintatapa on ollut internetiin kirjoittaminen, joka onkin saanut runsaasti kansainvälistä huomiota. Time-lehti nosti Zengin maailman vaikutusvaltaisimpien ihmisten listalleen 2007 ja Euroopan parlamentti palkitsi Hu Jian Saharov-palkinnolla (jota vastaanottamaan Hu ei luonnollisestikaan päässyt) vuonna 2008. Nämä tunnustukset oikeastaan korostavat demokratia-aktivistien työn ristiriitaisuutta: valtaosalla kiinalaisista ei ole pääsyä heidän kirjoituksiinsa sensuurin vuoksi. Ja vaikka Hu ja Zeng onnistuneesti ovat nostaneet kansainvälisiä mediakohuja, varsin hampaattomalta tuntuvat "ihmisoikeuksia puolustavien länsimaiden" keinot puuttua toisten maiden sisäisiin asioihin. Pekingin olympialaiset - joiden piti ihmisoikeustilannetta parantaa - olivat kaikkien mielestä suuri menestys.

Teos päättyy vuoteen 2012 ja on (valitettavasti) siis äärimmäisen ajankohtainen.

Maailmalla uutisoitiin eilen kirjassa esiintyvän Kiinan entisen turvallisuusjohtajan Zhou Yongkangin joutumisesta sisäisen tutkinnan kohteeksi. Syynä eivät kuitenkaan ole ihmisoikeusrikkomukset vaan korruptio, eikä Helsingin Sanomien lainaaman Hu Jian mukaan edes se:

"Zhou on aina ollut kansan vihollinen", ihmisoikeusaktivisti Hu Jia sanoi Reutersille. "Mutta Xi Jinpingin aloittama tutkimus ei johdu ihmisoikeuksista ja korruption vastustamisesta. Tämä on valtataistelu."

Kirjan varsinaisen teeman ohessa Sillanpää nostaa pohdintaan muitakin puolia kiinalaisesta yhteiskunnasta: kuten sen, että edes demokratia- ja ihmisoikeusaktivisti ei välttämättä kannata tasa-arvoa perhe-elämässään, vaan antaa ensin äitinsä ja sitten vaimonsa hoitaa kotitaloutensa ja on avoimen pettynyt syntyvän lapsensa sukupuoleen. Tähän teemaan palaan varmasti kyllästymiseen asti.