Pako Wuhanista

Itse loma siinä hotellinvaraussaagan ja altaaseensyljeskelyn välissä oli juuri niin raskasta kuin voi lasten kanssa lomailun kuvitella olevan. Jouduin valtaosan ajasta viettämään puoli-istuvassa asennossa rantatuolissa lasten leikkiessä altaan reunalla ja kuopuksen päiväunien aikaan olin pakotettu kutimoimaan parvekkeella isompien lasten pitäessä barbikylpylää kylpyhuoneessa. (Kyllä, joka päivä.)

Oli siis likimain täydellistä. Kukaan ei edes ryöstänyt lapsia, mitä olin pitänyt suurimpana huolenani. Tai ehkä ainoana. En taida osata pitää lasten itsensä tuottamia jatkuvia hätätilanteita mitenkään hätäännyttävinä. Kuten myös olin uskaltanut kuvitella, uudenvuoden matkustusruuhkat koettiin muualla ja muulloin kuin meidän reitillämme.

Uusia elämyksiähän tällaisessa lomakonseptissa ei etsitä, vaan helppoja ja tuttuja: hengasimme aamuisin uima-altaalla ja iltapäivisin rannalla paitsi silloin kun kävimme aamulla uimarannalla ja vasta myöhemmin altaalla. Iltaisin syötin lapsille spagettia ja jauhelihakastiketta hotellin ravintolassa sekä riisiä ja tofua pihan toisella puolella sijaitsevassa kalaravintolassa, jonka akvaarioiden seuraaminen toimi iltaviihteenä. Hieman rajuna iltaviihteenä, sillä kalat kalautettiin haavinvarrella kuoliaiksi siinä ravintolan lattialla, mutta hyvähän se on lasten tietää mistä ruoka tulee. Halusivat tofua.

Me puolestaan toimimme viihteenä henkilökunnalle. Hieman rajuna viihteenä, sillä ensimmäisenä iltana lapset hajottivat teekannun sekä muutamia muita astioita. (Ei palovammoja, kyllä sekasortoa.) Tästä huolimatta meidät otettiin suurella ihastuksella vastaan myös seuraavina iltoina.

Muutaman kerran poistuimme hotellin välittömästä läheisyydestä: kerran aiemmalla matkallamme bongaamaamme ekspatin taivaaseen eli varmastikin Kiinan kalleimpaan supermarkettiin, missä myydään niin halloumia kuin luomuruisleipääkin, ja kaksi kertaa hotellin lähellä sijaitsevalle tivolille, jossa klassisen Alivaltiosihteerisketsin mukaan säästin tuplaten, kun en vienyt lapsia sisälle kummallakaan kerralla. Saivat hyppiä trampoliinilla siinä alueen ulkopuolella. Raukat. Kävimme myös pehmiksellä KFC:llä.

Matkan haastavimmat hetket liittyivät aamiaisbuffettiin, joka teoriassa on lasten kanssa kiva idea, tiedättehän, jokaiselle jotakin. Käytännössäkin se on lapsille kiva, koska en listalta suostuisi tilaamaan aamiaiseksi pelkkiä pannukakkuja. Käytännössä on kuitenkin myös melko hasardia navigoida ravintolassa hakemassa santsimehua ja santsikahvia ja vielä kerran santsipannukakkuja joko jättäen lapset keskenään pöytään tai sitten heitä mukanaan paimentaen. Ystävällisestä palvelukulttuurista huolimatta meitä seuranneelle tarjoilijajoukolle ei tullut mieleen tarjoutua kantamaan tai noutamaan tuotteita puolestani. Enkä minä kai nyt ala kyselemään jos ei pakko ole.

Hieman huvittuneena pohdin itseäni kiinalaisten silmissä: edestakaisin poukkoilevana kaoottisena hahmona, joka antaa alle kaksivuotiaan levittää annoksensa vaatteilleen ja lattialle, juo kahvinsa aina kylmänä ja ponnettomasti hokee että yrittäkääpäs nyt käyttäytyä samalla kun lapset riehuvat suomalaislasten lailla. Siinä missä minulla oli huoltosuhde yhden suhde kolmeen, tyypillisellä perhekunnalla se oli neljän suhden yhteen, eikä puhettakaan, että edes keskimmäiseni ikäinen lapsi söisi avustamatta.

Että jos nyt jotenkin voin maksaa Kiinalle takaisin tätä blogiksi kutsuttua antimatkailumainostani, olkoon se siinä, että saan ihmiset rakastamaan yhden lapsen politiikkaa.

Ja lapseni Sanyaa.