No nyt sitten

Tänään vietimme aikaa kuten ihan tavalliset kiinalaiset: Ikeassa. Elinpiirimme laajeni siis kertaheitolla huimasti. Koska emme vielä ole pätevöityneet taksin käyttämiseen, teimme matkan kätevästi bussilla ja kahdella metrolla. Matkustettuamme tunnin poispäin keskustasta, maisema oli yhä täynnä pilvenpiirtäjiä. Ja rakennustyömaita. Pilvenpiirtäjien rakennustyömaita. On täällä ihmisiä, meinaan. Ikeassa oli samanaikaisesti epäilemättä saman verran porukkaa kuin Turussa asukkaita ja metrossakin vähintään yhden Forssan verran. Olen muuten melko ylpeä miten hyvin olen jo oppinut kiinalaisen jonotustyylin: otetaan tiukka ote lastenvaunuista ja pusketaan eteenpäin, riippumatta saapumisjärjestyksestä. Kyllä ne jossain kohtaa väistävät. (Toinen vaihtoehto on, että muut kiilaavat ohi oikealta ja vasemmalta.)

Arvanette siis jo, että meillä on nyt koti, jota ikealaisella haluamme sisustaa! Eilen, muutettuamme, haimme tavaratalosta petauspatjat, lakanat, tyynyt ja peitot (ja aika paljon muutakin, jonka jouduimme jättämään kauppaan, koska käteinen loppui kesken, eikä luottokortilla täällä ole juuri muuta kuin valkosipuliraastimen virkaa) ja nyt Ikeasta haimme syöttötuolin, haarukoita ja veitsiä, ynnä muuta vähän erikoisempaa tavaraa. Kaihoisasti nyyhkytin pyykinkuivaustelineosastolla, mutta sellaista emme mitenkään olisi saaneet metroreissullamme kulkemaan. (En ehkä vielä ole tullut valittaneeksi, mutta ”saavutettavuus” ei täällä ole mikään iso kysymys. Metroon saattaa helposti olla kahdet pitkät portaat, mutta ei liukuportaita, hissistä nyt puhumattakaan. Vaunuja näkeekin erittäin harvoin.)

Ihan hirveä määrä muuten tarvitaan tavaraa perhe-elämään. Vaikka kuinka minimillä koittaisi mennä, niin kattila ja paistinpannu ja lautasia ja haarukoita ja veitsiä ja lusikoita ja laseja nyt ainakin. Ja kahvikuppeja ja käsipyyhkeitä ja tiskipyyhkeitä ja kylpypyyhkeitä (kenties jopa enemmän kuin ne kolme, mitä olen tähän mennessä ostanut) ja eteismattoja ja henkareita ja pyykinkuivausteline ja potta. Pohdiskelin Hitachille, että olisikohan järkevämpää pesettää tämän paidat pesulassa kuin ostaa silitysrauta ja -lauta. Vaikka tiedän, että saamme hankkimamme tavaran lahjoitettua tarvitseviin osoitteisiin lähtiessämme, se ei poista ahdistusta, mitä kokonaisen elämän ostaminen aiheuttaa (kun kaikki ne tavarat jo omistamme Suomessa).

Asunnossa oli sohva, kaksi sänkyä, kaksi kirjoituspöytää, ruokailukalusto neljälle, jääkaappi, verhot, pesukone, televisio ja sen taso. Kaikki muu pyyhekoukuista kirjoituspöydän tuoleihin on niin
halutessaan hankittava itse. Ja nämä on niitä elämän suuria päätöksiä sitten, että tarvitaanko pyyhkeille koukku vai roikkuvatko ne ovenkahvassa kahdeksan kuukautta. Ja tarvitaanko sujuvaan elämään mikroa (ei), pölynimuria (ei) tai vessanpönttöä (saimme luvan asentaa
sellaisen omalla kustannuksellamme - emme ole ihan varmoja).

Mutta tästäpä sitä kaivattua arkea pääsee sitten rakentamaan. Ikean muovilla. Niin kotoisalta tuntui ajatus lapsista riitelemässä pinkistä mukista, että hankimme samat kirotut muovimukit tännekin. Kehtaisiko sitten vielä niin pröystäillä, että hankkisi itseään varten oikein lasisen. Senkin aika tullee.

Mutta asunto on siis oikein kiva! (Kyösti oli asuntoja katsomassa yksinään, joten hän valitsi puhtaimman – talo on kaksi vuotta vanha, seinät vastamaalatut ja jääkaappi suoraan paketista nostettu. Siinäpä muuten pohdiskeltavaa kertakäyttökulutuksesta: kymmenen vuotta vanhat talot nimetään täällä vanhoiksi – ja siltä ne näyttävät. Siksi uutta varmasti koko ajan nouseekin, kerrostalon ikä on lyhyt.) Vähän jonkassa asunto kenties on, bussimatkan päässä yliopistolta, mutta alueella on ensimmäinen kaupungissa näkemäni ulkokiipeilyteline! Ja kulman takana on hedelmäkauppaa, kahvilakin ja se bussipysäkki. 

Ja ehkä joskus vielä opin tilaamaan taksinkin!