Alku ei ole sujunut ihan niin kuin kuvittelin. Toki odotin hassunkurisia selkkauksia viranomaisten kanssa, mutta odotuksissani olimme tähän mennessä asettuneet omaan asuntoomme kummallisten kodinkoneiden kanssa taistelemaan. Emme olleet varautuneet turistielämään, vaan tarkoitus oli käydä suoraan käsiksi arkeen. Emme siis käy kiertelemässä nähtävyyksiä, mutta silti asumme hotellissa ja joudumme taistelemaan jokaisen aterian ravintoloissa, mikä on raskasta sekä henkisesti että fyysisesti. Elinpiirimme koostuu kahdesta lähimmästä ostoskeskuksesta, joihin joka päivä päätämme olla menemättä, mutta hyvät yrityksemme tehdä jotain muuta kariutuvat toistuvasti siihen, että oikeastaan ruoka-aika meni jo ja nyt onkin pakko mennä ostarille, josta tiedämme saavamme jotain lasten mielestä syömäkelpoista. Ja usein emme saa, koska emme mene Pizza Hutiin.
Eilisaamun vietimme ulkomaalaisten terveysvirastossa arvioituttamassa kelpaavatko kalliilla euroilla teettämämme testit vai pitääkö ne ottaa uudelleen. Tämä tapahtuu siten, että ensin jonotetaan tiskillä, sitten mennään lääkärin vastaanotolle, joka pyörittelee papereita ja kysyy miksei liitteitä ole käännätetty kiinaksi. Sitten huomataan, että suurmetsurin todistukset ovat yliopistolla (kuten koko ajan tiesimme) ja tulkki-opiskelijapoika lähtee noutamaan niitä. Pojan palattua mennään uudelleen lääkärin vastaanotolle ja ihmetellään taas puuttuvia käännöksiä. Saadaan kuitenkin paperi, ettei lisätestejä tarvitse ottaa, mennään takaisin vastaanottotiskille, annetaan kaksi valokuvaa (sen paperiin liistratun valokuvan lisäksi), otetaan vielä kaupanpäällisiksi uusi valokuva, allekirjoitetaan kolmas printattu versio lääkärintodistuksesta, ja jonotetaan maksutiskille.
Sieltä saadaan vastakuitit, joilla tulokset voi hakea perjantaina. Siis tulokset siitä kelpaavatko paperimme. Lääkärinkonsultaatio olikin - luonnollisesti - vain arvio siitä saammeko jättää paperimme tutkittavaksi. Täytyy myöntää, että siinä on prosessi hiottu huippuunsa.
Kävimme myös katsomassa asuntoja. Siihen tarvitaan jälleen tulkki-opiskelija ja parin eri kiinteistövälitysfirman edustajia marssittamaan meitä kilometritolkulla pisin kaupunkia katsomassa asuntoja, jotka eivät luonnollisestikaan ole niitä, joita olemme netistä katsoneet. Ja joissa olisi vessanpytyt.
Ja sitten taas rättiväsyneiden lasten kanssa ravintolaan astioita heittelemään ja pöytien alle konttaamaan. Ja pieneen hotellihuoneeseemme tunnelmallista iltaa viettämään.
Harvoin olen näin toivonut, että arki alkaisi.
Voi kun reissunne arki olisi alkanut ja myönteisemmissä merkeissä sittenkin. Jospa tähän pätisi se "alku aina hankalaa" -juttu?
VastaaPoista(Voisinpa tehdä jotain hyväksenne enkä vain täällä väännellä käsiäni.)
No tähän pätee varmasti juuri se. Oli minulta jälleen katteetonta optimismia odottaa muuta! Ja tiedän myös miten hölmöltä valitukseni kuulostaa - olemmehan olleet täällä vasta viikon.
PoistaMutta hei, miksipä muuten ihminen blogia pitäisi kuin pienestä nuristakseen :D
...Saako tässä tunnustaa, että ei tuo minusta ole pienestä nurisemista? Voi tosin johtua siitä, että minulla kaihertaa pahemman kerran vatsanpohjassa, jos mikään ei tunnu olevan oikein järjestyksessä, ja silloin on vaikeaa laittaa asioita mittasuhteisiin ja muistaa, ettei kellään kuitenkaan ole ebolaa.
PoistaEi siis kuulosta minusta yhtään hölmöltä. Anteeksi vain. Luemme tätä nyt selvästi hyvin eri tavoin :D
No kiitos! Minusta tietysti subjektiivisesti tämä on tuntunut kovin raskaalta, mutta samalla ymmärrän miten tilapäisestä ja pinnallisestakin huolesta on ollut kyse.
PoistaEtenkin kun reilua vuorokautta myöhemmin asumme jo uudessa kodissa! (Eli kannatti valittaa, koska myöhemmin ei olisi enää ehtinyt.)
Mutta kiitos siis ymmärryksestä! Aidosti lämmittää mieltä.
Ulkomailla ruokailu on aina ollut mun suurin huolenaihe matkailussa. Ilman mitään lapsikatrastakin. Pahinta siinä on just toi "olis pitänyt syödä jo tunti sitten", ja sitten löytää itsensä a) karseasta ruokapaikasta b) kalliista ruokakaupasta c) kävelemästä kilometritolkulla vieraan kaupungin katuja ruokapaikkaa etsien. Loppujen lopuksi myös tulee antaneeksi väärän määrän tippiä, on kulttuurishokissaan suomalaisen epäkohtelias ja menee paniikkiin, kun pitäisi uskaltaa mennä etsimään vessa tai kysyä, missä se on. Niin että joka päivä ulkona syöminen kuulostaa karsealta! Voittepahan sanoa tutustuneenne paikalliseen ruokakulttuuriin. Ainakin ostariruokakulttuuriin.
VastaaPoista*b) kalliista ruokapaikasta. Voihan sitä toki löytää itsensä ruokakaupastakin ja se on ulkomailla yleensä ihan mukavaa.
PoistaNoinhan se juuri menee. Pahin on ehkä tuo C, joka toteutuu isolla porukalla, kun mikään ei kelpaa ja sitten nälkäkiukussa ei enää mikään onnistu. Edes aikuisilta.
PoistaErityisen tuskaista on hankkia jokainen ateria ravitsemusliikkeistä. Älkää kertoko sosiaalihuollolle, mutta lapsemme ovat saaneet keskimäärin kolme ruokaa päivässä - viisi ateriaa kun on se ainoa ja oikea lapsiperheiden ruokailurutiini.
Huh. Melkoinen alku teillä! Mäkin todella toivon, että pian helpottaa.
VastaaPoistaKiitos! Koti nyt sitten tosiaan on, mutta arkea vielä varmaan vähän aikaa odotellaan. Ehkä sitten hyväkin lopulta, ei käy tylsäksi ;)
PoistaOijjoi, kyllä se silti varmasti siitä! Onko kuitenkin mr. suurmetsuri kanssasi 24/7 jakamassa nämä kodinhoidolliset haasteet näin alkuun vai alkoiko sillä jo heti työt? Mut huh, toi olis ilman lapsiakin haastavaa, saatika sitten niiden kanssa.
VastaaPoistaTunnustan muuten, että olin ajatellut teidän solahtavan expat-meiningillä tyylikkääseen asuntoon, jossa kaikki on kunnossa. Kovasti voimia kaikille.
Valitettavasti herra Suurmetsuri ei ole päässyt töihin vielä, eli se taas stressaa häntä. Mutta joo, en ole kuin pari kertaa liikkunut yksin koko katraan kanssa. Se on, no, tarinan arvoista :D
PoistaJa myönnän, että niin vähän minäkin kuvittelin. Meitähän on toki pidetty kuin lootuskukkaa kämmenellä Hitachin työpaikan taholta - materiaaliset olosuhteet mitä pystyvät tarjoamaan eivät vain ole kovin korkeat...
Huh. Kuulostaa uuvuttavalta, ihan jo näin täältä ruudun takaa luettuna.
VastaaPoistaUlkona syöminen on kivaa silloin, kun a) on tarjolla mieluista ruokaa b) tietää, mitä se mieluinen ruoka on c) on henkisesti ja fyysisesti hyvässä kunnossa ja jaksaa lähteä syömään d) ei ole syönyt kaikkia päivän aterioita viimeisen viikon aikana ulkona.
Koittakaahan jaksaa. Jotenkin sitä suurin osa suomalaisista ehkä ajatteleekin, että expatiksi lähtö sujuu aina muitta mutkitta, lentokentällä on suurinpiirtein limusiini vastassa ja asunto on varmasti hulppea luksuslukaali. Sitten, kun totuus onkin jotain ihan muuta, alkaa huipata. Ja kun jo pelkästään se oleminen siellä uudessa maassa on uuvuttavaa, saati sitten se, että pitää taistella byrokratian kanssa tai etsiä asuntoa ympäri kaupunkia... Lähetän virtuaalitsemppaukset täältä. Tuntuu nyt tosi tyhmältä sanoa, mutta sanonpa kuitenkin: kyllä se siitä vielä järjestyy! :)
...niin ja siis en toki missään nimessä tarkoittanut, että olisitte odottaneet mitään luksuselämää jne, vaan siis lähinnä sitä, että usein julkisuudessa ja vaikkapa lehtien sivuilta lukiessa saa sen käsityksen, että ulkomaille mennään "tuosta vain helposti" elelemään ja harvoin kukaan kertoo julkisesti siitä, miten raskasta ja uuvuttavaa se alku todellakin on, jo siinäkin tapauksessa, että se asunto olisi valmiina jne.
PoistaKiitos tsempeistä! Yritän kovasti tiedostaa tätä ulkomaille muuttamisen problematiikkaa, kun sen olen ennenkin kokenut. Kiina on kuitenkin erilaisempi maa, ja lasten kanssa kaikki on olevinaan erityisen hankalaa. Totuus kuitenkin lienee, että yhtä hetkittäin tuskaisa tämä prosessi on ollut aina ennenkin.
PoistaTilapäisyys lohduttaa. Ja toisaalta turhauttaa.