Iik!

"Jännittääkö?" kysyy likimain jokainen tapaamani tuttu. Lähtöön on nyt kolme yötä, eli kysymys on sinänsä ihan järkevä hyvänpäiväntervehdys. Tunnen kuitenkin oloni kummajaiseksi, kun vastaan että ei. En tiedä tarpeeksi jännittääkseni.

Alue, joka aiemmin tunnettiin makuuhuoneenamme.

Kiinan elämämme järjestyminen on täysi mysteeri. Jonkun on määrä tulla meitä lentokentälle vastaan - toivottavasti riittävän massiivisella kulkuneuvolla - ja meille on kuulemma varattu hotellin paras huone. Minkä hotellin, sitä emme tiedä. Meille on myös olemassa asunto. Millainen, sitä emme tiedä. Mistä tai keneltä saamme avaimet - no, toistan jo itseäni. Asunto on joko kalustettu tai ei ole, eli aloitamme matkamme joko sänky- tai lakanaostoksilla. Kumpaakaan sanoista en muuten oppinut kiinan-kurssillamme. Osaan ostaa olutta ja kyniä (sinisiä ja punaisia).

Joku varmaan auttaa.

Kaappeja ja laatikoita olen käynyt hiljalleen läpi, ja minulla on jonkinlainen käsitys siitä mitä aion pakata. Jos tuo käsitykseni ei mahdu viiteen matkalaukkuun, pitää pakata vähemmän. Suurmetsuri on lomalla koko keskiviikon ja vasta torstaina lähdemme, eli onhan siinä aikaa hermostua monta kertaa. Toistaiseksi pakkaaminen on näkynyt tavallista ahkerampana pyykinpesuna, minkä en olisi uskonut olevan mahdollista, mutta niin vain matkailu avartaa.

Lentomatkaa on turha jännittää, koska jos nyt joku on varmaa niin se, että edessä on kaksikymmentäneljä tuntia silkkaa painajaista.

Jos jännittää haluaisi, voisi viettää yönsä pohtimalla löytääkö nirso esikoinen jotain syömäkelpoista ruokaa Kiinan kansantavallasta. Ja miten pääsen liikkumaan turvallisesti yksin kolmen lapsen kanssa.

Mutta siksi minulla kilo kaurahiutaleita mukana. Ja pelikortit. Eiköhän niillä alkuun pääse.

Tästä tulee vielä mielenkiintoista

Yritimme varata hotellia Wuhanista ensimmäisille päiville.

"Tähän [eli mihinkään] hotelliin ei voi tehdä varausta. Lasten lukumäärä on liian suuri."

Sehän on selvä sitten.

Lähtövalmistelut

1. Viisumien hankinta

2. Lentolippujen hankinta

3. Pakkaaminen

Lähtölaskennassa 18 päivää. Reissun toteutuminen alkaa tavallaan näyttää melko todennäköiseltä. Kai. Vähän saattaa jopa jännittää. Ehkä.

Asennekasvatusta

Lähtövalmistelumme ovat edenneet tuskallisen hitaasti. Se on, näkyvällä tasolla eivät lainkaan. Lähtömme ajankohtaa tiedusteleviin uteluihin vastaan samoin kuin puoli vuotta sitten: "joskus lokakuussa". Tai jos tarkkoja ollaan, ja aina ollaan, niin olihan tässä sellainenkin väliepisodi, jolloin emme tienneet jäisinkö minä Suomeen tekemään töitä ja suurmetsuri lähtisi Kiinaan yksin, mutta se ratkesi onnellisesti niin, että saan aloittaa uudessa työpaikassani ensi kesänä. Eli tovin aikaa vastasin "ei mitään hajuakaan", kunnes pari viikkoa sitten palasin lausuntoon "joskus lokakuussa". Eli ovathan asiat siis edenneetkin.

Koska Kiinan päähän emme mitään valmisteluja tule tekemään, vaan luotamme, että meitä vastassa on kohtelias vastaanottokomitea asunnon, päiväkotipaikkojen ja ruisleivän kanssa, keskeisimmät lähtövalmistelut ovat tiivistettävissä kolmeen: 1) viisumien hankinta, 2) lentolippujen hankinta ja 3) pakkaaminen. Aikaahan tässä on vielä ruhtinaallisesti viikkoja.

Ja koska Kiinan suurlähetystön kanssa kaikki on sujunut kuin unelma, kuten vain voisi maailman komeimmasta suurvallasta itsestäänselvänä pitää, muistelen tähän nyt ihan muuten vain sitä kun vuosia sitten haimme viisumia inhoittavaan kapitalisti-Amerikkaan.

Aluksi kävimme rohkaisevaa kirjeenvaihtoa suurlähetystön kanssa. Kyöstin pitkälliseen selostukseen työluvan ja viisumin korrelaatioista vastattiin "kiitos kyselystä, viisumin myöntäminen kestää neljä päivää" ja myöhemmin toiseen tiedusteluun "kiitos kyselystä, katsokaa nettisivuiltamme".

Vastausta kysymykseen nettisivuilta ei löytynyt, kuten ei myöskään mainintaa, että Kiin eiku  Yhdysvaltain kansallispäivän johdosta suurlähetystö olisi koko viime viikon suljettuna.

Tai sitä, että passien lisäksi hakemusten oheen tuli liittää myös passikopiot. Joita ei voinut ottaa suurlähetystön kopiokoneella, vaan oli ajettava seuraavan lähiöön kopiointiasioille ja sitten takaisin jonon hännille jännittämään ehtiikö parituntinen aikaikkuna päättyä ennen omaa vuoronumeroa.

Opastettuna suurmetsuri osasi kiinnittää valokuvat hakemuksiin oikeaoppisesti nitojalla, ei klemmarilla, ja näin, kolmannella yrityksellä hakemuksemme otettiin vastaan. Nöyryys byrokraatin edessä ei ole tarpeeton taito tässä maailmassa.

Baby steps, baby steps, kuten Amerikassa sanotaan. Ihan kohta alan pakata.