Turistina "Kiinassa": Hongkong

Ihan kuin Euroopassa olisi käynyt. Euroopassa, jossa myydään kuivattua kalaa kadulla.

Tajusin jokin aikaa sitten keskustelussa, että vaikka luulin tietäväni millaiseen maahan olin tulossa, tosiasiassa ajatukseni Kiinasta perustuivat Hongkongin pohjalta keksimiini kuvitelmiin. Tällä matkalla kirkastui miten toisenlainen maailma Hongkong tosiaan on. Autot ajavat autotiellä ja ihmiset kävelevät jalkakäytävillä. Kahviloissa eikä metrotunneleissa ei tupakoida, eikä kukaan ei ole kiinnostunut meistä - paitsi manner-Kiinasta tulleet turistit. Ruokakaupasta saa mitä tahtoo, ravintoloista brunssia ja kadulta nerokasta halloumipitaa.

Ja kaikki on järkyttävän kallista: bussilippukin toista euroa, ja vieläpä lapsista puoli hintaa. Totesimme Suurmetsurin kanssa, että emme päässe järkytykseltämme Helsinki-Vantaalta kotiin, kun jäämme makustelemaan Suomen hintatasoa.

Turistipyrkimyksemme Hongkongissa olivat korkealla: ajelimme funikulaarilla Victoria Peakille (joka oli sitten vuoden 2001 muuttunut melkoiseksi ostoskeskukseksi ja vierailupäivänämme jäänyt pilven sisään), pyörimme maailmanpyörässä ja nousimme kaupungin korkeimman ja maailman kahdeksanneksi korkeimman rakennuksen 102. kerrokseen, Ritz-Carlton-hotellin baariin oluelle ja jäätelölle. (Kuten sanoin, Hongkongissa on kallista. Näköalantasanteen 50 euron sisäänpääsymaksu innoitti minut kiertämään sen näinkin ovelalla tavalla. Toki yksin olueni maksoi liki 20 euroa, mutta sainpahan näköalan lisäksi paikallisen pienpanimon oluen.)

Barbien todistuksen mukaan kyseinen päivä oli Kiinan-aikamme paras, sillä maailmanpyörän ja näköalajäätelöiden lisäksi löysimme ostarilta ihka aidon japanilaisen Muumikahvilan, jossa oli valtavia muumipehmoja asiakkaina ja ruokalistalla pannukakkuja, ja jonka kaupassa myytiin aitoja muumimukeja.

Eikä siinä vielä kaikki! Sattumalta löysimme vieläpä Marimekon kaupan, jossa soi suomalainen musiikki!

Ehkä hitusen koti-ikävän tuntua saattaisi aistia jälkikasvussa.

Näkymä 102. kerroksesta kenties aavistuksen verran likaisen ikkunan läpi, mutta ei ollut ilma turhan kirkas Kiinan Euroopassakaan.

"Kaikki hauska on hyvää vatsalle", sanoi lautanen kauniilla suomen kielellä. Blogimateriaaliksi tarkoitetut kuvituskuvat löytyvät toimimattoman kännykän uumenista, siksi tarjolla tänään: kömpelösti rajattuja kotialbumikuvia kamerasta.

Lapsiperhe matkalla

Olemme jälleen matkailleet. Raporttia Hongkongista ja Macaosta seuraa varmasti tuonnempana, mutta ensin pitää vapauttaa kertomus paluustamme Wuhaniin, siksi tyylikäs oli se.

Olemme kustannus-, mukavuus- sekä ekologisuussyistä siirtyneet kotimaanmatkailussa junaliikenteen kannattajiksi, mutta tämänkertaisiin kohteisiimme juna ei vienyt perille asti. Lähtöaamuna herättelin Barbit Macaossa hieman ennen kahdeksaa, jotta ehtisimme vielä pulahtamaan hotellin altaaseen ennen yhdeksitoista suunnittelemaamme lähtöä. Junamme Wuhaniin lähtisi kuudelta Shenzhenistä, Kiinan puolelta.

Junamatkailumme edellyttää, että kaikki tavarat ovat yhden aikuisen kannettavissa, joten matkatavarat kulkevat Kyöstin kantamassa rinkassa ja pienessä urheilukassissa. Sen lisäksi vaunuissa roikkuu minun käsilaukkuni, tietokonelaukku, manducankuljetuspussukka, eväsnyssykkä sekä mukaanilmestyvänromun kokoelmakassi. Niin ja sitten on vielä Barbien perässävedettävä Hello Kitty -lentolaukku. Lasti on kätevä portaissa, liikennevälineissä ja turvatarkastuksissa.

Ravitsevan Starbucks-aamiaisen jälkeen lähdimme bussilla lauttasatamaan, jossa aamulla hieman kuumeiseksi havaittu Harbi oksensi ylleen. Tämä lupaa hyvää, totesimme, vaihdoimme lapsen vaatteet, ja ostimme liput vartin kuluttua lähtevään alukseen. Liukuportaiden määrä: neljä.

Hongkongin maahantulotarkastuksessa nuoremman Barbin passi hälytti meille tuntemattomasta syystä ja se (passi, ei lapsi) vietiin erityistarkastukseen. "Maybe somebody else, a little similar, maybe." Lopulta passi saatiin todennettua lapsen kanssa yhteensopivaksi, ja siirryimme seuraavaan tarkastuspisteeseen, jossa hälytyksen antoi kuumeinen Harbi. (Lintuinfluenssan innoittamana Hongkongin rajoilla mitataan kaikkien matkustavaisten ruumiinlämpö.) Iloitsimme jo lyhyesti ilmaisesta lääkärintarkastuksesta, mutta virkailijat halusivatkin vain tylsästi henkilö- ja yhteystietomme, ja antoivat lääkärille täytettäväksi lomakkeen, joka tulisi diagnoosilla varustettuna palauttaa Hongkongin rajavartiostoon.

Päästyämme kaksi metriä tarkastuspisteestä lapsi oksensi päälleen. Etsimme muutaman hetken vessaa, sen kuitenkaan riittävän nopeasti löytymättä. Seuraa prosessi, jonka huippukohtana vaippasillaan huutava lapsi oksentaa terminaalin lattialle, tämän vanhempien tehokkaasti ja huomaamattomasti siivoten lähiympäristöä nenäliinoilla ja kosteuspyyhkeillä.

Jälleen, puhtaat vaatteet ylle (lapselle - itselleni puhdasta paitaa ei enää ollut), ostamaan hieman evästä iltajunaan sekä lisää kosteuspyyhkeitä. Shenzhenin rajapiste sijaitsee satamasta kätevän kolmen metrolinjan vaihdon päässä, tai meille viiden, koska Hitatchi muisti ulkoa päätepysäkkimme nimen, mutta muisti väärin, joten saimme palata yhden pysäkin taaksepäin ja toisella metrolla eteenpäin. Onneksi vain yhden, sillä tässä kohtaa junan lähtöön oli aikaa tunti. Liukuportaita jokaisessa vaihdossa: kaksi. Nukkuvia lapsia: yksi, kitiseviä lapsia: yksi, taistelevia lapsia: kaksi.

Kaksien passintarkastusten - Hongkongista poistumismuodollisuuksien ja Kiinaan saapumismuodollisuuksien - ja aika monien liukuportaiden jälkeen kiristimme vauhtia kohti Shenzhenin juna-asemaa. Syöksyimme turvan läpi (sana syöksyä tarkoittaa tässä tuskaisaa purkautumista ja pakkautumista vaunujen kassialmavarustuksesta) vain huomataksemme, että olimme Shenzhen-Guangzhou-yhteyden, emme kaukojunien, lähtöhallissa. Ulospäin meitä neuvottiin pyöröovesta, josta luonnollisesti ei mahdu vaunujen kanssa, vaan käymme määrätietoisesti vastavirtaan turvatarkastusten läpi. Keskimmäisen Barbin voimat on ihan loppu.

Enää viimeinen turva, jota ennen Suurmetsuri kuitenkin bongaa kultaiset kaaret, ja päättää nopeasti kipaista purilaiset lämpimäksi iltaruoaksi. Ja kas, olimme jonossa taklaamassa mummoja jo minuuttia ennen kuin portit avattiin.

Aivan kuten suunniteltiin.

Niin ja Harbi oksensi enää kerran, taksissa kotiin, mutta sylissäni kun istui, vahingot saatiin rajattua omiin vaatteisiin, joissa ei kauheasti säästämistä ollut. Puoli päivää levättyään oli kuumeeton ja söi hyvällä ruokahalulla. Mikä lie. Jäävät Hongkongissa faxiaan vaille.

Turistina Kiinassa 4: Kiinan muuri

Joskus kaikki menee yksinkertaisesti loistavasti. En selvittänyt lainkaan mitä muurille meneminen tarkoittaa (huom: näin toimii iloisiin yllätyksiin varautuva matkailija!), vaan kysyin asiasta Pekingin vuokrakämppämme emännältä, joka ihanana ihmisenä järjesti meille autokyydin kohteeseen, jossa pääsisimme muurille mahdollisimman vähäisellä kiipeämisellä. Auto odottaisi meitä sen aikaa, kun nyt sattuisimme viipymään, ja toisi kotiin. Loistavaa.

Kun sovittuna aamuna laskeuduimme asunnostamme, ymmärsin, että en edes tiennyt mihin olimme kyydin tilanneet. Tärkein oli kyllä hallussa: eväät. Puolentoista tunnin ajomatkan jälkeen selvisi, että määränpäämme oli Mutianyn kylä, jonne on muurituristeja varten rakennettu upouudet fasiliteetit maanalaisine parkkihalleineen, matkamuistomyymälöineen ja vessoineen. Ja, mikä tärkeintä, muureille ylös vei hiihtohissi ja hiihtohissille shuttlebussi. Täydellisen massaturismivarusteltua, täydellistä kolmilapsiselle kokoonpanollemme. (Semminkin kun selkeästi oli hiljainen sesonki ja päivä.)

Hiihtohissi oli vanhanaikainen nitisevä versio, joka taittaa jalat polvitaipeesta kohdalle osuessaan ja jossa toivotaan, että lapsi ei keksi alkaa painia. Minä istuin Harbin kanssa, ja huutelin Suurmetsurille, jolle oli jäänyt kahden isomman lapsen lisäksi myös käsilaukkuni, että "ota kuvia!" ja "ota videota!"

Työtä käskettyä. Alemmassa vaunussa minä ja Harbi.

En ollut ymmärtänyt, että muuri sijaitsee niin ylhäällä vuorilla, mutta tämä, yhdistettynä upeaan keliin tarkoitti huikeita maisemia. Ja ihan omanlaistaan hiljaisuutta. Ensimmäistä kertaa Kiinassa olimme kaukana asutuksesta. Tarkemmin sanottuna ensimmäistä kertaa oikeasti ulkona suurkaupungista. Ilma oli kuulaan kirpeä ja kirkas, ja muurin pielissä kukkivat kirsikkapuut.

Vähintään yhtä suuri elämys oli alastulo. Tai jos Barbeilta kysytään, ehkä jopa suurempi. Laskeuduimme nimittäin vuorelta kelkoilla, liukumäessä, joka näkyy ensimmäisessä kuvassa. 

Kelkkaan jonottaessamme hieman huolissani lueskelin sääntöjä, joiden mukaan alle kymmenvuotiaat eivät saaneet laskea yksin. Eikä kelkkaan mitenkään mahtuisi enempää kuin yksi lapsi aikuisen syliin. Onneksi luin, sillä kelkkamiehen kysyessä isomman Barbin ikää Suurmetsuri vastasi luonnollisesti kymmenen. Rehellinen lapsi ei myöntänyt - mutta ei tosin kieltänytkään - kun työntekijä varmisteli häneltä kunnioitettavaa kymmenen vuoden ikää. Ja päästi sitten. Ei varmasti uskonut hetkeäkään, mutta ei ollut niin kiinnostunutkaan.

Kelkassa oli jarrutusvipu jalkojen välissä eikä absoluuttisesti minkäänlaisia turvatoimia. Suunnittelin että Suurmetsuri laskee Harbin kera edellä, Barbi keskellä ja minä ja Barbi viimeisenä, ja näin tehtiinkin, paitsi että Suurmetsuri viuhahti menemään yksivuotiaan kanssa rodeohuutoja kiljahdellen (vähintään mielessään), ja tapasimme hänet seuraavaksi alhaalla. Me loput sitten vähän rauhallisemmin, minä huudellen ohjeita sille kymmenvuotiaalle.

Ei vain tämän reissun, vaan koko Kiinan ajan paras päivä, kuului lasten todistus. Ja olihan se, vähintään yksi parhaista.

Turistina Kiinassa 3 (ja huomioita sisäisestä turvallisuudesta): Tiananmenin aukio

Kiinan sotilasmenot ovat tänä vuonna 140 miljardin dollarin luokkaa (maailman toisiksi eniten Yhdysvaltojen jälkeen). Sisäisen valvonnan budjettia ei ole julkistettu, mutta ennen kuin sitä lakattiin julkistamasta, se oli useampana vuonna ohittanut armeijan menot. Tässä maassa sisäinen uhka nähdään suuremmaksi kuin ulkoinen.

Pekingissä, vallan ytimessä kun ollaan, valvonnan suuruus nousee näkyväksi. Onhan toki Wuhanissakin valvontakameroita ja metroasemilla matkatavaroiden läpivalaisulaitteet, mutta kertaakaan en ole nähnyt konekiväärein varusteltua sotilaspartiota noin muuten vain tarkkailemassa tilannetta.

Asuimme diplomaateille suunnatulla asuinalueella, joten porttejamme valvoivat sotilaat, samoin kuin luonnollisesti viereisiä suurlähetystöjä. Asuinkompleksimme sisäpuolella oli sitten vain ihan tavallisia vartijoita (kuten meilläkin Wuhanissa). Kävin myös katsomassa Caochangdissa kotiarestissa elävän, eittämättä maailman tunnetuimman kiinalaistaiteilijan kotiovea. Minut valokuvaamassa ovea on taltioitu kymmenin kameroin.

(Kysyin muuten kiinalaisystävältäni tunteeko hän Ai Weiweita. "Ihan kuin joskus olisin kuullut hänen nimensä," kaverini vastasi "her"-pronimia käyttäen. Tuskin siis.)

Mutta asia erikseen on vielä Taivaallisen rauhan aukio. Paitsi tavaroiden läpivalaisua, paikallisilta ja Suurmetsurilta vaadittiin henkilöllisyystodistukset. Me valkotukkaisemmat pääsimme torille ilman passia. On vaikea sanoa paljonko aukiolla oli vartiointia, sillä sotilasasujen ja mustien pukujen lisäksi valvontaa suoritettiin siviiliasuissa. Aukiolle oli parkkeerattu paloauto sekä bussi, jonka alla mellakkakilvet odottivat kauniissa riveissä.

Sitä miettii, että kaikki tämä siksi, että kukaan ei vaikkapa laskisi maahan kukkakimppua.

Vaikka toisaalta ymmärtäähän sen: maailmalla kun sitkeästi levitetään myyttiä Tiananmenin verilöylyistä.

Baidun antamat tulokset haulla Tiananmen Square. Ilman VPN:ää, tietenkin.

Jos sitten siihen turistinäkökulmaan, mistä olin kirjoittavinani. Aukion symbolinen ulottuvuus voittaa varmastikin muut siihen liittyvät näkökohdat. Suuri on aukio, samoin kuin Maon kuva, ja paljon otetaan valokuvia, mutta vartiosotilaiden kanssa ei saa otettua selfietä. Suoritin torilla matkan ainoat ostokset, voimistelunauhoja muistuttavat lieputtimet Barbeille. Suurmetsuri vähän paheksui, on kuulemma ristiriidassa ekologisuuspyrkimysteni kanssa. Patoutunut lapsuudentrauma tässäkin, yritin itselleni väsätä moisia silkkinauhoista koko 80-luvun (ja kenties osan 90-lukuakin). Annoin myös lasten leikkiä niillä.

Niin ja tällä kertaa emme olleet väsyneitä tai nälkäisiä. Yksi lapsista kylläkin hieman kuumeinen.

Turistina Kiinassa 2: Xi'anin kaupunginmuurit

Xianissa on paitsi ne terrakottasotilaat, myös historia muuten hyvin näkyvästi läsnä. Yksi kaupungin hienouksista on kokonaisuudessaan säilynyt kaupunginmuuri, joka kiertää liki neljäntoista kilometrin pituisena kaupungin vanhan keskustan ympäri.

Hotellimme oli aivan muurin pohjoisportin tuntumassa, joten heti ensimmäisen aamun kävelyllämme päädyimme Barbien toivomuksesta kiipeämään muurille. Muurilta saa vuokrata polkupyöriä, mutta valitettavasti ei meidänkaltaisellemme kokoonpanolle. Sen sijaan huomasimme kyltin kiertoajeluautoista, joita ei sitten kuitenkaan ollut tarjolla. Vain polkupyöriä. No, jäimme katselemaan maisemia pohjoisportin läheisyyteen, ja näimme miten yksi auto tuli, täyttyi ihmisistä ja lähti.

Päätin mennä vuorostani ostamaan lippuja, ja kuulin, että autoja ei ole. On vain pyöriä. Mutta juurihan minä tuossa auton näin, viittilöin kiinaksi. Ei, ei ole autoja, lipunmyyjä hymyili. Oli aurinkoinen ja mukava päivä, joten jäimme yhä sitkeästi muurille, ja kun näimme seuraavan auton, hyppäsimme kyytiin. Nopeasti meidät hätyytettiin pois, koska liput piti ostaa lippukioskista. Jossa sanottiin, ettei autoja ole. Lopulta Kyösti rekrytoi mukaansa lippukioskille kaksi sanaa englantia puhuvan teekauppiaan, ja onnistui ostamaan meille liput aina seuraavalle portille asti. Ikuiseksi mysteeriksi jäi lippujen ostamisen vaikeus.

Päivä oli vierähtänyt jo lounasajan ohi, joten itäportilta ostimme suolakeksejä ja saippuakuplia, ja odottelimme kyytiä loppumatkalle. Hyvän tovin, mutta muutaman kerran kyseltyämme saimme autoon kuskin ja kiersimme loppukierroksen takaisin pohjoisportille, vähän saippuakuplia takapenkiltä puhallellen. Juuri sopivaa turismia lasten kanssa. Otin oikein videon.

Olemme oppineet* varsin kunnianhimottomiksi turisteiksi, mutta kerta toisensa jälkeen yllätymme ajankulusta, ja löydämme itsemme umpiväsyneiden ja umpinälkäisten lasten keskeltä: tällä kertaa Harbi vaunuissa nukkuen, nelivuotias Barbi selkärepussa nukkuen ja kuusivuotias Barbi minun reppuselässäni likimain nukkuen, epätoivoisesti etsien ruokapaikkaa, jossa voisimme kuvitella lasten syövän ja joka ei olisi amerikkalainen ketjuravintola. Tällä kertaa annoimme periksi jälkimmäisen osalta. (Kiinassa on siltä osin helpompaa, että ravintolaan voi aina ottaa omat eväät, joten hain itselleni naapurista tuliset nuudelit ja arvostin lämpimästi Pizza Hutin kylmää Coronaa.) Vähän paremmalla suunnittelulla tästäkin ehkä pääsisi, mutta parempi suunnittelu ei kuulu meidän tapaamme matkustaa.

Sen sijaan Xianiimme kuului pagodaa ja puistoa ja tunnelmaa kuhisevaa muslimikorttelia lampaangrillaajineen ja dumplinginkeittäjineen. Niin ja vähän lisää ruoanmetsästystä. Eli että jos nyt Kiinaan aikoisi turistiksi, Xian olisi aika korkealla listalla. Ehkä jopa ennen Wuhania.

* Minä olen. Suurmetsuri on sitä minulle opettanut, joskin lapset ovat tuoneet omanlaistaan pakkoa kuvioon.

Turistina Kiinassa 1: Terrakotta-armeija

Xianin ja Pekingin matkamme rakentui kolmen keskeisen tehtävän varaan: äänestäminen Suomen suurlähetystössä Pekingissä, mikä määritti matkan ajankohdan, sekä Kiinan muurin ja terrakotta-armeijan näkeminen.

Suhtauduin äänestämiseen huomattavasti intohimoisemmin kuin kyseisiin nähtävyyksiin. Että ihan kiva nähdä mutta. Helpostihan käy niin, että kohde, jonka on nähnyt miljoonassa kuvassa ja josta (joku muu) on lukenutkin paljon, ei sitten luonnossa sykähdytäkään kuten kuvittelisi. Että kun turistimuurien takaa pääsee kurkistamaan Mona Lisaa, hämmästyy että tuossako se nyt sitten. Noin pienikin. Selvitellessäni bussireittiä terrakottasotureiden luo, Internet oikein erikseen varoitti, että pettymys kyllä tulee.

Mutta eipäs tullutkaan!

Reissupäivän valinta oli kerrassaan epäonninen. Xianin neljästä päivästämme kahdeksi oli luvattu sadetta, ja minä järkeilin, että terrakotta-armeija on sisätiloissa, joten sinne on hyvä mennä sateella. Kyösti muisteli, että kohteeseen on jonkin verran kävelymatkaa lipputiskiltä, mutta ei riittävän ponnekkaasti lävistääkseen minun ajatuskuplani.

No, kiitos vaakasuoran tuulen ja kiinalaisen jalkakäytävien viemäröinnin, olimme kutakuinkin märkiä jo päästessämme bussipysäkille tien toiselle puolelle hotellilta. Kun sitten Xianin rautatieasemalla pääsimme sotureiden luo vievään bussiin (numero 306, 7 yuania eli yhden euron, lämmin suositus) voi unohtaa sanan kutakuinkin. Bussin päätepysäkiltä pyrähdimme paikalliskulttuuria janoavina turisteina KFC:hen lämmittelemään ranskanperunoiden verran, ja, no, sitten taas kastuimme lisää.

Ehkä tämän voisi summata sanoen, että sisätilaohjelmaksi terrakottasotureiden katsominen vaatii hyvin paljon ulkonaliikkumista.

Valtava arkeologinen kohde on jaettu kolmeen suureen halliin, ja me aloitimme kierroksen toisin kuin Lonely Planet fiksusti käski, eli siitä suurimmasta ja hienoimmasta. Puoliksi koska se oli suoraan edessä, ja puoliksi koska laskin, että lasten väsyessä ainakin olemme sitten nähneet sen. Ja saimmepahan täten suuremman vau-efektin.

En oikein ymmärrä miten siihen olisi voinut pettyä.

Nyky-Kiinassa on helppo tottua ajatukseen, että täällä nyt vain kaikki on suurempaa, mutta monituhatpäinen taidokkaasti veistetty joukko ihmisen kokoisia veistoksia yli kahdentuhannen vuoden takaa on jokseenkin päänsekoittava konsepti. Jos näkyyn pettyy, väitän, että ei ole kohdannut ajatusta mielessään. Pystyn etäisesti hyväksymään jos joku ei pidä näkyä yksin visuaalisin perustein vaikuttavana.

Kuten sanottua, meillä oli matkassa märät sukat ja vain määrällinen määrä suklaata, joten seurueemme jaksamiskyky ei ollut korkeimmillaan. Poiskävellessä ilmassa alkoi olla veden lisäksi epätoivon tuntua, kunnes Hitachi ritarillisesti päätti kuljettaa perheensä ryöstöhintaisella taksilla kaupunkiin. (180 yuania, kun mittari päällä olisi ollut kenties viidenkympin luokkaa. Ymmärtääksemme mittarilla kaupunkiin ei pääse.) Annan päätöksestä kunnian miehelle, koska minä olisin hyvinkin saattanut retuuttaa seurueen kaupunkiin sillä yhden euron bussilla ja sitten hotellille toisella.

Taksissa kuorimme lapset märimmistään ja jaoin Harbin vaihtovaatteet pahimmin kastuneille. Loput korjattiin lämpimällä suihkulla ja illallinen syötiin hotellilla.

Hieno reissu.

Siellä niitä on.

Pekingissä kaikki on paremmin

Joudun pyytämään anteeksi kaikkia Kiina-valituksiani. Ne eivät ole koskeneet Kiinaa vaan Wuhania.

Kävimme siis Pekingissä ja siellä oli ihanaa! Lähikaupassa myytiin popkorninjyviä ja halloumia, pääsin seikkailemaan hipstereille taidemestoille ja oluelle vielä hipstereimmille hutongeille. Saimme asua ihanassa asunnossa, jossa oli kirjahylly ja taidetta, keskuslämmitys, lämpimällä vedellä pesevä pesukone, tiskikone, uuni ja salakuuntelulaite (tämä ja lähikaupan juustotiski korreloivat varmasti selitystä kaipaamattomalla tavalla). Kadut oli rakennettu valmiiksi ja jalkakäytävillä pystyi kävelemään, taksin sai kättä heiluttamalla ja lipunmyyjät puhuivat englantia. Taksikuskit eivät polttaneet ajaessaan eivätkä bussimatkustajat sylkeneet lattioille. Meistä otettiin huomattavasti vähemmän valokuvia.

- "Te sanoitte, että Pekingissä on paljon ihmisiä, mutta täällähän on tosi rauhallista!" huomautti vanhempi Barbi tarkkaillessaan taksin ikkunasta maailman ruuhkaisimmaksikin luonnehdittua parinkymmenenmiljoonan asukkaan kaupunkia.

Wuhan antaa ihmiselle ihan omanlaisen perspektiivin.

Myönnetään, meillä oli tuuria. Ei takseja kuulemma tavallisesti saa Pekingissäkään, mutta satuimme kaupunkiin poikkeustilan aikaan, pitkän pyhän viikonloppuna. (Ei, täällä ei juhlita pääsiäistä vaan hautojenlakaisua. Kunhan nyt sattui kaksi hautafestivaalia samaan ajankohtaan.) Kun kansalliseen vapaapäivään yhdistyi taivaan kirkastava navakka pohjoistuuli, me saimme illuusion järjellisesti toimivasta kiehtovasta metropolista.

Tilastojen mukaan Pekingin saastelukemat ovat Wuhania korkeammat, mutta ilmeisesti vaihteluväli on suurempaa kuin täällä meidän tasaisessa harmaudessamme - välillä on kirkasta ja välillä apokalyptistä. Ja toki myös Pekingin luvut saattavat olla totuudellisempia kuin muualla, koska ulkopuoliset tahot kontrolloivat niitä tarkemmin. Oli miten oli, kaupunki näyttäytyi meille parhaimmillaan.

Iso osa viihtyvyydestä johtui kuitenkin myös asuinkortteeristamme, joka oli eri todellisuudesta kuin tämä wuhanilaisemme. Sain pohdittavakseni onko omalla tavallaan palkitseva minimalismini sittenkään ollut paras ratkaisu viihtyvyyden kannalta. Tai no, eipä siinä kauheasti pohdittavaa ole. Mutta vielä tämänkin ylitse nousee ajatus sosiaalisesta elämästä, joka oli ja olisi toisella tavalla mahdollinen Pekingissä. Tapasin mahtavia tyyppejä, paikallisia suomalaisia ja läpikulkumatkalla olevia, sellaisia joiden kanssa voi mennä ja helposti viihtyy aamuyön puolelle siellä hämärillä hutongeilla.

Olen erityisen iloinen matkasta siksi, että talven harmaina päivinä Kiinaan tutustuminen näyttäytyi täysin kutsumattomana ja turhana: miksi matkustaa mihinkään kun kaikkialla on kuitenkin yhtä synkkää. Tämän matkan jälkeen pystyn kannattelemaan jopa ajatusta Kiinaan paluusta.

Hieno maa tuo Peking!