Totuus on tuolla ulkona

Onneksi en tainnut koskaan kirjoittaa auki suunnitelmaani viiltävän tarkkanäköisestä yhteiskuntakriittistä blogista. Se on sitten seuraava projektini.

Yritin siis äsken useamman minuutin googlata vahvistusta kuulemalleni teorialle, mutta ensimmäiseltä hakusivulta ei löytynyt kyselytutkimusdataa eikä piirakkagraafia. Eli arvaillen edetään.

Ja tiedän, että toistan itseäni, mutta en mitenkään pysty liioittelemaan huomiota, jota saan ja saamme lapsiemme kanssa liikkuessamme. Eikä se johdu vain heidän ulkonäöstään, vaan myös ja ennen kaikkea lukumäärästä. Keskustelin ilmiöstä naapurimme kanssa, joka yllätti minut selittämällä, että valtaosa paikallisista uskoo, että yhden lapsen politiikka on vallalla kaikkialla maailmassa. Vähän varovasti hän sitten vielä varmisti, että eikö niin, että tehän saatte siis - saatteko te hankkia ihan niin monta kuin vain haluatte.

Pienen tyhjäkäynnin jälkeen tajusin, että kansainvälinen media ei tosiaan ole samalla tavalla täkäläisten arjessa kuin länsimaiset pikaruokaketjut. Ja että tällaisiin tuloksiin voidaan päästä rautaisella mediakontrollilla.

Ilman kielitaitoa on mahdotonta antaa lausuntoja kiinalaisesta mediasta tahi koulujen opetusmateriaaleista. Ne muutamat englanninkieliset julkaisut, joita seuraan, ovat varmastikin yhtä tarkan kontrollin alla, mutta omanlaisin tavoittein. Toimittajat ilman rajoja -järjestö on kuitenkin listannut kiinalaisen lehdistönvapauden kuudenneksi viimeiselle sijalle maailmassa. Ja lehdistön lisäksi täällä tunnetusti säädellään myös internetin käyttöä. Tämänkin jutun julkaistessaan tietokoneeni luulee olevansa Los Angelesissa. Parka.

Tiesittekö muuten mikä maa on ykkösenä maailman lehdistönvapausindeksissä? No Suomi. Siihen suuntaan tänään kiittäen kumarran, sopivasti itsenäisyyspäivän jälkimainingeissa. Tiedonvälityksen vapaus on hieno asia.

Seuraavan aterian metsästys

Minulla on arkisin kahdenlaista päiviä: sellaisia, jolloin ei mennä mihinkään, paitsi ehkä ruokakauppaan, ja sellaisia, jolloin lähdetään johonkin. Usein ruokakauppaan.

Ensimmäisenlaiset päivät alkavat siten, että päätämme olla menemättä mihinkään, mutta samalla totean, että ruokaa ei ole kahdeksi ateriaksi. Lähikaupasta saa tofua ja riisiä, mutta lihaa ja perunaa pitää hakea bussimatkan päästä. Oikeastaan tässä on samalla myös selitys siihen, miksi kotona ei koskaan ole ruokaa toiseksikin päiväksi.

Toimeliaampina päivinä päätämme lähteä uuteen kohteeseen. Kuten eilen: päätin lähteä etsimään hyvistä valikoimistaan tunnettua ruokakauppaa vähän kauempaa.

Bussimatkaillessa ensimmäinen pähkinä on arvatessa mikä pysäkin busseista on lähtövuorossa, auttaako joku nostamaan vaunut sisään, ja onko bussi liian täysi, että lähettäisin esikoisen maksamaan matkan kortilla. Eilen menimme pummilla.

Seuraava jännitys on meneekö bussi sinne mihin Googlemapsin reittihaku on ohjannut. Eilen mentiin eri reittiä, mutta samaan loppupisteeseen, eli samaan hintaan saimme uudet maisemat. Napakymppi.

Määränpäässä ensimmäinen haaste on usein tien ylitys, näin eilenkin. Kaikkien isompien teiden keskiviiva on aidattu, jotta liikenne pysyisi edes jotenkin hallinnassa. Välttämätöntä, varmasti. Jalankulkijoille ylityskohtia on kuitenkin harvassa, enkä vielä koskaan ole nähnyt "esteetöntä" vaihtoehtoa. (Jännä muuten, että en koskaan ole nähnyt myöskään pyörätuolilla kulkijaa.) Parhaita puolenvaihtopaikkoja ovat metroasemat, joilla toisinaan on liukuportaat. Mutta eilen löysimme alikulun, jossa oli liuska! Uskomatonta luksusta. Esikoisen kanssa päivittelimme hyvän viisi minuuttia miten hyvä mäihä meillä kävikään. Tien yli ja noin helposti!

Tässä vaiheessa aloin kuitenkin ymmärtää, että etsimäni kauppa ei ollutkaan netistä katsomassani osoitteessa. Kaikkea ei voi saada.

No mutta lounasaika. Ohitimme pikasellaiset ja söimme tyylikkäästi kanaa kung po, tofua ja selkänikamaa sekä nuudelia ja riisiä. Tai siis nuorin söi, minä närpin kasvikset kana-annoksesta ("kasvissyöntini" on melkoinen ekokatastrofi täällä) ja kaksi vanhinta leikkivät mielikuvitusleikkejä hansikkaillaan.

Tällä välin (töissä oleva) Suurmetsuri oli selvittänyt, että olisimme enää neljän metropysäkin päässä etsimästämme kaupasta. Päätin jättää kuitenkin sen seikkailun seuraavan päivän ohjelmaksi.

Otimme siis metron ja bussin kotiin. (Okei, yritinhän minä taksiakin, mutta eivät tällä kertaa huolineet kyytiin.) Viimeistelimme reissun lähikahvilan kaakaoilla ja cappuccinolla. Ja kah, olikin aika ryhtyä päivällisen laittoon.

Aika tarvehierarkioiden pohjatasoilla liikutaan meidän Wuhanissa.

Lomalla luksuksessa

Kävimme paratiisissa. Paratiisissa, jossa aurinko paistoi, meri kohisi ja ravintoloiden ruokalistat oli kirjoitettu hanzi-merkkien lisäksi kyrilisillä. Sanyassa.

Matkaa edeltävä viikko oli sujunut puisevissa tunnelmissa: Wuhanissa oli kylmää ja savusumuista ja arki oli asettunut täydellisen yllätyksettömiin asemiin. Bikinien pakkaaminen ei siis olisi voinut osua palkitsevampaan ajankohtaan.

Tervehdin lämmintä henkäystä lentokoneen portilla kuin kauan kadoksissa ollutta ystävää, ja hotellihuoneen ovella kohtasin uuden ystäväni luksuksen. Suurmetsuri oli hotellinjohtajan kanssa kirjeenvaihdossa selvitellyt mihin huoneeseen meidänkokoisemme perhe mahtuisi, ja havaitsimme, että ei yhtään pienempään kuin kaksikerrroksiseen parinsadan neliön sviittiin. Myönnän, kirmasin hotellihuoneessa kuin kevätlaitumelle päästetty parsinavettahieho.

Ylläolevasta johtuen en Sanyasta tiedä vieläkään mitään. Hitachin esittäessä tohtorinrooliaan konferenssissa, minä puin lapset triplakellukkeisiin ja hauduttelin niitä hotellin uima-altaassa aamupalasta illalliseen. Illallisen jälkeen kävelimme lähempään sektoriin merenrantaa aaltoja laskemaan. Yleisen onnen huipentumaksi myös yksi Suurmetsurin kollegoista oli tuonut mukanaan perheensä, ja kerran Suomessa tavattu esikoisen ikäinen tyttö nousi vähintäänkin elämän parhaiden kavereiden joukkoon: ystävä, joka puhui suomea!

Kaikki oli siis sanakirjamääritelmän mukaisesti täydellistä.

Mutta itkuhan siitä sitten tulee, ilosta. Ystävämme aurinko, uima-allas ja leikkitoveri jouduttiin jättämään ja palaamaan "kylmään ja saasteiseen Wuhaniin". Laitoin tuon lainausmerkkeihin esikoisen sanomaksi, koska tokihan omat repliikkini olivat ponnettomia esityksiä siitä miten mukava kuitenkin kotiin on palata.

Suurmetsurin itku tuli uloskirjautumisen hetkellä, kun ilmi kävi, että sähköpostissa keskusteltu hinta ei ollutkaan koko ajalta vaan per yö. Että hupsista. Eipähän tule totuttua liikaan luksukseen. Ja oikeastihan moinen luksus on tietenkin täydellisen paheksuttavaa. Hyh.

Kenellä on aikaa harrastaa?

Projektissani "arki sujuvaksi" on otettu harppauksia eteenpäin, kun olemme saaneet lapsille järjestettyä harrastuksia. Kuinka mukavasti arkea rytmittääkään, kun tietää, että keskiviikkona viideltä ollaan kuvataidekoulussa ja torstaina seitsemältä tanssitunnilla. Ai jai! Vielä kun löytäisin futisjoukkueen itselleni.

Harrastusten löytyminen ei ollut lainkaan itsestäänselvää. Halusimme harrastuspaikat naapurustosta, eikä sellaisia kuulemma löytynyt. Kunnes sitten löytyikin, vähän joka korttelista. Näin meidän ongelmamme tapaavat ratketa, sattumalta ja vahingossa.

Koska päiväkodin aloittaminen on viivästynyt, ovat harrastukset nousseet sitäkin korkeammalle arvoasteikossani. Järjestäytynyttä toimintaa! Sosiaalisia suhteita! Perheen ulkopuolisia kontakteja!

Pikkuhiljaa.

Taidekoulussa nökötän lasten vieressä tulkaten opettajien innokkaita toiveita lapsille ja vastaten opettajille, että "he nyt mieluummin tekevät näin". Ilmeisesti suomalainen päiväkoti on opettanut suurempaan vapauteen, eivätkä lapseni tahdo noudattaa tarkkoja ohjeistuksia siitä mitä kulloinkin tulisi tehdä. Ja tarkkoja ne ovat. Viime tunnin aiheena oli hai, jolla on kipeä hammas, jota rausku vetää irti pihdeillä. Niin vaikka nyt järjestätynyttä toimintaa haluankin opettaa, on minusta ihan okei, jos toinen haluaa mieluummin piirtää hain kaveriksi meduusan eikä hammaskipua ollenkaan.

Mutta kaikessa ohjaavuudessaan opettajat (kyllä, kolme ohjaajaa yhdessä ryhmässä) koittavat luonnollisesti vain palvella hyvin. Ja lasteni taituruutta ja kauneutta kehutaan ylenpalttisesti. Toivottavasti se vähän siitä tasoittuu.

Tanssikoulussa, jonne keskimmäinen ei suostunut palaamaan, kun häntä oli kivuliaasti yritetty venyttää, en sentään joudu istumaan salissa, vaan viihdytän sen ulkopuolella joko kahta nuorempaa tai vain itseäni. Eli täällä sosiaalistuminen on astetta pidemmällä. Lapsi ei toki puhu kenellekään, ja jättää taukokeittonsa syömättä, mutta osaa seurata liikkeitä. Ja toisin kun taiteessa - ja toisin kuin keskimmäistä - tanssissa häntä saa jopa pakottaa asentoihin.

Harrastukset on nyt siis järjestetty tarvehierarkiassa ensimmäisille, mutta kuopuksen kohtalona on yhä kotiin rajoittuva virikkeettömyys. Ilmeisesti kiinalaisisovanhemmat eivät tosiaan kulje yksivuotiaitten kanssa värikylvyissä ja muskareissa. Mutta voin murehtia meidän päiväohjelmamme laatimista, kunhan isommat lapset ensin aloittavat päiväkodissa. Kenties vasta tammikuussa.

Ja sitten olisi kai aikuisten vuoro. Kyselin yhdeltä (no okei, ainoalta) paikalliselta tutultani hänen harrastuksistaan (tähän Suurmetsuri muuten törmäsi ollessaan ostamassa liinavaatteita lähikorttelista, sattumalta ja vahingossa). Harrastuksia ei ole; ei ole aikaa itselle. Näin siis yksilapsinen opettaja, jolla on opetusta kolmena päivänä viikossa. Ja jonka opettajamies tekee myös lyhyempää viikkoa, ja jonka anoppi asuu samassa taloudessa lasta hoitaakseen. - Miten sinä voit ehtiä kutoa? hän ihmetteli, kun pyysin apua langan etsimiseen.

No en paljon ehdikään. Mutta vähän kuitenkin, mielenterveystyöksi. Naisten jalkapallojoukkueen löytäminen näyttää yhä heikolta.

Taksiongelma

Suomessa kohistaan Uber-taksipalvelun maahantulosta. Omasta näkökulmastani suomalaisten taksien suurin ongelma on niiden kova hinta, jonka lisäksi on tietysti teoreettinen saatavuusongelma jos haluaisi saada vuoka-auton juuri valomerkin aikaan. Mutta todellisiin ongelmiin pirssimarkkinoilla olen törmännyt täällä, ostopalveluiden luvatussa maassa. Enkä tarkoita epärehellisiä taksikuskeja, joista Forexissa varoiteltiin, vaan sitä etten edes pääse taksin penkille epärehellisen kuskin joskus löytääkseni.

Lennosta taksin löytäminen on kellonajasta riippuen joko haastavaa tai mahdotonta. Jos kellonaika on haastava, saa pysäytettyä auton ja kerrottua (eli näytettyä kännykältä) määränpään, kuski useimmiten pudistelee päätään ja jatkaa matkaa. Eikä ainoastaan meille vaan myös paikallisille. En ole varma johtuuko tämä siitä, että taksi olisi tilattu muualle, eikö kuski tunne osoitetta vai eikö vain halua meitä kyytiin tai ajaa tähän suuntaan. Paikallisten taksinmetsästys tapahtuu melko päättäväisellä asenteella, punaisissa valoissa avataan ovi ja juostaan perässä jos kuski pudistelee päätään ja yrittää kaasutella pois. Minulla on vielä vähän hiomista tuossa.

Toki taksin voi tilata - jos kielitaito antaa myöden - mutta ei ruuhka-aikaan, mikä tarkoittaa vähintäänkin koko aamua sekä iltapäivää ja iltaa.

Itselleni ongelma on akuutti, koska liikkuminen on työlästä: bussit ovat täysiä, vaunuilla mennään takaovesta, mutta matka pitää maksaa etuovella, metroihin ei ole hissejä (ja metrot ovat täysiä) ja äärimmäisen harvoin pääsee yhdellä kulkuneuvolla määränpäähänsä. Puoli-ilmainen taksikyyti olisi siis varsin houkutteleva.

Nimittäin puoli-ilmaista se on: tähän astiset taksimatkamme ovat olleet kahden euron hujakoilla. Näin maallikkona voisi ajatella, että miksi ei vain laiteta sanotaan vaikka pariakymmentätuhatta taksia lisää liikenteeseen; matkustajia ilmeisesti riittää. Ja niin riittäisi työntekijöitäkin, kuvittelisin, kun missä tahansa kaupassa on viisi asiakaspalvelijaa siinä, missä Suomessa olisi yksi. Tai useammin nolla.

Uber ei taida tässä auttaa. Toivottavasti paikallisviisauden kertyminen auttaa.

Huonojen paitojen kaipuu

Muuttoa edeltävät viikot pohdin lähinnä pakkaamista. Kuten kirjoitin, en osannut murehtia elämää täällä, vain elämämme siirtämistä tänne. Vaikka ja koska väliaikainen siirtyminen maailman toiselle laidalle on kaikkea muuta kuin ekoteko, halusin tehdä parhaani minimoidakseni tavaran oston vuoden aikana.

Olemme olleet täällä kolme viikkoa ja pohdin yhä pakkaamista analysoiden suoritukseni onnistumista.

Koska valitsimme olla lähettämättä tavaroita rahdilla (jossa menisi parisen kuukautta), minun on ollut hyväksyttävä se, että päivittäiseen elämään tarvittavat kodinesineet on ostettava täältä. Tiskiharjan toin Suomesta ja listallani oli myös juustohöylä sekä kuorimaveitsi, jotka unohdin (tiedän, pöyristyttävää). Jälkimmäisen saimme hankittua Ikeasta, mutta juustohöylä ei kuulunut edes sen valikoimiin. Mutta eipä kuulu juustokaan kuin yhden luksuskaupan valikoimiin, ja leipä täällä on varsin pullaa, eli ei höylälle taida niin tarvetta olekaan. (Tarkemmin yritykseni sisustaa asunto vuodeksi minimistandardein löytyy instagramistani häsällä #vuodensisustusblogi2015.)

Mutta entäpä muiden tavaroiden osalta? Lähdimme matkaan viiden matkalaukun voimin, joista yksi sai painaa puolet tavallisesta. Rinkka ja neljä jättilaukkua. Sen lisäksi kaksi lentolaukkua, Kyöstin reppu, minun käsilaukkuni, lasten reput, rattaat ja turvaistuin (jossa pidimme kuopusta bussissa matkalla lentokentälle - täällähän luonnollisesti matkustamme paitsi ilman turvaistuimia myös ilman turvavöitä). Ihan älyttömästi, eikö? On. Kunnes alkaa mahduttaa niihin useamman vuodenajan varustusta viidelle.

Yksi matkalaukku allokoitiin minun tavaroilleni, yksi Suurmetsurille ja kaksi lapsille. Kymmenen kilon rinkka meni kokolailla lasten leluille ja kirjoille (omalta osaltani ratkaisin kirjojen paino-ongelman hyväksymällä e-kirjat lopullisesti, mutta lapsille halusin edes muutamia kirjakirjoja). Lisäksi mukaan piti saada rasvat ja aurinkorasvat, lääkkeet ja vitamiinit, Suomi-tuliaisia tuntemattomille, pussillinen laturinjohtoja ja piuhoja, ja ensimmäisten päivien eloonjäämispakkaus eli maitojauhoja ja kilo kaurahiutaleita - ja tietysti mutteripannu ja kahvipaketti. Ihan vain varmuuden vuoksi. (Olisihan niitä saanut täältäkin.) Uimakellukkeet. Sateenvarjot.

Yksi iso laukku oli omistettu ulkovaatteille ja kengille. Kuten Ehtoisa juuri totesi, kengissä on vaikea olla minimalisti. Itselleni pakkasin ballerinat, kävelylenkkarit, syyskengät ja släpärit. Niin ja kahdet korkokengät. Onhan siinä jo kuudet, ja kuitenkin matkasta jäivät pois niinsanotuista peruskengistä juoksulenkkarit (ei käyttöä näillä saasteilla), jumppakengät (ei käyttöä näillä kuntosalihinnoilla), saappaat (eipähän tarvitse ulkoilla sateella) ja talvikengät (en vielä tiedä olisiko tarvinnut). Piste siis kenkävalinnoista.

Lapsille otin mukaan kahdet välikausivaatteet sekä fleecepuvut, ja näyttäisi että niillä pärjätään. Niin sanotut tekniset ulkovaatteet ovat täällä, kuten kuvittelin, kokolailla tuntemattomia. Pienet lapset topataan paksuihin vanuasuihin ja isommat ovat tavallisissa housuissa ja takeissa. (Myös sisällä, koska meidän taloutemme tuntuu olevan ainoa, jota lämmitetään. Jopa lasten tanssikoulussa muutama lapsi jumppasi toppatakki päällä. Täten otin pisteen myös siitä, että jätin lasten jumppapuvut ja -trikoot pakkaamatta.) Paikallisten silmiin lastemme vaatteet näyttävät kuitenkin kovin ohuilta, ja mummot käyvät leikkipaikalla ihmettelemässä ja kurkkimassa takkien alle, että paljonko siellä on vaatetta. Ja samalla meidän lapsemme ovat ainoat, joilla on pipot päässä.

No mutta asiaan takaisin. Villasukkia pakkasin kaikille, mutta kotitohvelit olemme silti jo hankkineet, koska jäätävän kylmät ja liukkaat laattalattiat eivät juuri jätä vaihtoehtoja. Paikallisten tapa liikkua kotioloissa ulkokengissä ei ole vaihtoehto. Koska juhlakalenterimme näyttää melko väljältä, olisin varmastikin voinut jättää toiset korkokengät pakkaamatta ja tuoda mukanani Reinot. Tästä yksi miinuspiste.

Itse pakkaamisoperaatio toteutettiin kahdessa erässä siten, että päivää ennen lähtöä pakkasimme kaiken mitä ajattelimme tarvitsevamme. Sitten pakkasimme kotimme pakettiin ja siirryimme vanhempieni luo. Seuraavana aamuna pakkasimme uudelleen, tällä kertaa lentoyhtiön sallimissa painorajoissa. (Suoritus oli täydellinen, sillä Finnairin vaaka punnitsi laukut keskimäärin 20,1 kilon lukemiin. Saimme mukaan siis teepaidan verran ekstraa.)

Eniten on jäänyt harmittamaan kutimukseni, jonka karsin ajatuksella, että se voi lentää tänne myöhemmin vanhempieni mukana. Olisin halunnut sen aiemmin. Toinen suuren kertaluokan virhe, minkä tavallaan tiedostin jo etukäteen, on se, että en pakannut kotipaitoja. Otin mukaan kyllä verskat, mutta hölmösti ajattelin, että koska voin pakata mukaan niin rajallisen määrän vaatteita, otan mukaan vain hyviä paitoja, koska niistä ajan myötä kuitenkin tulee huonoja. Nyt koska minulla ei ole kotipaitoja (eikä kylmällä vedellä pesevä pesukoneemme puhdista minkäänlaisia tahroja), kaikista paidoistani on hyvällä vauhdilla tulossa huonoja.

Nämä virheet hyväksyen, näemmä on mahdollista saada viiden hengen perustarpeet tiivistettyä reiluun sataan kiloon. Viime vuosina on esiintynyt erilaisia numeerisia tavoitteita materian karsimiseksi, ja hetken huvittelin ajatuksella, että laskisin tavaramme tai edes vaatteeni. Se ei kuitenkaan jaksanut huvittaa minua riittävän kauaa. Mutta on kieltämättä viehättävää, kun omat vaatteet mahtuvat puolikaalle hyllylle. Samaan aikaan huomaa, miten valtavan määrän erilaista materiaa ympärilleen kaipaa.

Ei tullut yhteenvetoa tästäkään.

Ilmassa

Meillä on yskä. Ja kyllä, meillä on myös muita flunssan oireita. Silti väistämättä jää pohtimaan missä määrin meitä yskittää Wuhanin ilma.

Pekingissä järjestettiin alkukuusta Aasian ja Tyynenmeren maiden talousfoorumin Apecin kokous, minkä vuoksi kaupungissa yritettiin suuren luokan viherpesua: rakennustyömaat pysäytettiin, satoja tehtaita pysäytettiin ja puolet autoista otettiin rajoituksilla pois liikenteestä.

Siltikään Pekingin ilmaa ei saatu hyväksyttäville pienhiukkasmäärien tasolle kuin muutamana päivänä kokouksen aikana. Näin raportoi Helsingin Sanomien kirjeenvaihtaja Mikko Paakkanen. Hyvän ilmanlaadun rajana pidetään 25 tai 50 mikrogrammaa PM 2.5 -pienhiukkasia kuutiometriä kohden.

Wuhanissa tuo luku oli tänään 209.

Pekingiläinen kuvasi saman maiseman vuoden jokaisena päivänä. Kuva täältä.

Mutta sitten hyviin uutisiin! Tuo samainen Apec tuotti maailmalle historiallisen sopimuksen: Obama ja Xi Jinping kertoivat yhdessä sitoutuneensa kasvihuonepäästöjen vähentämiseen. Tai siis Yhdysvallat lupasi nostaa päästöjen leikkaustavoitettaan ja Kiina puolestaan kääntää kasvun laskuun vuoteen 2030 mennessä.

Ja siinäpä olivatkin ne huonot uutiset. Selitän kuvalla:

Figuuri NYtimesistä.

Sitä voi tuosta tiirailla, millä korkeudella Kiinan käppyrä kohtaa vuoden 2030. Ja täällä minä silti olen, Kiinan jääkaappilukua kasvattamassa.

Itse ajattelin haudata pääni hiekkaan ja hengittää seuraavan kerran kahden viikon päästä Sanyassa.

Ummikkona

San ge haizi. 

Kolme lasta. Se on lausahdus, jonka varmasti useimmiten olen hein ja kiitoksen lisäksi kiinaksi sanonut. Se on myös yksi harvoista asioista, jonka tunnistan puheen joukosta - kuulenhan sen kirjaimellisesti kymmeniä kertoja päivässä. Yleisin käymäni keskustelu menee siten, että satunnainen henkilö esittää minulle ihmetyksen kolmesta lapsesta, johon vastaan, että "juu-u, kolme lasta". Siihen tämä että "kauniita" tai että "hieno juttu" ja minä sanon "kiitos" tai sitten hän sanoo jotain muuta ja minä hymyilen ja kohauttelen olkiani tai sanon "en ymmärrä". Senkin osaan lausua mielestäni varsin hienosti.

Olen kuitenkin hieman pettynyt siihen, miten vähän oppimistani alkeista olen pystynyt tuomaan käytäntöön. Sanavarastoni ei tunnu myöskään lainkaan kasvavan, toisin kuin Kyöstillä, joka näyttää joka päivä oppivan - ja muistavan - uusia sanoja. Mutta ihan pian kyllä, ihan näillä main ja kohtapuoliin minun täytyy ryhdistäytyä ja alkaa tosissaan opiskella kieltä. Kokemus ummikkoudesta on jotenkin kerrassaan avuttomaksi tekevä.

Ilman Suurmetsurin työnantajaa meillä ei olisi oleskelulupahakemusta vetämässä eikä asuntoa, mutta yhtälailla Hitachi joutuu soittamaan kollegalleen pysäyttäessämme pakettiauton kadulla, että voitko neuvotella, että viekö tämä meidät kotiin ja mitä se maksaa. Niin ja kerro missä asumme! (Kuten aiemminkin totesin, taksin käyttö ei vielä kuulu hallitsemiimme arjen mukavuuksiin. Lennosta taksin saaminen näyttää olevan mahdotonta, kuten myös sen tilaaminen tällä kielitaidolla.)

Monista arjen tilanteista toki pelastaa kännykkä: karttasofta piirtää näytölle millä kadulla seisoo ja millä bussilla pääsee kotiin, käännössofta auttaa selvittämään mitä vailla on. Mutta kyllähän sitä itsensä vajaaksi kansalaiseksi tuntee, kun kulkee lapsilauman ympäröimänä kadulla ja lammasmaisesti hymyilee puhelle, jonka sisällöstä ei ole hajuakaan.

Hitachi, jonka ote kielenoppimiseen on tosiaan ollut aktiivisempi kuin minun, on ollut erityisen ihastunut kiinan fraasisanakirjaamme. Tosin senkin käytössä hieman masentavaa on, että kukaan ei ymmärrä mitä yritämme pinyin-lukuohjeista tavata, vaan he lukevat kirjasta kirjoitusmerkit. Illallistaessamme intialaisessa ravintolassa Suurmetsuri halusi tilata toisen annoksen paneer butteria. Hän haki virkkeen "saisinko toisen annoksen" fraasisanakirjasta, ja osoitti sormella astiaa. Tarjoilija nyökytti ja poistui, palatakseen hetken kuluttua aikeenaan kaataa kuumaa vettä soosikulhoomme. Hätääntyneesti huidoimme kieltäviä käsiliikkeitä.

Suurmetsurin sormi oli osoittanut väärää riviä - sitä jolla sanottiin "saisinko pullon kuumaa vettä".

Se on muuten ihan normaali pyyntö tässä maassa.

Kuvallinen todistus

Aiemman postauksen yhteydessä kyseltiin sisustuskuvien perään. Niin mieluusti kuin kuvittaisin blogiani, kännykkäni Blogger-sovellus ei sitä valitettavasti salli. Tietokoneelta en taas ole onnistunut ylittämään Kiinan suurta palomuuria (ennenkuin tänään, mutta edelleen yhteys on sietämättömän hidas).

Näistä tietoteknisistä rajoitteista johtuen kehotan kuvien ystäviä klikkaamaan itsensä instagrammin puolelle.

Muissa uutisissa: meillä on nyt paitsi internet myös pyykkiteline. Eli arki on nähdäkseni valmis. Seuraavaksi siihen pitäisi löytää sisältöä.

No nyt sitten

Tänään vietimme aikaa kuten ihan tavalliset kiinalaiset: Ikeassa. Elinpiirimme laajeni siis kertaheitolla huimasti. Koska emme vielä ole pätevöityneet taksin käyttämiseen, teimme matkan kätevästi bussilla ja kahdella metrolla. Matkustettuamme tunnin poispäin keskustasta, maisema oli yhä täynnä pilvenpiirtäjiä. Ja rakennustyömaita. Pilvenpiirtäjien rakennustyömaita. On täällä ihmisiä, meinaan. Ikeassa oli samanaikaisesti epäilemättä saman verran porukkaa kuin Turussa asukkaita ja metrossakin vähintään yhden Forssan verran. Olen muuten melko ylpeä miten hyvin olen jo oppinut kiinalaisen jonotustyylin: otetaan tiukka ote lastenvaunuista ja pusketaan eteenpäin, riippumatta saapumisjärjestyksestä. Kyllä ne jossain kohtaa väistävät. (Toinen vaihtoehto on, että muut kiilaavat ohi oikealta ja vasemmalta.)

Arvanette siis jo, että meillä on nyt koti, jota ikealaisella haluamme sisustaa! Eilen, muutettuamme, haimme tavaratalosta petauspatjat, lakanat, tyynyt ja peitot (ja aika paljon muutakin, jonka jouduimme jättämään kauppaan, koska käteinen loppui kesken, eikä luottokortilla täällä ole juuri muuta kuin valkosipuliraastimen virkaa) ja nyt Ikeasta haimme syöttötuolin, haarukoita ja veitsiä, ynnä muuta vähän erikoisempaa tavaraa. Kaihoisasti nyyhkytin pyykinkuivaustelineosastolla, mutta sellaista emme mitenkään olisi saaneet metroreissullamme kulkemaan. (En ehkä vielä ole tullut valittaneeksi, mutta ”saavutettavuus” ei täällä ole mikään iso kysymys. Metroon saattaa helposti olla kahdet pitkät portaat, mutta ei liukuportaita, hissistä nyt puhumattakaan. Vaunuja näkeekin erittäin harvoin.)

Ihan hirveä määrä muuten tarvitaan tavaraa perhe-elämään. Vaikka kuinka minimillä koittaisi mennä, niin kattila ja paistinpannu ja lautasia ja haarukoita ja veitsiä ja lusikoita ja laseja nyt ainakin. Ja kahvikuppeja ja käsipyyhkeitä ja tiskipyyhkeitä ja kylpypyyhkeitä (kenties jopa enemmän kuin ne kolme, mitä olen tähän mennessä ostanut) ja eteismattoja ja henkareita ja pyykinkuivausteline ja potta. Pohdiskelin Hitachille, että olisikohan järkevämpää pesettää tämän paidat pesulassa kuin ostaa silitysrauta ja -lauta. Vaikka tiedän, että saamme hankkimamme tavaran lahjoitettua tarvitseviin osoitteisiin lähtiessämme, se ei poista ahdistusta, mitä kokonaisen elämän ostaminen aiheuttaa (kun kaikki ne tavarat jo omistamme Suomessa).

Asunnossa oli sohva, kaksi sänkyä, kaksi kirjoituspöytää, ruokailukalusto neljälle, jääkaappi, verhot, pesukone, televisio ja sen taso. Kaikki muu pyyhekoukuista kirjoituspöydän tuoleihin on niin
halutessaan hankittava itse. Ja nämä on niitä elämän suuria päätöksiä sitten, että tarvitaanko pyyhkeille koukku vai roikkuvatko ne ovenkahvassa kahdeksan kuukautta. Ja tarvitaanko sujuvaan elämään mikroa (ei), pölynimuria (ei) tai vessanpönttöä (saimme luvan asentaa
sellaisen omalla kustannuksellamme - emme ole ihan varmoja).

Mutta tästäpä sitä kaivattua arkea pääsee sitten rakentamaan. Ikean muovilla. Niin kotoisalta tuntui ajatus lapsista riitelemässä pinkistä mukista, että hankimme samat kirotut muovimukit tännekin. Kehtaisiko sitten vielä niin pröystäillä, että hankkisi itseään varten oikein lasisen. Senkin aika tullee.

Mutta asunto on siis oikein kiva! (Kyösti oli asuntoja katsomassa yksinään, joten hän valitsi puhtaimman – talo on kaksi vuotta vanha, seinät vastamaalatut ja jääkaappi suoraan paketista nostettu. Siinäpä muuten pohdiskeltavaa kertakäyttökulutuksesta: kymmenen vuotta vanhat talot nimetään täällä vanhoiksi – ja siltä ne näyttävät. Siksi uutta varmasti koko ajan nouseekin, kerrostalon ikä on lyhyt.) Vähän jonkassa asunto kenties on, bussimatkan päässä yliopistolta, mutta alueella on ensimmäinen kaupungissa näkemäni ulkokiipeilyteline! Ja kulman takana on hedelmäkauppaa, kahvilakin ja se bussipysäkki. 

Ja ehkä joskus vielä opin tilaamaan taksinkin!

Arkihaaveet

Alku ei ole sujunut ihan niin kuin kuvittelin. Toki odotin hassunkurisia selkkauksia viranomaisten kanssa, mutta odotuksissani olimme tähän mennessä asettuneet omaan asuntoomme kummallisten kodinkoneiden kanssa taistelemaan. Emme olleet varautuneet turistielämään, vaan tarkoitus oli käydä suoraan käsiksi arkeen. Emme siis käy kiertelemässä nähtävyyksiä, mutta silti asumme hotellissa ja joudumme taistelemaan jokaisen aterian ravintoloissa, mikä on raskasta sekä henkisesti että fyysisesti. Elinpiirimme koostuu kahdesta lähimmästä ostoskeskuksesta, joihin joka päivä päätämme olla menemättä, mutta hyvät yrityksemme tehdä jotain muuta kariutuvat toistuvasti siihen, että oikeastaan ruoka-aika meni jo ja nyt onkin pakko mennä ostarille, josta tiedämme saavamme jotain lasten mielestä syömäkelpoista. Ja usein emme saa, koska emme mene Pizza Hutiin.

Eilisaamun vietimme ulkomaalaisten terveysvirastossa arvioituttamassa kelpaavatko kalliilla euroilla teettämämme testit vai pitääkö ne ottaa uudelleen. Tämä tapahtuu siten, että ensin jonotetaan tiskillä, sitten mennään lääkärin vastaanotolle, joka pyörittelee papereita ja kysyy miksei liitteitä ole käännätetty kiinaksi. Sitten huomataan, että suurmetsurin todistukset ovat yliopistolla (kuten koko ajan tiesimme) ja tulkki-opiskelijapoika lähtee noutamaan niitä. Pojan palattua mennään uudelleen lääkärin vastaanotolle ja ihmetellään taas puuttuvia käännöksiä. Saadaan kuitenkin paperi, ettei lisätestejä tarvitse ottaa, mennään takaisin vastaanottotiskille, annetaan kaksi valokuvaa (sen paperiin liistratun valokuvan lisäksi), otetaan vielä kaupanpäällisiksi uusi valokuva, allekirjoitetaan kolmas printattu versio lääkärintodistuksesta, ja jonotetaan maksutiskille.

Sieltä saadaan vastakuitit, joilla tulokset voi hakea perjantaina. Siis tulokset siitä kelpaavatko paperimme. Lääkärinkonsultaatio olikin - luonnollisesti - vain arvio siitä saammeko jättää paperimme tutkittavaksi. Täytyy myöntää, että siinä on prosessi hiottu huippuunsa.

Kävimme myös katsomassa asuntoja. Siihen tarvitaan jälleen tulkki-opiskelija ja parin eri kiinteistövälitysfirman edustajia marssittamaan meitä kilometritolkulla pisin kaupunkia katsomassa asuntoja, jotka eivät luonnollisestikaan ole niitä, joita olemme netistä katsoneet. Ja joissa olisi vessanpytyt.

Ja sitten taas rättiväsyneiden lasten kanssa ravintolaan astioita heittelemään ja pöytien alle konttaamaan. Ja pieneen hotellihuoneeseemme tunnelmallista iltaa viettämään.

Harvoin olen näin toivonut, että arki alkaisi.

Seikkailuhenkeä

Kuherruskuukautena tunnettu ajanjakso uudessa kulttuurissa loppui lyhyeen. Suurmetsuri sai tänään avaimet uuteen kotiimme.

En oikein tiedä mitä kuvittelin kiinalaisen postdocin elintasosta. Mielestäni en nimittäin odottanut ilmaiselta asunnolta kovin suuria - Hitachin kanssa pohdimme vaadimmeko kodilta vessanpyttyä vai hyväksymmekö reiän lattiassa. Ja sehän olisi hyväksyttävä. Minimitasona kai odotin, että asunto olisi suurinpiirtein ehjä.

Suunnittelimme tänään esikoisen kanssa ostavamme sedältä kadulla viherkasveja asunnon ilostuttamiseksi. Asunto olisi vaatinut paitsi koko sedän valikoiman ja syväpuunauksen, myös melkoisesti enemmän seikkailumieltä kuin mitä meiltä näemmä löytyy.

Vessasta löytyi paitsi reikä lattiasta, myös suihku suoraan reiän yläpuolelta sekä lattialle vuotava lavuaari. Keittiön kaapit olivat rikki ja sähköhana, no, mielenkiintoinen. Seinistä löytyi edellisten asukkaiden piirroksia, entisiä hyllynpaikkoja ja irrallisia sähköpistokerasioita - kalusteina kapinen sohva ja kaksi sänkyä, joiden patjoissa tuskin haluaisimme istua tai nukkua. Taulutelevisio kyllä ja homeinen jääkaappipakastin.

Aloimme laskeskella, että esimerkiksi pesukoneen hankkiminen tuohon asuntoon olisi ollut kannattamaton investointi. Eikä asunto muuten ollut ilmainenkaan, joskaan noin 40 euron vuokraa voi pitää melko kohtuullisena.

"Tosi hieno", totesi keskimmäinen lähtiessämme. Toisilla on positiivisempi suhtautuminen asioihin kuin toisilla.

No, tuonne majoittumalla olisi varmaan saanut paremman tarinan. Päätimme kuitenkin jatkaa vielä hotellissa ja etsiä toista asuinsijaa. Jotenkin kuvittelen, että tarina saadaan siitäkin.

Jälkikirjoitus: Valitettavasti en näemmä puhelimesta onnistu liittämään tähän kuvia. Sisustusbloggaan kuvien kera myöhemmin. Ja suuret kiitokset kaikista ihanista kommenteista edelliseen! Palaan niihinkin kunhan, no, kunhan nyt tästä.

Ensi kuulumiset

Se on kuulkaa ní hâo vaan, täällä ollaan toista päivää ja netilliset prepaid-liittymät on jo puhelimissa. Kaikki on siis sujunut juuri niin helposti kuin mitä luvattiinkin. Ihmiset tuijottavat suu auki lapsilaumaamme, juuri kuten kuvittelimmekin. Keuhkot vähän sattuvat, mutta se on varmaan psykosomaattinen seuraus siitä että kadulla ei näe kymmentä metriä kauemmas. On on.

Tämän päivän illallinen syötiin Pizza Hutissa, jotta esikoinen söisi ensimmäisen ateriansa pariin vuorokauteen. Vaikka pata kattilaa tässä soittelee, itse hain sitä ennen kahvin Starbucksilta, ja siemailin sitä onnellisena kuin Burger Kingin ulkomailta löytänyt turisti.

Kaikki siis hyvin täällä. Matka sujui niin käsittämättömän jouhevasti, että minun kannattaisi lyödä rahoiksi oppikirjalla Kuinka matkustaa yli vuorokausi kolmen lapsen kanssa ja saapua perille hyvillä mielin ja levänneenä. Mutta laittaisivat fiktiohyllyyn kuitenkin, niin en taida viitsiä. Ja tuskinpa pystyn sitä toistamaan itsekään.

Unirytmissä on vähän toivomisen varaa, mutta mitäpä tuosta, kunhan nukkuvat kymmenen tuntia yhteen soittoon. Varsinkin tässä yrittäessäni saada nettiä toimimaan - helposti valvon lasten nukkumaanmenoa puoli kahteen.

Iik!

"Jännittääkö?" kysyy likimain jokainen tapaamani tuttu. Lähtöön on nyt kolme yötä, eli kysymys on sinänsä ihan järkevä hyvänpäiväntervehdys. Tunnen kuitenkin oloni kummajaiseksi, kun vastaan että ei. En tiedä tarpeeksi jännittääkseni.

Alue, joka aiemmin tunnettiin makuuhuoneenamme.

Kiinan elämämme järjestyminen on täysi mysteeri. Jonkun on määrä tulla meitä lentokentälle vastaan - toivottavasti riittävän massiivisella kulkuneuvolla - ja meille on kuulemma varattu hotellin paras huone. Minkä hotellin, sitä emme tiedä. Meille on myös olemassa asunto. Millainen, sitä emme tiedä. Mistä tai keneltä saamme avaimet - no, toistan jo itseäni. Asunto on joko kalustettu tai ei ole, eli aloitamme matkamme joko sänky- tai lakanaostoksilla. Kumpaakaan sanoista en muuten oppinut kiinan-kurssillamme. Osaan ostaa olutta ja kyniä (sinisiä ja punaisia).

Joku varmaan auttaa.

Kaappeja ja laatikoita olen käynyt hiljalleen läpi, ja minulla on jonkinlainen käsitys siitä mitä aion pakata. Jos tuo käsitykseni ei mahdu viiteen matkalaukkuun, pitää pakata vähemmän. Suurmetsuri on lomalla koko keskiviikon ja vasta torstaina lähdemme, eli onhan siinä aikaa hermostua monta kertaa. Toistaiseksi pakkaaminen on näkynyt tavallista ahkerampana pyykinpesuna, minkä en olisi uskonut olevan mahdollista, mutta niin vain matkailu avartaa.

Lentomatkaa on turha jännittää, koska jos nyt joku on varmaa niin se, että edessä on kaksikymmentäneljä tuntia silkkaa painajaista.

Jos jännittää haluaisi, voisi viettää yönsä pohtimalla löytääkö nirso esikoinen jotain syömäkelpoista ruokaa Kiinan kansantavallasta. Ja miten pääsen liikkumaan turvallisesti yksin kolmen lapsen kanssa.

Mutta siksi minulla kilo kaurahiutaleita mukana. Ja pelikortit. Eiköhän niillä alkuun pääse.

Tästä tulee vielä mielenkiintoista

Yritimme varata hotellia Wuhanista ensimmäisille päiville.

"Tähän [eli mihinkään] hotelliin ei voi tehdä varausta. Lasten lukumäärä on liian suuri."

Sehän on selvä sitten.

Lähtövalmistelut

1. Viisumien hankinta

2. Lentolippujen hankinta

3. Pakkaaminen

Lähtölaskennassa 18 päivää. Reissun toteutuminen alkaa tavallaan näyttää melko todennäköiseltä. Kai. Vähän saattaa jopa jännittää. Ehkä.

Asennekasvatusta

Lähtövalmistelumme ovat edenneet tuskallisen hitaasti. Se on, näkyvällä tasolla eivät lainkaan. Lähtömme ajankohtaa tiedusteleviin uteluihin vastaan samoin kuin puoli vuotta sitten: "joskus lokakuussa". Tai jos tarkkoja ollaan, ja aina ollaan, niin olihan tässä sellainenkin väliepisodi, jolloin emme tienneet jäisinkö minä Suomeen tekemään töitä ja suurmetsuri lähtisi Kiinaan yksin, mutta se ratkesi onnellisesti niin, että saan aloittaa uudessa työpaikassani ensi kesänä. Eli tovin aikaa vastasin "ei mitään hajuakaan", kunnes pari viikkoa sitten palasin lausuntoon "joskus lokakuussa". Eli ovathan asiat siis edenneetkin.

Koska Kiinan päähän emme mitään valmisteluja tule tekemään, vaan luotamme, että meitä vastassa on kohtelias vastaanottokomitea asunnon, päiväkotipaikkojen ja ruisleivän kanssa, keskeisimmät lähtövalmistelut ovat tiivistettävissä kolmeen: 1) viisumien hankinta, 2) lentolippujen hankinta ja 3) pakkaaminen. Aikaahan tässä on vielä ruhtinaallisesti viikkoja.

Ja koska Kiinan suurlähetystön kanssa kaikki on sujunut kuin unelma, kuten vain voisi maailman komeimmasta suurvallasta itsestäänselvänä pitää, muistelen tähän nyt ihan muuten vain sitä kun vuosia sitten haimme viisumia inhoittavaan kapitalisti-Amerikkaan.

Aluksi kävimme rohkaisevaa kirjeenvaihtoa suurlähetystön kanssa. Kyöstin pitkälliseen selostukseen työluvan ja viisumin korrelaatioista vastattiin "kiitos kyselystä, viisumin myöntäminen kestää neljä päivää" ja myöhemmin toiseen tiedusteluun "kiitos kyselystä, katsokaa nettisivuiltamme".

Vastausta kysymykseen nettisivuilta ei löytynyt, kuten ei myöskään mainintaa, että Kiin eiku  Yhdysvaltain kansallispäivän johdosta suurlähetystö olisi koko viime viikon suljettuna.

Tai sitä, että passien lisäksi hakemusten oheen tuli liittää myös passikopiot. Joita ei voinut ottaa suurlähetystön kopiokoneella, vaan oli ajettava seuraavan lähiöön kopiointiasioille ja sitten takaisin jonon hännille jännittämään ehtiikö parituntinen aikaikkuna päättyä ennen omaa vuoronumeroa.

Opastettuna suurmetsuri osasi kiinnittää valokuvat hakemuksiin oikeaoppisesti nitojalla, ei klemmarilla, ja näin, kolmannella yrityksellä hakemuksemme otettiin vastaan. Nöyryys byrokraatin edessä ei ole tarpeeton taito tässä maailmassa.

Baby steps, baby steps, kuten Amerikassa sanotaan. Ihan kohta alan pakata.

Yhteinen harrastus

Koska minua ahdistaa ajatus täydestä ummikkoudesta - mitä tulemme silti varmasti olemaan - olemme tohtori Hitachin kanssa aloittaneet kiinan kielen kurssin. Puolitoista tuntia viikossa laatuaikaa yhdessä, koskaan ennen ei ole tapahtunut tällaista. No oikeastaan ei ole nytkään tapahtunut kuin kerran, mutta ei nyt takerruta yksityiskohtiin, ei kiinalaisetkaan takerru.

Erona aiemmin opiskelemiini kieliin, oppimisen tahti on uskomattoman hidas. Opimme parikymmentä sanaa tunnissa, ja seuraavalla tunnilla ne pitääkin melkolailla kerrata. Merkkejä ei opetella lainkaan. Lausuminen menee välillä tuurilla oikein.

Opettaja, kymmenennen kerran: "Ei "ai", se on syopa: ai!"
Oppilaat: "Ai!"
Opettaja: "Ei ai - ai!"
Oppilaat: "Ai!"

Ja siihen tapaan. Kaikkihan tiedämme, että kiinassa intonaatio on erittäin keskeistä. Ja että merkit on tosi tosi vaikeita. Mutta mitä en tiennyt, on että kiinassa sanat eivät taivu lainkaan: ei sijamuotoja, ei aikamuotoja, ei edes monikkoa. Sanajärjestys on aina vakio. Osaamalla kolme sanaa voi muodostaa jo vaikka mitä lauseita. "Minä syön hevosen", "hevoset syövät minut", "minun hevoseni syö" ja niin edelleen. Sitä en ihan vielä ole tajunnut miksei ole väliä söinkö minä hevosen vai kaksi, ja eilen vaiko huomenna. Ehkäpä sitten tarvitaan vaan lisää sanoja, jos haluaa moisiin detaljeihin takertua.

Myös tytöt, jotka kunnon imigranttitapaan tulevat varmastikin puolen vuoden jälkeen toimimaan tulkkeinamme, haluavat iltasadun ohella kiinan oppitunnin. "Xiexie." "Mama." Autossa kuuntelemme isäni kauan sitten veljelleni hankkimaa kielikurssia Samma på kinesiska, joka toimii hyvänä kielikylpynä erityisesti niille lapsille. "Mitä tarkoittaa mykke enkkel?"

No, hyvä että tottuvat: saavat sitten kiinassa kylpeä sekä englannissa että mandariinissa.

Itsenäisesti saa harjoitella jos haluaa. Ei tuottane vaikeuksia.

Tositoimissa

Vihdoin alkaa tapahtua byrokratiarintamalla. Saimme Kiinasta viestiä, että Hitachin tutkintotodistuksen englanninkieliset liitesivut eivät vakuuttaneet paikallisia byrokraatteja, koska niissä mainittiin, että kyseessä on liite. Pyydettiin siis sanatarkkaa kiinannosta suurmetsurin suomenkielisestä todistuksesta. Samoin pyydettiin minun ja lasten passikopiot sekä valokuvat digitaalisessa muodossa ja perhesiteiden todelliseksi todentamiseksi lasten syntymätodistukset sekä minun ja Hitachin avioliittotodistus - kiinaksi käännettyinä ja suurlähetystössä viralliseksi leimattuina. Skannasin joutessani varuiksi myös Kyöstin sotilaspassin.

Epätodennäköiseltä vaihtoehdolta kuulostaa se, että kaikki menisi kerralla oikein, eikä lisätodisteita olemassaolostamme enää vaadittaisi.

Terveydenhuollon saralla tapahtuu myös. Minä olen lähtenyt satojen eurojen laboratorio- ja röntgenkokein todistamaan, etten ole uhka julkiselle terveydelle Kiinassa, ja ensi viikolle olen varannut kirjavan joukon rokotuksia jottemme riskeeraisi omaamme tahi julkista terveyttä Suomessa: jäykkäkouristusta vanhemmille sekä a- ja b-hepatiittia lapsille, jotka pääsevät myös verikokeeseen tuberkuloosialtistuksen todentamiseksi ennen kalmetointia. [Kylmäävän kuuloinen toimenpide tarkoittaa yksinkertaisesti tuberkuloosirokotteen antamista - mutta onhan se tyylikkäämpää, kun tälle on oma verbi.]

Rokotemyönteinen ja auktoriteettiuskoinen kun olen, otan mielelläni vastaan kaikki tarjotut (ja itse maksetut) rokotteet. Yksi ystäväni on tällä vuosituhannella viettänyt hyvän puoli vuotta täydellisessä erityksessä historiallisen klangin omaavassa Paimion parantolassa, joten tubikaan ei kuulosta kovin kaukaiselta kauhukuvalta. Vähän jopa harmittelen, ettei lavantautiin ole tarjolla kuin suun kautta otettavaa rokotetta, jota ei lapsille voi antaa. Maaseudulla esiintyvän Japanin aivotulehduksen kohdalla arvioimme riskin kuitenkin pieneksi. Että ei parane nyt sitten maaseudulla hengailla. Sen sijaan yskökset ja katukeittiöt - bring it on vaan! [Näin ulkomaille kun on menossa, lienee sopivaista käyttää tyylikkäästi ripotellen kansainvälisyyttäni kuvastavaa laajaa kielitaitoa, eller hur?]

Oman perheen sihteerinä toimiminen käy kyllä näemmä kokolailla kokopäiväisestä työstä, eli kannatti viedä lapset päivähoitoon. Ehkä ensi viikolla ehtii jo oikeisiin töihinkin. Onneksi niiden suhteen ei paina työsuhteen muodostama velvoite. Itseluotu kiire vain.

Yhden pojan politiikkaa

"Ma Yongin perhe joutui yrittämään seitsemän kertaa, ennen kuin viimein onnisti. Siksi Malla on nyt yksi pieni poika - ja tällä seitsemän siskoa." (Sami Sillanpää, Kiina-ilmiöitä, 2008, 69.)

Kiinan vuodesta 1979 ajama yhden lapsen politiikka ei varsinaisesti ole parantanut tyttölasten arvostusta Kiinassa. Käytännössä, kuten Sillanpäänkin kertoma anekdootti maalla asuvasta Man perheestä kuvaa, yhden lapsen kiintiötä on valvottu lähinnä kaupungeissa. Mutta niin kaupungissa kuin maallakin on haettu - myös kyseenalaisin keinoin - nimenomaan poikapuolista perijää pitämään huolta vanhemmistaan näiden ikääntyessä.

Ai miksi minä tätä jo etukäteen puin? No tietysti koska olen suuri feministi! Ja koska, no, katsokaahan tuota meidän lapsisarjaa. Aivan: tyttö, tyttö, poika. Murehdin, että Kiinaan muuttamalla poistan puolet tytärteni ihmisarvosta.

Käytännössä pelkään varmaan suotta. Myönnyn vain suurmetsurin toiveeseen olla leikkaamatta kuopuksen tukkaa ja jatkan pukemista isosiskoilta perimiinsä vaatteisiin. Ei tarvitse korottaa yhtä lasta yli muiden.

Kiinalainen rakkaustarina

Jatkan Kiina-aiheisella kirjallisuudella.

Sami Sillanpään Kiinalainen rakkaustarina (WSOY, 2013) ei ole varsinainen matkaopas, mutta kertoo sitäkin enemmän kiinalaisesta yhteiskunnasta: se paljastaa puolen, johon suurella varmuudella emme tule tutustumaan (yritän olla viemättä kukkia Tiananmenin aukioille verilöylyn muistopäivänä).

Helsingin Sanomien pitkäaikaisen Pekingin-kirjeenvaihtajan huolellisesti taustoittama teos kuvaa nuoren avioparin, Hu Jian ja Zeng Jinyanin, tien Kiinan demokratialiikkeen keulakuvaksi ja paljastaa karulla tavalla Kiinan omiin kansalaisiinsa kohdistaman kontrollin mittavuuden.

Paitsi sisäisen valvonnan julmuudella, kertomus järkyttää myös sen kohteeksi joutumiseksi vaadittujen tekojen pienuudella. Hu Jian ura ihmisoikeusaktivistina alkoi kukkakimpulla, jonka hän vei valittuna päivänä Tiananmenin aukioille.

"Hu pidätettiin saman tien."

Vaikka osamme muunnelluista totuuksista saamme varmasti mekin, tuntuu uskomattomalta miten tehokkaasti Kiinan kokoisessa maassa on voitu uudelleenkirjoittaa lähihistoriaa. Vuonna 1983 syntynyt Zeng Jinyan kuuli Tiananmenin tapahtumista vasta aikuisena. Tiedon puuttumisen mahdollistaa osaltaan tiukka (myös internetiin ulottuva) sensuuri, mutta väistämättä myös valtava sosiaalinen kontrolli, jossa ihmiset näkevät paremmaksi olla kertomatta lapselleen virallisen totuuden vastaista kertomusta. Myös Henanin maakunnan verikaupasta alkanut AIDS-kriisi, jonka parissa teoksen pääpari toimi, on sekä laajudessaan että virallisen salailun laajuudessa järkyttävä.

Pitkäksi aikaa kotiarestiin suljetun aktivistipariskunnan pääasiallinen toimintatapa on ollut internetiin kirjoittaminen, joka onkin saanut runsaasti kansainvälistä huomiota. Time-lehti nosti Zengin maailman vaikutusvaltaisimpien ihmisten listalleen 2007 ja Euroopan parlamentti palkitsi Hu Jian Saharov-palkinnolla (jota vastaanottamaan Hu ei luonnollisestikaan päässyt) vuonna 2008. Nämä tunnustukset oikeastaan korostavat demokratia-aktivistien työn ristiriitaisuutta: valtaosalla kiinalaisista ei ole pääsyä heidän kirjoituksiinsa sensuurin vuoksi. Ja vaikka Hu ja Zeng onnistuneesti ovat nostaneet kansainvälisiä mediakohuja, varsin hampaattomalta tuntuvat "ihmisoikeuksia puolustavien länsimaiden" keinot puuttua toisten maiden sisäisiin asioihin. Pekingin olympialaiset - joiden piti ihmisoikeustilannetta parantaa - olivat kaikkien mielestä suuri menestys.

Teos päättyy vuoteen 2012 ja on (valitettavasti) siis äärimmäisen ajankohtainen.

Maailmalla uutisoitiin eilen kirjassa esiintyvän Kiinan entisen turvallisuusjohtajan Zhou Yongkangin joutumisesta sisäisen tutkinnan kohteeksi. Syynä eivät kuitenkaan ole ihmisoikeusrikkomukset vaan korruptio, eikä Helsingin Sanomien lainaaman Hu Jian mukaan edes se:

"Zhou on aina ollut kansan vihollinen", ihmisoikeusaktivisti Hu Jia sanoi Reutersille. "Mutta Xi Jinpingin aloittama tutkimus ei johdu ihmisoikeuksista ja korruption vastustamisesta. Tämä on valtataistelu."

Kirjan varsinaisen teeman ohessa Sillanpää nostaa pohdintaan muitakin puolia kiinalaisesta yhteiskunnasta: kuten sen, että edes demokratia- ja ihmisoikeusaktivisti ei välttämättä kannata tasa-arvoa perhe-elämässään, vaan antaa ensin äitinsä ja sitten vaimonsa hoitaa kotitaloutensa ja on avoimen pettynyt syntyvän lapsensa sukupuoleen. Tähän teemaan palaan varmasti kyllästymiseen asti.

Passi, hammasharja ja puoli konttia

Olen aloittanut muuttovalmistelut.

Siis käynyt läpi vanhempieni vintin ulkovaatesiiven listaten kullekin lapselle seuraavalla talvikaudella kenties sopivia vaatteita. Välttääkö tämä vielä vedenpitävyydeltään? Onko koko 86 vai 92 parempi? Voiko yhdessä käyttää limenvihreää takkia ja pinkkejä housuja?

Inventaarion lopputulemana hankin esikoiselle sadetakin ja kuopukselle välikausihaalarin, eli yllättävän vähällä pääsi, kun hyväksyi vähän rumemmatkin. Vaatevuorta tuijottaessani tajusin kuitenkin, että yksin ulkovaatearsenaalin vuoksi tavaraa on välttämätöntä lähettää. Pelkillä matkalaukuilla emme tule pärjäämään.

Vähän kummallisen tuntuista tilanteesta tekee, että likipitäen jokaisen lähtölistalle laittamani vaatteen pesulapussa lukee "Made in China".

Olen kuitenkin antanut itseni ymmärtää, että lasten ulkovaatteiden teknisten ominaisuuksien arvostus on Suomessa maailman huipputasoa, eikä samaa tuotantoa välttämättä olisi myynnissä Kiinassa. Varmistin otaksumani paikalliselta kontaktiltamme, ja tosiaan, hänkin vie Kiinassa käydessään lapsen ulkovaatteet täältä. "Sadevaatteiden kanssa varmaan sama?" kysyin. Keskustelukumppanini naurahti - jos on huono ilma, ei silloin ulkoilla.

Suomalainen erikoisuus.

Laajemmin joudun vielä pohtimaan (Kiinassa valmistettujen) vaatteiden lähettämisen mielekkyyttä, koska omaa uskontoani vastaan sotii olla ottamatta mukaan käyttötavaroita, jotka väistämättä joudumme korvaamaan toisilla. Hieman tuskaani lievensi paikallisagenttimme näkemys, että kaiken ostamamme voimme helposti antaa eteenpäin hyväntekeväisyyteen.

Tähän aiheeseen palaan varmasti vielä.

Aloitin myös kulttuurisen perehtymisen lukemalla minulle vinkatun Anginan blogin sekä yhdellä istumalla Helsingin Sanomien entisen Kiinan-kirjeenvaihtajan Sami Sillanpään Kiina-ilmiöitä (2008). Nauroin ääneen useasti.

Lukemani jälkeen totesin, että A: blogini nimi oli todellakin juuri niin nokkela kuin pelkäsin, B: Kiinasta käsin on estetty Bloggerin käyttö eli fiksusti tein myös blogialustan valinnan kanssa, ja C: kaikki mitä todennäköisesti keksin havainnoida, on jo kerrottu - ja hauskemmin. Niin ja D: minäkin saatan joutua Kyöstin läpikäymään terveystarkastukseen. Pitää lähettää suurmetsuri tarkistamaan asia.

Minne matka?

- "Näitä ei muuten ole Kiinassa, pitää ottaa mukaan", huomioi Kyösti eilen juustohöylää pidellen.
- "Ai mihin ottaa mukaan?" kuului pöydästä.

Kerroimme sitten vihdoin Suuren Uutisen lapsille, jotka suhtautuivat asiaan olankohautuksella. Vähänpä ymmärsivät, ymmärsin. Tiedon syventämiseksi katselimme iltapuhteiksi Googlen kuvahausta Wuhanin kuvia, ja huomasin, että kaupunki onkin aika lailla eri puolella maata kuin mitä muistelin aiemmin katsoneeni.

Kuva Wikipediasta.

No hups. Mutta tuonne Jangtse-joen rannoille siis suuntaamme juustohöylinemme lokakuussa. Wikipedian opettamana tiedän, että kyseessä on Kiinan kymmenenneksi suurin kaupunki - siis Kiinan Kouvola - mutta Suomen Kouvolasta poiketen kaupungissa on kymmenisen miljoonaa asukasta.

Kas, Wikimediasta.

Ilokseni olen oppinut myös, että kaupungissa on metro. Minua suurempaa tulevaisuuteenorientoitumista osoittaa, että suuri osa netin kuvahaun löytämistä Wuhanin kuvista on arkkitehtuurihavainnekuvia suurhankkeista, ja tämäkin metrokartta kuvaa vuoden 2016 tilannetta. Tätä nykyä linjoja lienee kolme.

Kampusalue, josta meille osoitetaan asunto, sijainnee tuon vaaleanpunaisen - olemassaolevan - linjan varrella, Guangbutunin pysäkin lähettyvillä. Paikallisen kontaktimme, miehen entisen työhuonetoverin, mielestä kampusalueelta poistuminen on kuitenkin lähestulkoon tarpeetonta. Ja minulle lapsineni vaikeaa.

Aloitan kapinoimalla, vaikka en mitään uudesta asuinpaikastamme tiedäkään. Tai mitään ja mitään, olihan tässä jo monta virkettä.

Hiipivä päätös, vaaniva todellisuus

Vuosi sitten kesällä elimme teoreettisesti jännittäviä aikoja. Minä sekä mieheni, suurmetsuri Kyösti Hitachi*, olimme molemmat väitelleet muutaman kuukauden välein, minä olin äitiysvapaalla kolmannen lapsemme kanssa (ja niiden kahden aiemmankin) ja miehen tohtorikoulutettavan toimesta oli jäljellä muutama kuukausi. 

Käytännössä arki oli hyvin vähän jännittävää.

Syksyllä suurmetsuri, KTT, sai postdoc-paikan ensin Helsingistä ja sitten Kiinasta. Kuvittelin ensinmainitun vastaanottamisen sulkevan pois jälkimmäisen, mutta Kiinan pestin toteutumisessa olikin joustoa. Ja loppukeväästä kävi ilmi, että voimme sekä syödä että säästää: jos lähtisimme Kiinaan, tohtori Hitachin työ Helsingissä jatkuisi sen jälkeen. 

Meistä huolettomampi, Kyösti, on pitänyt Kiinaan lähtöä jo pitkään faktana, mutta minä olen halunnut ajatella, että ehkä ja kenties. Että en usko, ennen kuin näen viisumin passissani. Nyt lähtö on sovittu suurmetsurin työnantajan kanssa, työsopimus Wuhanin yliopistoon pilkistää tärkeiden papereiden laatikosta ja kahdelle vanhimmalle lapselle on varattu päiväkotipaikat yliopiston päiväkodista.

Työhönottoterveystodistuksessa kysyttiin kaikki normivaivat.

Pikku hiljaa pitänee minunkin hyväksyä: olemme lähdössä ensi vuodeksi Kiinaan. Kolmen kuukauden kuluttua. (Vaikka viisumia ei passissa olekaan.)

Seuraavaksi pitää kai kertoa lapsille.

* Kysyin mieheltä miten hän haluaa itseään kutsuttavan uudessa blogissani. Tämän siitä saa.