Kaksi avainta onneen

Havahduin yllättäen tilanteeseen, jossa arkeni on ihan tavallista ja mukavaa. Takana mukava viikonloppu ja edessä viikko täynnä mukavia asioita odotettavaksi. Tämä ei johdu yksinomaan päiväkodinaloituksesta, joskin vastoin kaikkia odotuksia jopa molemmat Barbit ovat olleet päiväkodista riemuissaan. Etenkin se varautuneempi. Ratkaiseva käänne tapahtui kuitenkin jo tammikuussa, jolloin päätin, että nyt riittää odottaminen. Paitsi että buukkasin minut ja lapset pikaiselle pyrähdykselle aurinkoon, sain aikaiseksi järjestää kaksi alusta saakka kaipaamaani aktiviteettia: kiinan-tunnit ja liikuntaa.

Nämä aloitettuani jäin luonnollisesti ihmettelemään miksi oli pitänyt odottaa niin kovin kauan. Arvelisin syyksi jonkinlaista kulttuurishokin aiheuttamaa lamaannusta, jossa tuntui mahdottomalta selvittää ja järjestää yhtään mitään. Ja kotiarkikin tuntui varmaan niin aikaavievältä, ettei omiin harrastuksiin tuntunut löytyvän sopivaa hetkeä. Niin ja tietenkin odotin päiväkodin alkua, jonka jälkeen minulla olisi enemmän aikaa mihin vain.

Kiinan-tuntien osalta odotin myös pelastajaksi Suurmetsuria, koska olin kuullut, että hänen yliopistoltaan voisi löytää opettajan ja pyysin häntä järjestämään minulle sellaisen. Mutta koska hänen piti järjestää myös päiväkotipaikkoja ja kuulemma joskus tehdä töitäkin, opettajan etsiminen jäi - kunnes sitten koettiin mainittu kyllästymiseni ja löysin netistä kielikoulun, joka olisi ollut paitsi kaukana myös kalliimmanpuoleinen.

Vaikka oppimistavoitteeni ovat matalalla, ovat kielitunnit kaipaamaani aivojen käyttöharjoitusta sekä mukavan opettajan kanssa miellyttävä sosiaalisen elämän muoto. Etenkin kun keksin, että siirrämme tunnit Starbucksista (kiinalaiseen) ravintolaan. Saa onnitella neroudesta!

Liikuntaharrastuksen aloittaminen puolestaan kariutui ilmanlaatuun (juokseminen), hintaan (kuntosali) sekä aikaan ja vaikeuteen (kaikki muu). Kaiken muun alle kuuluvat esimerkiksi jalkapallo, tanssitunnit ja uiminen, jotka päättelin liian hankaliksi järjestää ja aikaavieviksi mennä, koska naapurustostamme ei mitään mainituista löytyisi. Suurmetsuri kävi joskus alkuaikoina Barbien kanssa uimahalliretkellä, mutta ei päässyt sisään, koska on eri sukupuolta kuin lapset, ja matka oli kaksine busseineen ja taksin hankkimisineen niin työlään kuuloinen, ettei tullut mieleeni toistaa sitä.

Lopulta tähänkään ei vaadittu kuin päätös, että aikaa saa mennä. Löysin - kuvitelkaa - Googlesta englanninkielisen sivun kaupungin uimahalleista. (Vieläkin vähän hämmästyttää.) Valitsin lähimmän, etsin sen karttahausta, ostin matkalla uimalakin, eikä reissusta saanut yhtään bloggaamisen arvoista kommellusta. Matka kestää tosiaan tunnin, mutta kun hyväksyy, että kaikki on kaukana, harmitella voi ainoastaan Elisa-kirjan suppeaa äänikirjavalikoimaa.

Tänään olin niin äitimukavalla tuulella, että otin Barbit mukaan ja vaihdoin siis viikottaisen urheilukertani lasten kanssa pulikoimiseen. Vanhempi Barbi totesi, että paras viikonloppu ikinä, eilen luistelemassa (ostarilla kaukaisessa Hankoussa) ja tänään uimassa. Eli ehkäpä uhraukseni kannatti. Ja oli se mukavaakin.

Aiemmin merkitsin muistiin, että ulkomaille ei saa muuttaa marraskuussa (paitsi tropiikkiin tietenkin). Nyt tekisi mieleni lausua, että muuttaa ei myöskään saa alle vuoden kestoisiksi pätkiksi. Juuri kun olet kotoutunut, on poislähdön aika. Menee hyvä kärsimys hukkaan.

[Tosin ei tämä vallan kärsimystä ollut aiemminkaan. Saamastani lukijapalautteesta päätellen sellaisen kuvan on saattanut saada. Vesitetään nyt hyvää draamaa tämän verran.]

Kenellä on aikaa harrastaa?

Projektissani "arki sujuvaksi" on otettu harppauksia eteenpäin, kun olemme saaneet lapsille järjestettyä harrastuksia. Kuinka mukavasti arkea rytmittääkään, kun tietää, että keskiviikkona viideltä ollaan kuvataidekoulussa ja torstaina seitsemältä tanssitunnilla. Ai jai! Vielä kun löytäisin futisjoukkueen itselleni.

Harrastusten löytyminen ei ollut lainkaan itsestäänselvää. Halusimme harrastuspaikat naapurustosta, eikä sellaisia kuulemma löytynyt. Kunnes sitten löytyikin, vähän joka korttelista. Näin meidän ongelmamme tapaavat ratketa, sattumalta ja vahingossa.

Koska päiväkodin aloittaminen on viivästynyt, ovat harrastukset nousseet sitäkin korkeammalle arvoasteikossani. Järjestäytynyttä toimintaa! Sosiaalisia suhteita! Perheen ulkopuolisia kontakteja!

Pikkuhiljaa.

Taidekoulussa nökötän lasten vieressä tulkaten opettajien innokkaita toiveita lapsille ja vastaten opettajille, että "he nyt mieluummin tekevät näin". Ilmeisesti suomalainen päiväkoti on opettanut suurempaan vapauteen, eivätkä lapseni tahdo noudattaa tarkkoja ohjeistuksia siitä mitä kulloinkin tulisi tehdä. Ja tarkkoja ne ovat. Viime tunnin aiheena oli hai, jolla on kipeä hammas, jota rausku vetää irti pihdeillä. Niin vaikka nyt järjestätynyttä toimintaa haluankin opettaa, on minusta ihan okei, jos toinen haluaa mieluummin piirtää hain kaveriksi meduusan eikä hammaskipua ollenkaan.

Mutta kaikessa ohjaavuudessaan opettajat (kyllä, kolme ohjaajaa yhdessä ryhmässä) koittavat luonnollisesti vain palvella hyvin. Ja lasteni taituruutta ja kauneutta kehutaan ylenpalttisesti. Toivottavasti se vähän siitä tasoittuu.

Tanssikoulussa, jonne keskimmäinen ei suostunut palaamaan, kun häntä oli kivuliaasti yritetty venyttää, en sentään joudu istumaan salissa, vaan viihdytän sen ulkopuolella joko kahta nuorempaa tai vain itseäni. Eli täällä sosiaalistuminen on astetta pidemmällä. Lapsi ei toki puhu kenellekään, ja jättää taukokeittonsa syömättä, mutta osaa seurata liikkeitä. Ja toisin kun taiteessa - ja toisin kuin keskimmäistä - tanssissa häntä saa jopa pakottaa asentoihin.

Harrastukset on nyt siis järjestetty tarvehierarkiassa ensimmäisille, mutta kuopuksen kohtalona on yhä kotiin rajoittuva virikkeettömyys. Ilmeisesti kiinalaisisovanhemmat eivät tosiaan kulje yksivuotiaitten kanssa värikylvyissä ja muskareissa. Mutta voin murehtia meidän päiväohjelmamme laatimista, kunhan isommat lapset ensin aloittavat päiväkodissa. Kenties vasta tammikuussa.

Ja sitten olisi kai aikuisten vuoro. Kyselin yhdeltä (no okei, ainoalta) paikalliselta tutultani hänen harrastuksistaan (tähän Suurmetsuri muuten törmäsi ollessaan ostamassa liinavaatteita lähikorttelista, sattumalta ja vahingossa). Harrastuksia ei ole; ei ole aikaa itselle. Näin siis yksilapsinen opettaja, jolla on opetusta kolmena päivänä viikossa. Ja jonka opettajamies tekee myös lyhyempää viikkoa, ja jonka anoppi asuu samassa taloudessa lasta hoitaakseen. - Miten sinä voit ehtiä kutoa? hän ihmetteli, kun pyysin apua langan etsimiseen.

No en paljon ehdikään. Mutta vähän kuitenkin, mielenterveystyöksi. Naisten jalkapallojoukkueen löytäminen näyttää yhä heikolta.