Turistina Macaossa, eli kuinka pääsin eroon Instagram-riippuvuudestani

Tarkkaavaisimmat ovat saattaneet huomata, että Instagram-tilini ei ole päivittynyt hetkeen. Täsmällisesti ilmaistuna yhdeksääntoista päivään. Kävimme nimittäin Macaossa.

Jos Hongkong oli meille Eurooppaa, niin Macaossamme Las Vegas kohtasi trooppisen lomaresortin. Macaohan on, Hongkongin tavoin, "Kiinan kansantasavallan erityishallintoalue", joka siirtyi Kiinalle Portugalilta juuri ennen vuosituhannen vaihdetta. Vanhasta emämaasta on muistona paitsi kaunista siirtomaa-arkkitehtuuria ja muutamia hyviä ravintoloita, yhä virallisena kielenä toimiva portugali, jota kuulee bussien ja hissien kuulutuksissa, mutta ei vahingossakaan elävien ihmisten käyttämänä. Selvittämättä jäi minkälainen osuus paikallisesta väestöstä (toista) virallista kieltä hallitsee.

Macaon talous perustuu turismiin, ja turismi kasinoihin. Rahavirroissa Macao on ohittanut Las Vegasin hyvän aikaa sitten, ja kasinoa - sekä Eiffel-tornia - nousi yhä toisen viereen, eli ilmeisesti Kiinan uusi suhtautuminen korruptioon ei ole liian pahasti rokottanut bisnestä.

Ja siellähän mekin sitten olimme. Kasinolla. Tai siis ostarilla. Kun hotellimme ala-aulasta lähti suunnistamaan kohti ravintoloita, löysi itsensä ostarilta, ja kasinon porteilta, ja sitten seuraavalta hotellilta, ja kasinolta ja ostarilta. Paikassa voisi harhailla päiviä astumatta ulkoilmaan.

Mikä on tietysti tarkoituskin.

Mikä on varsin painajaismaista.

"Voisiko olla ihanampaa," huokaili hän venetsialaisen kanaalin rannalla luontevasti hymyellen.

 

Tai olisi ollut ilman kännykkäni kohtaloksi koitunutta lomaresorttiosiota. Suurmetsurin tehdessä töitä - detalji, joka toisinaan on jäänyt matkoiltamme mainitsematta - minä vietin runsaasti aikaa hotellin uima-altaalla, joka oli lämmitetty ja ihana ja nosti lasten kirjoissa Macaon Kiinan parhaaksi paikaksi Kiinan muurin ja Hongkongin Muumikahvilan ohi - ja Sanyan, sielläkin kun allas oli lämmittämätön.

Somekeskeisyyteni tasosta kertoo, että minusta olisi ollut vallan sääli, jos merkittävimmästä tekijästä lomassamme ei olisi ollut mitään kuvatodistusta. Hienosti keksinkin, että tylsien varvaskuvien sijaan voisin ottaa allasselfien, puhelimenihan on vedenpitävä!

Julkaisen kuvan, kunhan saan puhelimen takuuhuollosta Suomessa.

Sitä sympaattisempaa Macaota.

Sanovat, että vierotusoireiden kolme ensimmäistä päivää ovat pahimmat. Ja pahat ne olivat. Wuhaniin palattuamme sain lainaan kaverin vanhan kännykän, joka taittoi pahinta terää, sillä ahkeran humanistipuurtamisen jälkeen onnistuin saamaan laitteeseen VPN-yhteyteni ja sen myötä muut somekanavani toimintaan, mutta Instagramia en millään kohtuullisella enkä kohtuuttomalla vaivannäöllä.

Tässä muutama päivä sitten tajusin, etten ollut muistanut katsoa kavereiden instafeediä yli viikkoon. Olen alkanut myös tavoittaa merkityksellisyyden tunnetta asioissa, joita en kuvaa kännykällä.

Ja Macao, se oli hyvin kuvauksellinen.

Turistina "Kiinassa": Hongkong

Ihan kuin Euroopassa olisi käynyt. Euroopassa, jossa myydään kuivattua kalaa kadulla.

Tajusin jokin aikaa sitten keskustelussa, että vaikka luulin tietäväni millaiseen maahan olin tulossa, tosiasiassa ajatukseni Kiinasta perustuivat Hongkongin pohjalta keksimiini kuvitelmiin. Tällä matkalla kirkastui miten toisenlainen maailma Hongkong tosiaan on. Autot ajavat autotiellä ja ihmiset kävelevät jalkakäytävillä. Kahviloissa eikä metrotunneleissa ei tupakoida, eikä kukaan ei ole kiinnostunut meistä - paitsi manner-Kiinasta tulleet turistit. Ruokakaupasta saa mitä tahtoo, ravintoloista brunssia ja kadulta nerokasta halloumipitaa.

Ja kaikki on järkyttävän kallista: bussilippukin toista euroa, ja vieläpä lapsista puoli hintaa. Totesimme Suurmetsurin kanssa, että emme päässe järkytykseltämme Helsinki-Vantaalta kotiin, kun jäämme makustelemaan Suomen hintatasoa.

Turistipyrkimyksemme Hongkongissa olivat korkealla: ajelimme funikulaarilla Victoria Peakille (joka oli sitten vuoden 2001 muuttunut melkoiseksi ostoskeskukseksi ja vierailupäivänämme jäänyt pilven sisään), pyörimme maailmanpyörässä ja nousimme kaupungin korkeimman ja maailman kahdeksanneksi korkeimman rakennuksen 102. kerrokseen, Ritz-Carlton-hotellin baariin oluelle ja jäätelölle. (Kuten sanoin, Hongkongissa on kallista. Näköalantasanteen 50 euron sisäänpääsymaksu innoitti minut kiertämään sen näinkin ovelalla tavalla. Toki yksin olueni maksoi liki 20 euroa, mutta sainpahan näköalan lisäksi paikallisen pienpanimon oluen.)

Barbien todistuksen mukaan kyseinen päivä oli Kiinan-aikamme paras, sillä maailmanpyörän ja näköalajäätelöiden lisäksi löysimme ostarilta ihka aidon japanilaisen Muumikahvilan, jossa oli valtavia muumipehmoja asiakkaina ja ruokalistalla pannukakkuja, ja jonka kaupassa myytiin aitoja muumimukeja.

Eikä siinä vielä kaikki! Sattumalta löysimme vieläpä Marimekon kaupan, jossa soi suomalainen musiikki!

Ehkä hitusen koti-ikävän tuntua saattaisi aistia jälkikasvussa.

Näkymä 102. kerroksesta kenties aavistuksen verran likaisen ikkunan läpi, mutta ei ollut ilma turhan kirkas Kiinan Euroopassakaan.

"Kaikki hauska on hyvää vatsalle", sanoi lautanen kauniilla suomen kielellä. Blogimateriaaliksi tarkoitetut kuvituskuvat löytyvät toimimattoman kännykän uumenista, siksi tarjolla tänään: kömpelösti rajattuja kotialbumikuvia kamerasta.

Turistina Kiinassa 4: Kiinan muuri

Joskus kaikki menee yksinkertaisesti loistavasti. En selvittänyt lainkaan mitä muurille meneminen tarkoittaa (huom: näin toimii iloisiin yllätyksiin varautuva matkailija!), vaan kysyin asiasta Pekingin vuokrakämppämme emännältä, joka ihanana ihmisenä järjesti meille autokyydin kohteeseen, jossa pääsisimme muurille mahdollisimman vähäisellä kiipeämisellä. Auto odottaisi meitä sen aikaa, kun nyt sattuisimme viipymään, ja toisi kotiin. Loistavaa.

Kun sovittuna aamuna laskeuduimme asunnostamme, ymmärsin, että en edes tiennyt mihin olimme kyydin tilanneet. Tärkein oli kyllä hallussa: eväät. Puolentoista tunnin ajomatkan jälkeen selvisi, että määränpäämme oli Mutianyn kylä, jonne on muurituristeja varten rakennettu upouudet fasiliteetit maanalaisine parkkihalleineen, matkamuistomyymälöineen ja vessoineen. Ja, mikä tärkeintä, muureille ylös vei hiihtohissi ja hiihtohissille shuttlebussi. Täydellisen massaturismivarusteltua, täydellistä kolmilapsiselle kokoonpanollemme. (Semminkin kun selkeästi oli hiljainen sesonki ja päivä.)

Hiihtohissi oli vanhanaikainen nitisevä versio, joka taittaa jalat polvitaipeesta kohdalle osuessaan ja jossa toivotaan, että lapsi ei keksi alkaa painia. Minä istuin Harbin kanssa, ja huutelin Suurmetsurille, jolle oli jäänyt kahden isomman lapsen lisäksi myös käsilaukkuni, että "ota kuvia!" ja "ota videota!"

Työtä käskettyä. Alemmassa vaunussa minä ja Harbi.

En ollut ymmärtänyt, että muuri sijaitsee niin ylhäällä vuorilla, mutta tämä, yhdistettynä upeaan keliin tarkoitti huikeita maisemia. Ja ihan omanlaistaan hiljaisuutta. Ensimmäistä kertaa Kiinassa olimme kaukana asutuksesta. Tarkemmin sanottuna ensimmäistä kertaa oikeasti ulkona suurkaupungista. Ilma oli kuulaan kirpeä ja kirkas, ja muurin pielissä kukkivat kirsikkapuut.

Vähintään yhtä suuri elämys oli alastulo. Tai jos Barbeilta kysytään, ehkä jopa suurempi. Laskeuduimme nimittäin vuorelta kelkoilla, liukumäessä, joka näkyy ensimmäisessä kuvassa. 

Kelkkaan jonottaessamme hieman huolissani lueskelin sääntöjä, joiden mukaan alle kymmenvuotiaat eivät saaneet laskea yksin. Eikä kelkkaan mitenkään mahtuisi enempää kuin yksi lapsi aikuisen syliin. Onneksi luin, sillä kelkkamiehen kysyessä isomman Barbin ikää Suurmetsuri vastasi luonnollisesti kymmenen. Rehellinen lapsi ei myöntänyt - mutta ei tosin kieltänytkään - kun työntekijä varmisteli häneltä kunnioitettavaa kymmenen vuoden ikää. Ja päästi sitten. Ei varmasti uskonut hetkeäkään, mutta ei ollut niin kiinnostunutkaan.

Kelkassa oli jarrutusvipu jalkojen välissä eikä absoluuttisesti minkäänlaisia turvatoimia. Suunnittelin että Suurmetsuri laskee Harbin kera edellä, Barbi keskellä ja minä ja Barbi viimeisenä, ja näin tehtiinkin, paitsi että Suurmetsuri viuhahti menemään yksivuotiaan kanssa rodeohuutoja kiljahdellen (vähintään mielessään), ja tapasimme hänet seuraavaksi alhaalla. Me loput sitten vähän rauhallisemmin, minä huudellen ohjeita sille kymmenvuotiaalle.

Ei vain tämän reissun, vaan koko Kiinan ajan paras päivä, kuului lasten todistus. Ja olihan se, vähintään yksi parhaista.

Turistina Kiinassa 3 (ja huomioita sisäisestä turvallisuudesta): Tiananmenin aukio

Kiinan sotilasmenot ovat tänä vuonna 140 miljardin dollarin luokkaa (maailman toisiksi eniten Yhdysvaltojen jälkeen). Sisäisen valvonnan budjettia ei ole julkistettu, mutta ennen kuin sitä lakattiin julkistamasta, se oli useampana vuonna ohittanut armeijan menot. Tässä maassa sisäinen uhka nähdään suuremmaksi kuin ulkoinen.

Pekingissä, vallan ytimessä kun ollaan, valvonnan suuruus nousee näkyväksi. Onhan toki Wuhanissakin valvontakameroita ja metroasemilla matkatavaroiden läpivalaisulaitteet, mutta kertaakaan en ole nähnyt konekiväärein varusteltua sotilaspartiota noin muuten vain tarkkailemassa tilannetta.

Asuimme diplomaateille suunnatulla asuinalueella, joten porttejamme valvoivat sotilaat, samoin kuin luonnollisesti viereisiä suurlähetystöjä. Asuinkompleksimme sisäpuolella oli sitten vain ihan tavallisia vartijoita (kuten meilläkin Wuhanissa). Kävin myös katsomassa Caochangdissa kotiarestissa elävän, eittämättä maailman tunnetuimman kiinalaistaiteilijan kotiovea. Minut valokuvaamassa ovea on taltioitu kymmenin kameroin.

(Kysyin muuten kiinalaisystävältäni tunteeko hän Ai Weiweita. "Ihan kuin joskus olisin kuullut hänen nimensä," kaverini vastasi "her"-pronimia käyttäen. Tuskin siis.)

Mutta asia erikseen on vielä Taivaallisen rauhan aukio. Paitsi tavaroiden läpivalaisua, paikallisilta ja Suurmetsurilta vaadittiin henkilöllisyystodistukset. Me valkotukkaisemmat pääsimme torille ilman passia. On vaikea sanoa paljonko aukiolla oli vartiointia, sillä sotilasasujen ja mustien pukujen lisäksi valvontaa suoritettiin siviiliasuissa. Aukiolle oli parkkeerattu paloauto sekä bussi, jonka alla mellakkakilvet odottivat kauniissa riveissä.

Sitä miettii, että kaikki tämä siksi, että kukaan ei vaikkapa laskisi maahan kukkakimppua.

Vaikka toisaalta ymmärtäähän sen: maailmalla kun sitkeästi levitetään myyttiä Tiananmenin verilöylyistä.

Baidun antamat tulokset haulla Tiananmen Square. Ilman VPN:ää, tietenkin.

Jos sitten siihen turistinäkökulmaan, mistä olin kirjoittavinani. Aukion symbolinen ulottuvuus voittaa varmastikin muut siihen liittyvät näkökohdat. Suuri on aukio, samoin kuin Maon kuva, ja paljon otetaan valokuvia, mutta vartiosotilaiden kanssa ei saa otettua selfietä. Suoritin torilla matkan ainoat ostokset, voimistelunauhoja muistuttavat lieputtimet Barbeille. Suurmetsuri vähän paheksui, on kuulemma ristiriidassa ekologisuuspyrkimysteni kanssa. Patoutunut lapsuudentrauma tässäkin, yritin itselleni väsätä moisia silkkinauhoista koko 80-luvun (ja kenties osan 90-lukuakin). Annoin myös lasten leikkiä niillä.

Niin ja tällä kertaa emme olleet väsyneitä tai nälkäisiä. Yksi lapsista kylläkin hieman kuumeinen.

Turistina Kiinassa 2: Xi'anin kaupunginmuurit

Xianissa on paitsi ne terrakottasotilaat, myös historia muuten hyvin näkyvästi läsnä. Yksi kaupungin hienouksista on kokonaisuudessaan säilynyt kaupunginmuuri, joka kiertää liki neljäntoista kilometrin pituisena kaupungin vanhan keskustan ympäri.

Hotellimme oli aivan muurin pohjoisportin tuntumassa, joten heti ensimmäisen aamun kävelyllämme päädyimme Barbien toivomuksesta kiipeämään muurille. Muurilta saa vuokrata polkupyöriä, mutta valitettavasti ei meidänkaltaisellemme kokoonpanolle. Sen sijaan huomasimme kyltin kiertoajeluautoista, joita ei sitten kuitenkaan ollut tarjolla. Vain polkupyöriä. No, jäimme katselemaan maisemia pohjoisportin läheisyyteen, ja näimme miten yksi auto tuli, täyttyi ihmisistä ja lähti.

Päätin mennä vuorostani ostamaan lippuja, ja kuulin, että autoja ei ole. On vain pyöriä. Mutta juurihan minä tuossa auton näin, viittilöin kiinaksi. Ei, ei ole autoja, lipunmyyjä hymyili. Oli aurinkoinen ja mukava päivä, joten jäimme yhä sitkeästi muurille, ja kun näimme seuraavan auton, hyppäsimme kyytiin. Nopeasti meidät hätyytettiin pois, koska liput piti ostaa lippukioskista. Jossa sanottiin, ettei autoja ole. Lopulta Kyösti rekrytoi mukaansa lippukioskille kaksi sanaa englantia puhuvan teekauppiaan, ja onnistui ostamaan meille liput aina seuraavalle portille asti. Ikuiseksi mysteeriksi jäi lippujen ostamisen vaikeus.

Päivä oli vierähtänyt jo lounasajan ohi, joten itäportilta ostimme suolakeksejä ja saippuakuplia, ja odottelimme kyytiä loppumatkalle. Hyvän tovin, mutta muutaman kerran kyseltyämme saimme autoon kuskin ja kiersimme loppukierroksen takaisin pohjoisportille, vähän saippuakuplia takapenkiltä puhallellen. Juuri sopivaa turismia lasten kanssa. Otin oikein videon.

Olemme oppineet* varsin kunnianhimottomiksi turisteiksi, mutta kerta toisensa jälkeen yllätymme ajankulusta, ja löydämme itsemme umpiväsyneiden ja umpinälkäisten lasten keskeltä: tällä kertaa Harbi vaunuissa nukkuen, nelivuotias Barbi selkärepussa nukkuen ja kuusivuotias Barbi minun reppuselässäni likimain nukkuen, epätoivoisesti etsien ruokapaikkaa, jossa voisimme kuvitella lasten syövän ja joka ei olisi amerikkalainen ketjuravintola. Tällä kertaa annoimme periksi jälkimmäisen osalta. (Kiinassa on siltä osin helpompaa, että ravintolaan voi aina ottaa omat eväät, joten hain itselleni naapurista tuliset nuudelit ja arvostin lämpimästi Pizza Hutin kylmää Coronaa.) Vähän paremmalla suunnittelulla tästäkin ehkä pääsisi, mutta parempi suunnittelu ei kuulu meidän tapaamme matkustaa.

Sen sijaan Xianiimme kuului pagodaa ja puistoa ja tunnelmaa kuhisevaa muslimikorttelia lampaangrillaajineen ja dumplinginkeittäjineen. Niin ja vähän lisää ruoanmetsästystä. Eli että jos nyt Kiinaan aikoisi turistiksi, Xian olisi aika korkealla listalla. Ehkä jopa ennen Wuhania.

* Minä olen. Suurmetsuri on sitä minulle opettanut, joskin lapset ovat tuoneet omanlaistaan pakkoa kuvioon.

Turistina Kiinassa 1: Terrakotta-armeija

Xianin ja Pekingin matkamme rakentui kolmen keskeisen tehtävän varaan: äänestäminen Suomen suurlähetystössä Pekingissä, mikä määritti matkan ajankohdan, sekä Kiinan muurin ja terrakotta-armeijan näkeminen.

Suhtauduin äänestämiseen huomattavasti intohimoisemmin kuin kyseisiin nähtävyyksiin. Että ihan kiva nähdä mutta. Helpostihan käy niin, että kohde, jonka on nähnyt miljoonassa kuvassa ja josta (joku muu) on lukenutkin paljon, ei sitten luonnossa sykähdytäkään kuten kuvittelisi. Että kun turistimuurien takaa pääsee kurkistamaan Mona Lisaa, hämmästyy että tuossako se nyt sitten. Noin pienikin. Selvitellessäni bussireittiä terrakottasotureiden luo, Internet oikein erikseen varoitti, että pettymys kyllä tulee.

Mutta eipäs tullutkaan!

Reissupäivän valinta oli kerrassaan epäonninen. Xianin neljästä päivästämme kahdeksi oli luvattu sadetta, ja minä järkeilin, että terrakotta-armeija on sisätiloissa, joten sinne on hyvä mennä sateella. Kyösti muisteli, että kohteeseen on jonkin verran kävelymatkaa lipputiskiltä, mutta ei riittävän ponnekkaasti lävistääkseen minun ajatuskuplani.

No, kiitos vaakasuoran tuulen ja kiinalaisen jalkakäytävien viemäröinnin, olimme kutakuinkin märkiä jo päästessämme bussipysäkille tien toiselle puolelle hotellilta. Kun sitten Xianin rautatieasemalla pääsimme sotureiden luo vievään bussiin (numero 306, 7 yuania eli yhden euron, lämmin suositus) voi unohtaa sanan kutakuinkin. Bussin päätepysäkiltä pyrähdimme paikalliskulttuuria janoavina turisteina KFC:hen lämmittelemään ranskanperunoiden verran, ja, no, sitten taas kastuimme lisää.

Ehkä tämän voisi summata sanoen, että sisätilaohjelmaksi terrakottasotureiden katsominen vaatii hyvin paljon ulkonaliikkumista.

Valtava arkeologinen kohde on jaettu kolmeen suureen halliin, ja me aloitimme kierroksen toisin kuin Lonely Planet fiksusti käski, eli siitä suurimmasta ja hienoimmasta. Puoliksi koska se oli suoraan edessä, ja puoliksi koska laskin, että lasten väsyessä ainakin olemme sitten nähneet sen. Ja saimmepahan täten suuremman vau-efektin.

En oikein ymmärrä miten siihen olisi voinut pettyä.

Nyky-Kiinassa on helppo tottua ajatukseen, että täällä nyt vain kaikki on suurempaa, mutta monituhatpäinen taidokkaasti veistetty joukko ihmisen kokoisia veistoksia yli kahdentuhannen vuoden takaa on jokseenkin päänsekoittava konsepti. Jos näkyyn pettyy, väitän, että ei ole kohdannut ajatusta mielessään. Pystyn etäisesti hyväksymään jos joku ei pidä näkyä yksin visuaalisin perustein vaikuttavana.

Kuten sanottua, meillä oli matkassa märät sukat ja vain määrällinen määrä suklaata, joten seurueemme jaksamiskyky ei ollut korkeimmillaan. Poiskävellessä ilmassa alkoi olla veden lisäksi epätoivon tuntua, kunnes Hitachi ritarillisesti päätti kuljettaa perheensä ryöstöhintaisella taksilla kaupunkiin. (180 yuania, kun mittari päällä olisi ollut kenties viidenkympin luokkaa. Ymmärtääksemme mittarilla kaupunkiin ei pääse.) Annan päätöksestä kunnian miehelle, koska minä olisin hyvinkin saattanut retuuttaa seurueen kaupunkiin sillä yhden euron bussilla ja sitten hotellille toisella.

Taksissa kuorimme lapset märimmistään ja jaoin Harbin vaihtovaatteet pahimmin kastuneille. Loput korjattiin lämpimällä suihkulla ja illallinen syötiin hotellilla.

Hieno reissu.

Siellä niitä on.

Pekingissä kaikki on paremmin

Joudun pyytämään anteeksi kaikkia Kiina-valituksiani. Ne eivät ole koskeneet Kiinaa vaan Wuhania.

Kävimme siis Pekingissä ja siellä oli ihanaa! Lähikaupassa myytiin popkorninjyviä ja halloumia, pääsin seikkailemaan hipstereille taidemestoille ja oluelle vielä hipstereimmille hutongeille. Saimme asua ihanassa asunnossa, jossa oli kirjahylly ja taidetta, keskuslämmitys, lämpimällä vedellä pesevä pesukone, tiskikone, uuni ja salakuuntelulaite (tämä ja lähikaupan juustotiski korreloivat varmasti selitystä kaipaamattomalla tavalla). Kadut oli rakennettu valmiiksi ja jalkakäytävillä pystyi kävelemään, taksin sai kättä heiluttamalla ja lipunmyyjät puhuivat englantia. Taksikuskit eivät polttaneet ajaessaan eivätkä bussimatkustajat sylkeneet lattioille. Meistä otettiin huomattavasti vähemmän valokuvia.

- "Te sanoitte, että Pekingissä on paljon ihmisiä, mutta täällähän on tosi rauhallista!" huomautti vanhempi Barbi tarkkaillessaan taksin ikkunasta maailman ruuhkaisimmaksikin luonnehdittua parinkymmenenmiljoonan asukkaan kaupunkia.

Wuhan antaa ihmiselle ihan omanlaisen perspektiivin.

Myönnetään, meillä oli tuuria. Ei takseja kuulemma tavallisesti saa Pekingissäkään, mutta satuimme kaupunkiin poikkeustilan aikaan, pitkän pyhän viikonloppuna. (Ei, täällä ei juhlita pääsiäistä vaan hautojenlakaisua. Kunhan nyt sattui kaksi hautafestivaalia samaan ajankohtaan.) Kun kansalliseen vapaapäivään yhdistyi taivaan kirkastava navakka pohjoistuuli, me saimme illuusion järjellisesti toimivasta kiehtovasta metropolista.

Tilastojen mukaan Pekingin saastelukemat ovat Wuhania korkeammat, mutta ilmeisesti vaihteluväli on suurempaa kuin täällä meidän tasaisessa harmaudessamme - välillä on kirkasta ja välillä apokalyptistä. Ja toki myös Pekingin luvut saattavat olla totuudellisempia kuin muualla, koska ulkopuoliset tahot kontrolloivat niitä tarkemmin. Oli miten oli, kaupunki näyttäytyi meille parhaimmillaan.

Iso osa viihtyvyydestä johtui kuitenkin myös asuinkortteeristamme, joka oli eri todellisuudesta kuin tämä wuhanilaisemme. Sain pohdittavakseni onko omalla tavallaan palkitseva minimalismini sittenkään ollut paras ratkaisu viihtyvyyden kannalta. Tai no, eipä siinä kauheasti pohdittavaa ole. Mutta vielä tämänkin ylitse nousee ajatus sosiaalisesta elämästä, joka oli ja olisi toisella tavalla mahdollinen Pekingissä. Tapasin mahtavia tyyppejä, paikallisia suomalaisia ja läpikulkumatkalla olevia, sellaisia joiden kanssa voi mennä ja helposti viihtyy aamuyön puolelle siellä hämärillä hutongeilla.

Olen erityisen iloinen matkasta siksi, että talven harmaina päivinä Kiinaan tutustuminen näyttäytyi täysin kutsumattomana ja turhana: miksi matkustaa mihinkään kun kaikkialla on kuitenkin yhtä synkkää. Tämän matkan jälkeen pystyn kannattelemaan jopa ajatusta Kiinaan paluusta.

Hieno maa tuo Peking!

Pako Wuhanista

Itse loma siinä hotellinvaraussaagan ja altaaseensyljeskelyn välissä oli juuri niin raskasta kuin voi lasten kanssa lomailun kuvitella olevan. Jouduin valtaosan ajasta viettämään puoli-istuvassa asennossa rantatuolissa lasten leikkiessä altaan reunalla ja kuopuksen päiväunien aikaan olin pakotettu kutimoimaan parvekkeella isompien lasten pitäessä barbikylpylää kylpyhuoneessa. (Kyllä, joka päivä.)

Oli siis likimain täydellistä. Kukaan ei edes ryöstänyt lapsia, mitä olin pitänyt suurimpana huolenani. Tai ehkä ainoana. En taida osata pitää lasten itsensä tuottamia jatkuvia hätätilanteita mitenkään hätäännyttävinä. Kuten myös olin uskaltanut kuvitella, uudenvuoden matkustusruuhkat koettiin muualla ja muulloin kuin meidän reitillämme.

Uusia elämyksiähän tällaisessa lomakonseptissa ei etsitä, vaan helppoja ja tuttuja: hengasimme aamuisin uima-altaalla ja iltapäivisin rannalla paitsi silloin kun kävimme aamulla uimarannalla ja vasta myöhemmin altaalla. Iltaisin syötin lapsille spagettia ja jauhelihakastiketta hotellin ravintolassa sekä riisiä ja tofua pihan toisella puolella sijaitsevassa kalaravintolassa, jonka akvaarioiden seuraaminen toimi iltaviihteenä. Hieman rajuna iltaviihteenä, sillä kalat kalautettiin haavinvarrella kuoliaiksi siinä ravintolan lattialla, mutta hyvähän se on lasten tietää mistä ruoka tulee. Halusivat tofua.

Me puolestaan toimimme viihteenä henkilökunnalle. Hieman rajuna viihteenä, sillä ensimmäisenä iltana lapset hajottivat teekannun sekä muutamia muita astioita. (Ei palovammoja, kyllä sekasortoa.) Tästä huolimatta meidät otettiin suurella ihastuksella vastaan myös seuraavina iltoina.

Muutaman kerran poistuimme hotellin välittömästä läheisyydestä: kerran aiemmalla matkallamme bongaamaamme ekspatin taivaaseen eli varmastikin Kiinan kalleimpaan supermarkettiin, missä myydään niin halloumia kuin luomuruisleipääkin, ja kaksi kertaa hotellin lähellä sijaitsevalle tivolille, jossa klassisen Alivaltiosihteerisketsin mukaan säästin tuplaten, kun en vienyt lapsia sisälle kummallakaan kerralla. Saivat hyppiä trampoliinilla siinä alueen ulkopuolella. Raukat. Kävimme myös pehmiksellä KFC:llä.

Matkan haastavimmat hetket liittyivät aamiaisbuffettiin, joka teoriassa on lasten kanssa kiva idea, tiedättehän, jokaiselle jotakin. Käytännössäkin se on lapsille kiva, koska en listalta suostuisi tilaamaan aamiaiseksi pelkkiä pannukakkuja. Käytännössä on kuitenkin myös melko hasardia navigoida ravintolassa hakemassa santsimehua ja santsikahvia ja vielä kerran santsipannukakkuja joko jättäen lapset keskenään pöytään tai sitten heitä mukanaan paimentaen. Ystävällisestä palvelukulttuurista huolimatta meitä seuranneelle tarjoilijajoukolle ei tullut mieleen tarjoutua kantamaan tai noutamaan tuotteita puolestani. Enkä minä kai nyt ala kyselemään jos ei pakko ole.

Hieman huvittuneena pohdin itseäni kiinalaisten silmissä: edestakaisin poukkoilevana kaoottisena hahmona, joka antaa alle kaksivuotiaan levittää annoksensa vaatteilleen ja lattialle, juo kahvinsa aina kylmänä ja ponnettomasti hokee että yrittäkääpäs nyt käyttäytyä samalla kun lapset riehuvat suomalaislasten lailla. Siinä missä minulla oli huoltosuhde yhden suhde kolmeen, tyypillisellä perhekunnalla se oli neljän suhden yhteen, eikä puhettakaan, että edes keskimmäiseni ikäinen lapsi söisi avustamatta.

Että jos nyt jotenkin voin maksaa Kiinalle takaisin tätä blogiksi kutsuttua antimatkailumainostani, olkoon se siinä, että saan ihmiset rakastamaan yhden lapsen politiikkaa.

Ja lapseni Sanyaa.

Ettei tylsäksi kävisi

Päätin suhteellisen lyhyellä varoitusajalla viedä lapset Sanyaan tylsistymistä ja huonoa ilmaa pakoon. Pitkällä uudenvuodenlomalla harrastukset olisivat tauolla, monet paikat suljettuja ja Suurmetsuri töissä. "Onhan nyt loma, mutta luulisi ihmisten silti töihin tulevan", viestitteli mies sittemmin autiolta toimistolta. Olen joskus aiemminkin yrittänyt työläästi avata Hitachille loman käsitettä ja sitä kuinka monet ihmiset pyrkivät jopa maksimoimaan sen määrän.

No mutta asiaan. Koska matka-ajankohta osui äärimmäisen vilkkaaseen matkustussesonkiin, yllätyin, että kymmenen päivää ennen matkaa löytyi vielä valinnanvaraa. Päädyin jonkinlaiseen hotellin ja huoneistohotellin välimuotoon, jossa oli mahdollisuus laittaa ruokaa ja pestä pyykkiä, näiden molempien kun ajattelin helpottavan lomailua yksin lasten kanssa. Pihalla oli uima-allas sekä kiipeilyteline, joka on harvinaista herkkua Kiinanmaalla ja siten ehdoton myyntivaltti lapsille.

Viime tiistaina, päivää ennen matkan suunniteltua alkua, saan puhelun Ctrip-nimisestä firmasta, jonka kautta hotellin varasin ja joka kehuu olevansa Kiinan johtava matkanjärjestäjä. Ensimmäisessä puhelussa luuri siirtyy kädestä käteen lausuntaharjoituksella "Wait a moment", mutta seuraavaan löytyy englannintaitoinen, joka kertoo, että varaamaani hotellia ei ole "varusteltu" vastaanottamaan ulkomaalaisia ja he näin ollen joutuvat perumaan varaukseni. Jään jankuttamaan virkailijan kanssa tyhjin yrityksin kuten "Ettehän te vain voi perua hotellivaraustani puoli vuorokautta ennen lähtöä!" ("Vaikka emme peruisi, hotelli ei voisi ottaa teitä vastaan." Varustelu tarkoittaa lupaa, annan itseni ymmärtää.) "Haluan korvaavan hotellin, samantasoisen, mutta en maksa enempää!" ("Olet tervetullut tekemään nettisivuiltamme uuden varauksen.") "Haluan kompensaatioita!" ("Minulla ei ole siihen valtuuksia.") "Miten tästä ei mainita mitään netissä?" ("Valitettavasti emme tienneet, lisäämme tiedon sinne kyllä."*)

Ja niin ne sitten peruvat varaukseni. Päivää ennen matkaa, maan vilkkaimman matkustussesongin aikana. Olen kuitenkin ylpeä tiukasta argumentaatiostani, sillä saan uuden puhelun, jossa luvataan, että kompensaatioksi minulle maksetaan yhden yön hinta hotellissa. Myöhemmin illalla saan sähköpostin, jossa ilmoitetaan, että hotelli pidättää minulta ensimmäisen yön hinnan, koska olen perunut varaukseni alle 24 tuntia ennen matkaa.

Ei auta itku hotellimarkkinoilla, vaan niin käy äiti-ihminen yösydännä etsimään uutta hotellia. Teen tuskaisan valinnan, maksan viikon yöpymisen, saan kuittauksen maksun perillemenosta ja käyn nukkumaan. Lentokentälle on määrä lähteä kymmeneltä aamulla.

Aamun tuoksinassa huomaan pari vastaamatta jäänyttä puhelua sekä viestin. Viestissä kerrotaan, että Ctrip ei ole saanut rahojani eikä yhteyttä minuun, joten he peruvat varaukseni. Masinoin kiinalaiset taustavoimani soittamaan firmaan, mutta ystävä soittaakin suoraan hotelliin ja kertoo että saisi tehtyä uuden varauksen. Tokikaan varaamaani huonetyyppiä ei enää ole saatavilla - on vain kalliimpia. Ai että saisin sen samaan hintaan? Arvaatte varmaan.

En pysty hyväksymään tätä, joten alkaa kolmas kiivas hotellin metsästys ja uhmakkaiden puheluiden soitto Ctripin asiakaspalveluun. Selitykseksi varauksen perumiseen kerrotaan, että luottokorttimaksuani ei saatu varmennettua. Varmennukseksi minun olisi pitänyt lähettää sähköpostitse valokuva luottokorttini etu- ja takapuolesta sekä passistani. Eli vaikka löytäisin uuden hotellin ja tekisin uuden varauksen, minun pitäisi toimittaa heille nämä. Tietoturvajärjestelmäni kieltäytyy.

Tässä kohtaa kertomusta istun taksissa matkalla lentokentälle. Kolmen lapsen kanssa. Ilman hotellivarausta. Pieni kipu luottokorttilaskussa alkaa tuntua ihan hyvältä idealta, eli otan nöyrästi vastaan kalliimman huoneen, jonka kiinalainen ystäväni minulle varaa. Kertomalla nimensä ja puhelinnumeronsa.

Sittemmin olen saanut vielä muutamia yhteydenottoja Ctripiltä. Ensimmäisessä kerrotaan, että maksamani summa viikon hotellimajoituksesta palautuu luottokortilleni kuukauden kuluessa. Kyllä: juuri se maksu, jota he eivät koskaan vastaanottaneet. Toisessa pyydetään kiinalaista debit-korttiani, jolle he voivat palauttaa lupaamansa yhden yön hinnan ensimmäisestä hotellivarauksestani. Ei tarvinne kertoa etten omista sellaista. Täysin ymmärrettävästi he voivat veloittaa ulkomaista korttia, mutta eivät maksaa sinne. Vaihtoehtona olisi ollut myös "c-raha", jota voisin käyttää seuraavissa varauksissani. Ilmoitin mahdollisimman tylysti, että tällaiselle rahalle minulla ei tule olemaan käyttöä, ikinä.

Hotelli oli ihan kiva.

* Ja näinhän siellä toden totta nyttemmin kerrotaan: [Hotel] is located in the beautiful Dadonghai area with a variety of dining and entertainment outlets in the vicinity. Tastefully built and designed, this Sanya hotel offers luxurious suites. In-room amenities include an air conditioner, mini fridge and hair dryer. The property has on-site Chinese and Western restaurants, as well as a wine and cigar bar. Those looking for a freshwater alternative to the beach can take a dip in the swimming pool, play beach volleyball, tennis, or work out in the gym. Notta jos ei tuosta ymmärrä, ettei ulkomaalaisia oteta vastaan, niin mistä?

Miniloma HK:ssa

Vanhoina hyvinä aikoina tammikuussa, kun vanhempieni olivat meillä kylässä, karkasimme Suurmetsurin kanssa hääpäivän viettoon Hankouhun. Tämä tarunhohtoinen kohde tunnetaan myös Wuhanin liikekeskustana - jossa olen käynyt tähän mennessä kolmesti, ja niistäkin reissuista yksi suoritettiin sivuille vilkuilematta imigranttivirastoon. (Kyösti vähän mutisikin, että pitikö nyt niin kauas ja Wuchangissa olisimme olleet jo perillä.)

Tässä kohtaa voisi aiheellisesti kysellä, että kannattaako valittaa kaupungin tarjontaa jos ei kotikulmiltaan poistu, niin kannattaa: matka meiltä hotellille kesti hyvät kaksi tuntia. Metrolla. Minä lähdin matkaan hyvissä ajoin suunnitelmanani poiketa kaikkiin ihaniin kahviloihin ja baareihin lukemaan ja kutomaan ja siemailemaan kuohuviiniä, mutta niiden osalta tarjonta näytti olevan yhtä runsasta kuin Wuchangin puolella eli vaelsin suoraan hotellille asti. Turhaan eivät nimenneet sitä Shangri-laksi.

Hitachin lähestyessä onnelaa töittensä jälkeen päätin tsekata meidät nopeasti sisään, mutta se ajatus muuttui sitten monipolviseksi performanssiksi passittomuudesta ja sisäänkirjautumisen mahdottomuudesta. Lopulta pääsimme sisään lähettämällä vastaanottoon skannatut passien nimiölehdet. Kansallinen turvallisuus oli jälleen hallinnassa. (Ei kai meille nyt tullut mieleenkään, omassa kotikaupungissa!)

Illallistimme nuhjuisessa ranskalaisessa ravintolassa aiemmin samana iltana googlatulla "Wuhanin baarikadulla", joka ymmärrettävästi oli varsin hiljainen torstai-iltana. Siksi hämmästyksemme olikin suuri kun verrattain varhaisen illallisemme jälkeen katu edessämme parveili nuoria ja musiikin jytke kaikui Victoria Clubista.

Eihän siinä ollut mitään vaihtoehtoja, semminkin kun kyseessä oli varmasti ainoa yhteinen ulkoiluiltamme Wuhanissa. Ovihenkilökunnan yritettyä keskustella kanssamme kiinaksi, paikalle haettiin mies, joka esittäytyi johtajaksi. "Welcome to my club", hän sanoi ja ohjasi meidät seisoskelupöytään täpötäyden yökerhon keskelle. Kyllä, kello oli yhdeksän illalla. Suurmetsuri tilasi kaksi olutta, minkä jälkeen meidät ohjattiin pois pöydästä ja baaritiskille. Kiertävinä antropologeina ymmärsimme nopeasti, että seisoskelupöytiin vaadittiin minimitilaus, 6 tai 12 oluen luokkaa, kun taas istumapöytiin lisäksi viskipullo sekä naposteltavaa.

Puvut ja töyhtökampaukset, wuhanilaiset diskohain tunnusmerkit.

Baaritiskillä kun olimme, yritimme saada folkölimme sijaan drinkkejä, mutta eksoottiset pyyntömme "rommista ja kolasta" sekä "ginistä ja tonicista" aiheuttivat suurta hämmennystä henkilökunnan keskuudessa. Se on meille täällä vallitseva asiantila, joten emme hätääntyneet vaan jatkoimme sinnikkäästi pullojen osoittelemista sekä kännyköiden käännösohjelmien käyttöä. Lopulta baarityttö näytti rommipulloa ja kännykältään tekstiä: "This wine with coca-cola tone?" Kyllä, juuri niin!

Kyöstin ginikokis oli vähän eksoottisempi.

Yökerhossa oli enemmän ohjelmaa ja dj:itä kuin turkulaisissa yökerhoissa yhteensä, mutta myös jännittävä tapa miksata jokaisesta biisistä vain 30 sekuntia. Niin mielelläni kun olisin Sandstormin jorannut ihan kokonaan.

Vaihdoimme siis baaria, jossa oli tällä kertaa astetta sinnikkäämpi tarjoilija. Tilasimme kaksi olutta ja saimme kuusi. Ja siis sen pöydän. Tämän paikan vetonaulana oli ulkomaalaisia tiskijukkia sekä elävä laulaja, ja puolenyön aikaan useammassa pöydässä viriteltiin syntymäpäiväonnittelut. Sitten ihmiset jo pakkasivatkin tavaransa ja lähtivät kotiin.

Tolkun väkeä nämä kiinalaiset: heti töistä baariin niin pääsee ihmisten ajoissa nukkumaan ja taas aamulla ihmisinä töihin. Kauhean raskasta on elämä jossain Espanjassa, kun yökerhot aukeavatkin vasta yhden aikaan. Onneksi oli nuorempi siellä ollessaan.

No mutta. Espanjalaiseen uloslähtöaikaan hyppäsimme siis taksiin yökerhon edessä (kolme niistä kuudesta oluesta käsilaukussa), minkä jälkeen puhkuin koko matkan Suurmetsurille miten paljon parempaa elämämme olisi Hankoussa, kunnes tämä muistutti, että ei niitä takseja ollut sielläkään ollut ilta-aikaan. Ja niin, ehkäpä taksin saisi yöllä Wuchangissakin. Tuskin tulen kokeilemaan.

Lomalla luksuksessa

Kävimme paratiisissa. Paratiisissa, jossa aurinko paistoi, meri kohisi ja ravintoloiden ruokalistat oli kirjoitettu hanzi-merkkien lisäksi kyrilisillä. Sanyassa.

Matkaa edeltävä viikko oli sujunut puisevissa tunnelmissa: Wuhanissa oli kylmää ja savusumuista ja arki oli asettunut täydellisen yllätyksettömiin asemiin. Bikinien pakkaaminen ei siis olisi voinut osua palkitsevampaan ajankohtaan.

Tervehdin lämmintä henkäystä lentokoneen portilla kuin kauan kadoksissa ollutta ystävää, ja hotellihuoneen ovella kohtasin uuden ystäväni luksuksen. Suurmetsuri oli hotellinjohtajan kanssa kirjeenvaihdossa selvitellyt mihin huoneeseen meidänkokoisemme perhe mahtuisi, ja havaitsimme, että ei yhtään pienempään kuin kaksikerrroksiseen parinsadan neliön sviittiin. Myönnän, kirmasin hotellihuoneessa kuin kevätlaitumelle päästetty parsinavettahieho.

Ylläolevasta johtuen en Sanyasta tiedä vieläkään mitään. Hitachin esittäessä tohtorinrooliaan konferenssissa, minä puin lapset triplakellukkeisiin ja hauduttelin niitä hotellin uima-altaassa aamupalasta illalliseen. Illallisen jälkeen kävelimme lähempään sektoriin merenrantaa aaltoja laskemaan. Yleisen onnen huipentumaksi myös yksi Suurmetsurin kollegoista oli tuonut mukanaan perheensä, ja kerran Suomessa tavattu esikoisen ikäinen tyttö nousi vähintäänkin elämän parhaiden kavereiden joukkoon: ystävä, joka puhui suomea!

Kaikki oli siis sanakirjamääritelmän mukaisesti täydellistä.

Mutta itkuhan siitä sitten tulee, ilosta. Ystävämme aurinko, uima-allas ja leikkitoveri jouduttiin jättämään ja palaamaan "kylmään ja saasteiseen Wuhaniin". Laitoin tuon lainausmerkkeihin esikoisen sanomaksi, koska tokihan omat repliikkini olivat ponnettomia esityksiä siitä miten mukava kuitenkin kotiin on palata.

Suurmetsurin itku tuli uloskirjautumisen hetkellä, kun ilmi kävi, että sähköpostissa keskusteltu hinta ei ollutkaan koko ajalta vaan per yö. Että hupsista. Eipähän tule totuttua liikaan luksukseen. Ja oikeastihan moinen luksus on tietenkin täydellisen paheksuttavaa. Hyh.