Expattien välisestä ystävyydestä

Viimeiset pari viikkoa ovat muistuttaneet normaaliksi kokemaani sosiaalista elämää. Olen järjestänyt tapaamisia hyvästelläkseni.

Saan kuin saankin näistä tapaamisista ohjelmaa kahdeksi viikoksi, mutta on hieman surkeaa myöntää, että monet hyvästelyn arvoisiksi laskemistani ihmisistä olen tavannut vain kerran tai pari aiemmin. (Yhtä en ole tavannut kertaakaan, mikä johtuu siitä, että lähetin hei-mennäänkö-ensi-viikolla-lounaalle -viestin vahingossa opiskelijatytölle, jonka kanssa tuloksetta suunnittelin kiinan-opintoja tammikuussa. Hän vastasi, että oikein mielellään. Ja että kiitos kysymästä, kokeet menivät oikein hyvin.)

Syitä sosiaalisten ympyröiden puuttumiseen on tietysti helppo keksiä, kuten että minulta puuttuu luonnollisia yhteyksiä tavata ihmisiä (lue: työpaikka, sosiaalisia harrastuksia, yöelämä), naapureiden kanssa on ylittämätön kielimuuri ja löytämäni paikallisen ekspattinaisten yhteisön kanssa lievä kulttuurinen muuri. (Olen käynyt rouvien kanssa muutamilla hienostobrunsseilla, mutta lapsia näihin en ole kehdannut raahata; esimerkkinä kulttuurisesta erosta voi mainita, että minulla ei ole kotiapulaista, joka hoitaisi lapseni brunsseilla istuessani.)

Ja sitten on vielä toimimattoman suurkaupungin logistiikka. Yhden mukavanoloisen naisen yhytin brunssilla, ja sovimme lounaan puolimatkan krouviin, ostosalueelle, jonne molemmat hurautamme alle tunnissa. Päivittäiseksi kanssakäymiseksi sittenkin turhan raskasta. Olemme myös etenkin loppua kohden matkustelleet niin runsaasti, että kotiin jäävän arjen on ihan mielellään rauhoittanut.

Toinen massiivinen tekijä sosiaalisen elämäni viimeaikaisessa nousujohteisuudessa on ollut se, että kävin bileissä! Aivan oikein, ihan oikeissa bileissä! Pieni sivuseikka on, että bileisiin päästäkseni matkustin tuhat kilometriä, mikä sujui yöjunassa eli melkein teleporttaamalla. Tapasin kymmeniä uusia ihmisiä, ja kävin keskusteluja taiteesta ja siitä mikä minun roolini olisi jos koko systeemi romahtaisi - siis muusta kuin lasteni lukumäärästä. Kokemus oli paitsi riemukas myös vahvasti eloonherättävä. Kaksi vuotta maassa olleen juhlien isäntäpariskunnan laajaa tuttavapiiriä tarkastellessani aloinkin kyseenalaistaa omaa aktiivisuuttani ihmisiin tutustumisessa.

Olen aiemminkin viettänyt samanpituisia ajanjaksoja ulkomailla, ja joudun myöntämään, että lähin ystäväpiiri on aina löytynyt muista ulkomaalaisista, joiden kanssa on ollut jaettavana samantyyppinen elämäntilanne ja valtava aukko sosiaalisten suhteiden kohdalla. Tällä kertaa vertaisten ryhmää ei ollut tyrkyllä, ja kenties itsekin tyydyin turhan suosiolla oman perheeni muodostamaan sosiaaliseen piiriin. (Vaikka juoksin minä perään, kun näin pihassamme ulkomaalaispariskunnan. Mutta heillä oli kiire, tai sitten eivät vain olleet yhtä haltioissaan toisen waiguorenin kohtaamisesta kuin minä. Uusia, sanokaa minun sanoneen.) Eli varmasti olisin voinut olla aktiivisempi. Olisi pitänyt heitellä vahinkolounaskutsuja vähän aiemmassa vaiheessa vuotta.

Mutta, sittenkin koen olevani onnekas, kun minulla on yksi ihan oikea paikallinen ystävä - se jonka Suurmetsuri aikanaan yhytti kadulla kulkiessaan.

Ja pääsin kerran bileisiin.

Olisi voinut mennä huonomminkin.

Pekingissä kaikki on paremmin

Joudun pyytämään anteeksi kaikkia Kiina-valituksiani. Ne eivät ole koskeneet Kiinaa vaan Wuhania.

Kävimme siis Pekingissä ja siellä oli ihanaa! Lähikaupassa myytiin popkorninjyviä ja halloumia, pääsin seikkailemaan hipstereille taidemestoille ja oluelle vielä hipstereimmille hutongeille. Saimme asua ihanassa asunnossa, jossa oli kirjahylly ja taidetta, keskuslämmitys, lämpimällä vedellä pesevä pesukone, tiskikone, uuni ja salakuuntelulaite (tämä ja lähikaupan juustotiski korreloivat varmasti selitystä kaipaamattomalla tavalla). Kadut oli rakennettu valmiiksi ja jalkakäytävillä pystyi kävelemään, taksin sai kättä heiluttamalla ja lipunmyyjät puhuivat englantia. Taksikuskit eivät polttaneet ajaessaan eivätkä bussimatkustajat sylkeneet lattioille. Meistä otettiin huomattavasti vähemmän valokuvia.

- "Te sanoitte, että Pekingissä on paljon ihmisiä, mutta täällähän on tosi rauhallista!" huomautti vanhempi Barbi tarkkaillessaan taksin ikkunasta maailman ruuhkaisimmaksikin luonnehdittua parinkymmenenmiljoonan asukkaan kaupunkia.

Wuhan antaa ihmiselle ihan omanlaisen perspektiivin.

Myönnetään, meillä oli tuuria. Ei takseja kuulemma tavallisesti saa Pekingissäkään, mutta satuimme kaupunkiin poikkeustilan aikaan, pitkän pyhän viikonloppuna. (Ei, täällä ei juhlita pääsiäistä vaan hautojenlakaisua. Kunhan nyt sattui kaksi hautafestivaalia samaan ajankohtaan.) Kun kansalliseen vapaapäivään yhdistyi taivaan kirkastava navakka pohjoistuuli, me saimme illuusion järjellisesti toimivasta kiehtovasta metropolista.

Tilastojen mukaan Pekingin saastelukemat ovat Wuhania korkeammat, mutta ilmeisesti vaihteluväli on suurempaa kuin täällä meidän tasaisessa harmaudessamme - välillä on kirkasta ja välillä apokalyptistä. Ja toki myös Pekingin luvut saattavat olla totuudellisempia kuin muualla, koska ulkopuoliset tahot kontrolloivat niitä tarkemmin. Oli miten oli, kaupunki näyttäytyi meille parhaimmillaan.

Iso osa viihtyvyydestä johtui kuitenkin myös asuinkortteeristamme, joka oli eri todellisuudesta kuin tämä wuhanilaisemme. Sain pohdittavakseni onko omalla tavallaan palkitseva minimalismini sittenkään ollut paras ratkaisu viihtyvyyden kannalta. Tai no, eipä siinä kauheasti pohdittavaa ole. Mutta vielä tämänkin ylitse nousee ajatus sosiaalisesta elämästä, joka oli ja olisi toisella tavalla mahdollinen Pekingissä. Tapasin mahtavia tyyppejä, paikallisia suomalaisia ja läpikulkumatkalla olevia, sellaisia joiden kanssa voi mennä ja helposti viihtyy aamuyön puolelle siellä hämärillä hutongeilla.

Olen erityisen iloinen matkasta siksi, että talven harmaina päivinä Kiinaan tutustuminen näyttäytyi täysin kutsumattomana ja turhana: miksi matkustaa mihinkään kun kaikkialla on kuitenkin yhtä synkkää. Tämän matkan jälkeen pystyn kannattelemaan jopa ajatusta Kiinaan paluusta.

Hieno maa tuo Peking!

Miniloma HK:ssa

Vanhoina hyvinä aikoina tammikuussa, kun vanhempieni olivat meillä kylässä, karkasimme Suurmetsurin kanssa hääpäivän viettoon Hankouhun. Tämä tarunhohtoinen kohde tunnetaan myös Wuhanin liikekeskustana - jossa olen käynyt tähän mennessä kolmesti, ja niistäkin reissuista yksi suoritettiin sivuille vilkuilematta imigranttivirastoon. (Kyösti vähän mutisikin, että pitikö nyt niin kauas ja Wuchangissa olisimme olleet jo perillä.)

Tässä kohtaa voisi aiheellisesti kysellä, että kannattaako valittaa kaupungin tarjontaa jos ei kotikulmiltaan poistu, niin kannattaa: matka meiltä hotellille kesti hyvät kaksi tuntia. Metrolla. Minä lähdin matkaan hyvissä ajoin suunnitelmanani poiketa kaikkiin ihaniin kahviloihin ja baareihin lukemaan ja kutomaan ja siemailemaan kuohuviiniä, mutta niiden osalta tarjonta näytti olevan yhtä runsasta kuin Wuchangin puolella eli vaelsin suoraan hotellille asti. Turhaan eivät nimenneet sitä Shangri-laksi.

Hitachin lähestyessä onnelaa töittensä jälkeen päätin tsekata meidät nopeasti sisään, mutta se ajatus muuttui sitten monipolviseksi performanssiksi passittomuudesta ja sisäänkirjautumisen mahdottomuudesta. Lopulta pääsimme sisään lähettämällä vastaanottoon skannatut passien nimiölehdet. Kansallinen turvallisuus oli jälleen hallinnassa. (Ei kai meille nyt tullut mieleenkään, omassa kotikaupungissa!)

Illallistimme nuhjuisessa ranskalaisessa ravintolassa aiemmin samana iltana googlatulla "Wuhanin baarikadulla", joka ymmärrettävästi oli varsin hiljainen torstai-iltana. Siksi hämmästyksemme olikin suuri kun verrattain varhaisen illallisemme jälkeen katu edessämme parveili nuoria ja musiikin jytke kaikui Victoria Clubista.

Eihän siinä ollut mitään vaihtoehtoja, semminkin kun kyseessä oli varmasti ainoa yhteinen ulkoiluiltamme Wuhanissa. Ovihenkilökunnan yritettyä keskustella kanssamme kiinaksi, paikalle haettiin mies, joka esittäytyi johtajaksi. "Welcome to my club", hän sanoi ja ohjasi meidät seisoskelupöytään täpötäyden yökerhon keskelle. Kyllä, kello oli yhdeksän illalla. Suurmetsuri tilasi kaksi olutta, minkä jälkeen meidät ohjattiin pois pöydästä ja baaritiskille. Kiertävinä antropologeina ymmärsimme nopeasti, että seisoskelupöytiin vaadittiin minimitilaus, 6 tai 12 oluen luokkaa, kun taas istumapöytiin lisäksi viskipullo sekä naposteltavaa.

Puvut ja töyhtökampaukset, wuhanilaiset diskohain tunnusmerkit.

Baaritiskillä kun olimme, yritimme saada folkölimme sijaan drinkkejä, mutta eksoottiset pyyntömme "rommista ja kolasta" sekä "ginistä ja tonicista" aiheuttivat suurta hämmennystä henkilökunnan keskuudessa. Se on meille täällä vallitseva asiantila, joten emme hätääntyneet vaan jatkoimme sinnikkäästi pullojen osoittelemista sekä kännyköiden käännösohjelmien käyttöä. Lopulta baarityttö näytti rommipulloa ja kännykältään tekstiä: "This wine with coca-cola tone?" Kyllä, juuri niin!

Kyöstin ginikokis oli vähän eksoottisempi.

Yökerhossa oli enemmän ohjelmaa ja dj:itä kuin turkulaisissa yökerhoissa yhteensä, mutta myös jännittävä tapa miksata jokaisesta biisistä vain 30 sekuntia. Niin mielelläni kun olisin Sandstormin jorannut ihan kokonaan.

Vaihdoimme siis baaria, jossa oli tällä kertaa astetta sinnikkäämpi tarjoilija. Tilasimme kaksi olutta ja saimme kuusi. Ja siis sen pöydän. Tämän paikan vetonaulana oli ulkomaalaisia tiskijukkia sekä elävä laulaja, ja puolenyön aikaan useammassa pöydässä viriteltiin syntymäpäiväonnittelut. Sitten ihmiset jo pakkasivatkin tavaransa ja lähtivät kotiin.

Tolkun väkeä nämä kiinalaiset: heti töistä baariin niin pääsee ihmisten ajoissa nukkumaan ja taas aamulla ihmisinä töihin. Kauhean raskasta on elämä jossain Espanjassa, kun yökerhot aukeavatkin vasta yhden aikaan. Onneksi oli nuorempi siellä ollessaan.

No mutta. Espanjalaiseen uloslähtöaikaan hyppäsimme siis taksiin yökerhon edessä (kolme niistä kuudesta oluesta käsilaukussa), minkä jälkeen puhkuin koko matkan Suurmetsurille miten paljon parempaa elämämme olisi Hankoussa, kunnes tämä muistutti, että ei niitä takseja ollut sielläkään ollut ilta-aikaan. Ja niin, ehkäpä taksin saisi yöllä Wuchangissakin. Tuskin tulen kokeilemaan.