Wuhanin pitkäkestoiset vaikutukset ihmiselämässä

1. Tunnen polttavaa halua toivottaa kauppatorin kiinalais(ennäköis)ille matkailijoille "Ni hâo!", mutta vastustan kiusausta ymmärtäessäni, että vastapuoli saattaisi kuvitella minun haluavan jatkaa keskustelua pidemmälle. Mikä ei olisi mahdollista mikäli hän ei halua varmistaa onko minulla todella kolme lasta (jotka harvoin ovat mukanani torin ohi polkiessani) tai ostaa puolta kiloa perunaa. 
2. Meillä ei syödä riisiä. Pelkkää ideaa pidetään tietyissä väestöryhmissä pöyristyttävänä. Kapinallishenkisenä olen  hankkinut kotiin paketin risottoriisiä, joka odottaa kuitenkin avaamattomana parempia aikoja.
3. Saatan suunnitella työprojektia Kiinaan suhteellisrealistisella tasolla suhteiden suhteiden avulla - joita ilman Kiinassa ei voi tehdä mitään. Projekti tuskin toteutuu, mikä on tässä toissijaista.
4. Olen kuuluisa.
5. Sain yhden ystävän, jonka Suomeen paluuta voin odottaa ilolla. Ja toisen, johon yhteyttä pitämättömyydestä voin tuntea huonoa omaatuntoa. Tämä lista kaipasikin vähän täydennystä.

Kiinalaisilla voisi olla annettavaa Jani Leinosen tottelemattomuuskouluun.

Ja yhä:

Kolmen lapsen ja kahden työssäkäyvän vanhemman arki Helsingissä on ihan sietämättömän helppoa ja mukavaa.

Yhä.

Aika kultaa muistot?

Suomessa vieraileva Pekingin-ystäväni kertoi erään ystävänsä todenneen, ettei lähde Kiinaan, koska on lukenut blogiani. Mutta toinen ystävä lähtee työkomennukselle Shanghaihin - siitä huolimatta että on lukenut blogiani.

Halusin siis tulla kertomaan, että tapaan kyllä liioitella ihan kauheasti. Ainakin miljoona kertaa päivässä! Että juttujeni pohjalta ei kannata tehdä kovin syvällisiä johtopäätöksiä.

Saanhan yhä viisumin?

(Ja ihan oikeasti halusin tulla kertomaan, että kaksi ihmistä on tunnustanut seuranneensa blogiani. Ja toinen minulle ihkatuntematon! Miten ilahtunut voi ihminen olla! No niin ilahtunut, että palaa heti bloggaamaan.)

Shanghaihin matkaavaa ystävää lohdutin, että puolet kohtaamistani vaikeuksista johtui siitä, että yritin ylläpitää mukavaa elämää vaativalle lapsijoukolle, ja toinen puoli Wuhanista. Siten vain jäljellejäävä kolmannes valituksistani johtui Shanghain kanssa jaettavasta todellisuudesta, kuten liikenteestä ja ilmansaasteista, jotka nekään eivät ole siellä yhtä pahoja kuin Wuhanissa.

Tässä nykyisessä todellisuudessani Kiina ja Kiinasta paluun kokemukset alkavat muotoutua punchlinen kanssa kerrottaviksi anekdooteiksi. Kuten, että Barbi järkyttyi metromatkailun ajatuksesta, kunnes kerroin (ja näki), että Helsingin metro on ruuhka-aikaan tyhjempi kuin Wuhanin metro milloinkaan. Tai että toinen Barbi puuskahti ehdotukseeni kiinalaisesta ravintolasta "Oletko äiti hullu!" Ja ettei kaapissamme ole minkään tyypin riisiä.

Eniten arkea työllistävänä muistona Kiinasta kannetaan Barbin järkytystä Wuhanin muutamista karunnäköisistä kerjäläisistä, mikä saa tämän haluamaan välttää kaikenlaisia kohtaamisia kaikenlaisten kerjäläisten kanssa. Eli esimerkiksi liikkumista Helsingin ja Turun keskusta-alueilla.

Tavallaan toivoisin, että voisin sanoa muistelevani kaiholla kaikkea mukavaa, mitä Kiinassa teimme - oli sitäkin! - mutta kiistämättä Kiinan vahvin anti piilee siinä, miten osaan arvostaa Helsingin puhdasta ilmaa, sen luontoa, ystävien näkemistä, futistreenejäni, liikkumisen vapauttani, kaunista kotiamme ja ihan kaiken helppoutta ja mukavuutta. Tämä kokemus on niin vahva, ettei minua haittaa edes sysihuonot kesäkelit. Ja se on kuulkaa paljon se.

Eli muistojen kultaantumista odotellaan edelleen. Ja elämä Helsingissä on yhä ihan täydellistä.

Noh.. Eli mitä jäi käteen Kiinan-vuodesta (jota kutsun vuodeksi, vaikkei se vuotta ollutkaan)

Kymmenen Suomi-päivän jälkeen Wuhan alkaa tuntua kaukaiselta menneisyydeltä, sillä solahdimme perusarkeen heti palattuamme Barbin eskariinpaluun sekä kasaantuneiden neuvola- ja lääkärikäyntien myötä. Kasaantumisella viittaan nyt esimerkiksi Harbin syksyisen korvatulehduksen jälkitarkastukseen.

Oli parantunut.

Väitettä perusarjesta hieman syö se, että elämme vanhempieni vierashuoneessa samalla viiden vaatekerran haasteella kuin Kiinassa, ja lapsia huoltamassa on hulppeat kolme käsiparia arkisen yhden sijaan - Suurmetsurin käsipari totuttelee yleiseurooppalaiseen arkeen tällä hetkellä Hollannissa.

Palasimme siis Suomeen suunniteltua aiemmin Kyöstin Euroopan-matkan vuoksi, ja varhennetun paluun hintana on ensi vuoden odotushorisontissa Suurmetsurin toinen jakso Wuhanissa.

Onneksi minulla on työ, joka yksiselitteisesti estää mukaanlähtemisen.

No olipas se negatiivisen kuuloista. Mutta kuten tämän blogin pohjilta saattaa päätellä, tuntuu kolmilapsisen perheen arjen pyörittäminen yksin Helsingissä kummasti keveämmältä kuin kvartaali Wuhanissa. Siitäkin huolimatta, että kokemuksemme oli vahvasti nousujohteinen ja elo loppuaikoina hyvinkin leppoisaa.

No kannattiko lähteä, voisi tässä kohtaa aiheellisesti kysyä. Ja jos olisi itsereflektioon taipuvainen, voisi vastatakin. Minulta ei oikein irtoa kuin mnjaa. Saimme niitä kuuluisia elämää rikastuttavia elämyksiä, mutta olihan niiden hintana aika monta tuskaista hetkeä. Ehkä se näin luterilaisittain jopa kirkastaa vuoden tuottamaa voittoa.

Opin alkeellisesti kommunikoimaan kiinaksi, Barbit marssimaan. Vanhempi Barbi oppi ymmärtämään pitävänsä valkosipulista systemaattisen ja kavalan huijauksen uhrina, nuorempi Barbi kävelemään pidempiä matkoja, kun päätin unohtaa seisomalaudalla varustetut rattaamme Uuteen-Seelantiin, ja Harbi juoksemaan sekä hymyilemään valloittavasti vieraille. Näimme ja koimme monia aidosti upeasti paikkoja, ja saimme valtavia onnistumisen kokemuksia selvitessämme arkisista tilanteista.

Epäilemättä Harbi olisi oppinut juoksemaan myös Suomessa, ja puhumaan kenties jopa varhemmin, jos niin uskaltaa päätellä Suomessa koetusta puhetaidon harppauksesta. Mutta kokemusta siitä millaista on olla täydellisen erilainen kuin muut - sitä he eivät olisi saaneet. Haluaisin kuvitella tämän voivan kasvattaa lapsen kykyä empatiaan ja luovan samaistumispintaa toisiin "erilaisiin". Haluaisin myös uskoa, ettei muutto uuteen kouluun ja uuten päiväkotiin aiheuta järisyttävää draamaa sen jälkeen kun on ummikkona suoriutunut ensimmäisistä päivistä kiinalaisessa päiväkodissa. Että jos ei muuta, ainakin muutto Helsinkiin helpottui käsinkoskelteltavasti.

Tarinan suurin voittaja on toki keltinkankaalaisittain ajateltuna Harbi, joka sai matkan vuoksi nauttia kotihoidosta yli kaksivuotiaaksi perheessämme tavanomaisemman varhaisemman päiväkotiuran aloituksen sijaan. Varhaiskasvatuksellisesta näkökulmasta voi argumentoida toisin, sillä minun toteuttamani kotihoidon suurimpana saavutuksena pidetään lapsen kykyä leikkiä yksin. Harbi oppi siinä oikein taitavaksi.

Minä opin, että lapsiperhetaloutta voi elää ilman mikroa ja tiskikonetta, enkä aio koskaan toistaa kokeilua. Jälkiviisaasti totean, että jos jotain kokemuksesta muuttaisin, pitäisin tiukemmin kiinni vaatimuksesta asua metropysäkin vieressä sekä ostaisin astiapesukoneen ensimmäisellä viikolla.

Toki materiaalinen pidättyväisyys oli tietoinen linjaus ja ekologisuuden nimissä harjoitettu nuukailu minulle palkitsevaa. Muilla tavoin se ei juurikaan parantanut elämänlaatua.

Mainitsemastani metropysäkkikatumuksesta toivon meidän perheenä oppineen, että arjen logistiikka on ensiarvoisen tärkeää ja sitä tulee priorisoida kaikissa tulevissa asuntopohdinnoissa. Miten niin aika läpinäkyvää? Enhän minä tuota nyt mitenkään erityisesti Suurmetsurille osoittanut. Niin se vain on.

Saimme viettää yhdet haikeat jäähyväiset, mistä olen onnellinen. Ystäväperheemme tuskin tulee koskaan käymään Eurooppaan - opettajaperheen palkat on säästettävä lapsen koulutukseen - emmekä me palaa Wuhaniin. Vain puoliksi vitsaillen ehdottelin lapsen lähettämistä Suomeen opiskelemaan, siinä löisi monta kärpästä yhdellä iskulla. Mutta se oli ennen näitä vaaleja ja tätä hallitusohjelmaa, eli miten onnekaita olettekaan, koska rajaan kotimaan politiikan blogin ulkopuolelle.

Perheenä meihin pätee vanha viisaus sen, mikä ei tapa, vahvistamisesta. Siinä missä aiemmin Suomessa juoksimme lähinnä tahoillamme harrastuksissamme, nyt olimme - osaamattomuuttamme - pakotettuja viettämään valtaojan ajasta omassa seurassamme. Kasvattavaa. Kivaa(kin). Tuskin tulee jatkumaan.

Sinisestä taivaasta muistan iloita ihan joka päivä. Jopa sateisina.