Kymmenen Suomi-päivän jälkeen Wuhan alkaa tuntua kaukaiselta menneisyydeltä, sillä solahdimme perusarkeen heti palattuamme Barbin eskariinpaluun sekä kasaantuneiden neuvola- ja lääkärikäyntien myötä. Kasaantumisella viittaan nyt esimerkiksi Harbin syksyisen korvatulehduksen jälkitarkastukseen.
Oli parantunut.
Väitettä perusarjesta hieman syö se, että elämme vanhempieni vierashuoneessa samalla viiden vaatekerran haasteella kuin Kiinassa, ja lapsia huoltamassa on hulppeat kolme käsiparia arkisen yhden sijaan - Suurmetsurin käsipari totuttelee yleiseurooppalaiseen arkeen tällä hetkellä Hollannissa.
Palasimme siis Suomeen suunniteltua aiemmin Kyöstin Euroopan-matkan vuoksi, ja varhennetun paluun hintana on ensi vuoden odotushorisontissa Suurmetsurin toinen jakso Wuhanissa.
Onneksi minulla on työ, joka yksiselitteisesti estää mukaanlähtemisen.
No olipas se negatiivisen kuuloista. Mutta kuten tämän blogin pohjilta saattaa päätellä, tuntuu kolmilapsisen perheen arjen pyörittäminen yksin Helsingissä kummasti keveämmältä kuin kvartaali Wuhanissa. Siitäkin huolimatta, että kokemuksemme oli vahvasti nousujohteinen ja elo loppuaikoina hyvinkin leppoisaa.
No kannattiko lähteä, voisi tässä kohtaa aiheellisesti kysyä. Ja jos olisi itsereflektioon taipuvainen, voisi vastatakin. Minulta ei oikein irtoa kuin mnjaa. Saimme niitä kuuluisia elämää rikastuttavia elämyksiä, mutta olihan niiden hintana aika monta tuskaista hetkeä. Ehkä se näin luterilaisittain jopa kirkastaa vuoden tuottamaa voittoa.
Opin alkeellisesti kommunikoimaan kiinaksi, Barbit marssimaan. Vanhempi Barbi oppi ymmärtämään pitävänsä valkosipulista systemaattisen ja kavalan huijauksen uhrina, nuorempi Barbi kävelemään pidempiä matkoja, kun päätin unohtaa seisomalaudalla varustetut rattaamme Uuteen-Seelantiin, ja Harbi juoksemaan sekä hymyilemään valloittavasti vieraille. Näimme ja koimme monia aidosti upeasti paikkoja, ja saimme valtavia onnistumisen kokemuksia selvitessämme arkisista tilanteista.
Epäilemättä Harbi olisi oppinut juoksemaan myös Suomessa, ja puhumaan kenties jopa varhemmin, jos niin uskaltaa päätellä Suomessa koetusta puhetaidon harppauksesta. Mutta kokemusta siitä millaista on olla täydellisen erilainen kuin muut - sitä he eivät olisi saaneet. Haluaisin kuvitella tämän voivan kasvattaa lapsen kykyä empatiaan ja luovan samaistumispintaa toisiin "erilaisiin". Haluaisin myös uskoa, ettei muutto uuteen kouluun ja uuten päiväkotiin aiheuta järisyttävää draamaa sen jälkeen kun on ummikkona suoriutunut ensimmäisistä päivistä kiinalaisessa päiväkodissa. Että jos ei muuta, ainakin muutto Helsinkiin helpottui käsinkoskelteltavasti.
Tarinan suurin voittaja on toki keltinkankaalaisittain ajateltuna Harbi, joka sai matkan vuoksi nauttia kotihoidosta yli kaksivuotiaaksi perheessämme tavanomaisemman varhaisemman päiväkotiuran aloituksen sijaan. Varhaiskasvatuksellisesta näkökulmasta voi argumentoida toisin, sillä minun toteuttamani kotihoidon suurimpana saavutuksena pidetään lapsen kykyä leikkiä yksin. Harbi oppi siinä oikein taitavaksi.
Minä opin, että lapsiperhetaloutta voi elää ilman mikroa ja tiskikonetta, enkä aio koskaan toistaa kokeilua. Jälkiviisaasti totean, että jos jotain kokemuksesta muuttaisin, pitäisin tiukemmin kiinni vaatimuksesta asua metropysäkin vieressä sekä ostaisin astiapesukoneen ensimmäisellä viikolla.
Toki materiaalinen pidättyväisyys oli tietoinen linjaus ja ekologisuuden nimissä harjoitettu nuukailu minulle palkitsevaa. Muilla tavoin se ei juurikaan parantanut elämänlaatua.
Mainitsemastani metropysäkkikatumuksesta toivon meidän perheenä oppineen, että arjen logistiikka on ensiarvoisen tärkeää ja sitä tulee priorisoida kaikissa tulevissa asuntopohdinnoissa. Miten niin aika läpinäkyvää? Enhän minä tuota nyt mitenkään erityisesti Suurmetsurille osoittanut. Niin se vain on.
Saimme viettää yhdet haikeat jäähyväiset, mistä olen onnellinen. Ystäväperheemme tuskin tulee koskaan käymään Eurooppaan - opettajaperheen palkat on säästettävä lapsen koulutukseen - emmekä me palaa Wuhaniin. Vain puoliksi vitsaillen ehdottelin lapsen lähettämistä Suomeen opiskelemaan, siinä löisi monta kärpästä yhdellä iskulla. Mutta se oli ennen näitä vaaleja ja tätä hallitusohjelmaa, eli miten onnekaita olettekaan, koska rajaan kotimaan politiikan blogin ulkopuolelle.
Perheenä meihin pätee vanha viisaus sen, mikä ei tapa, vahvistamisesta. Siinä missä aiemmin Suomessa juoksimme lähinnä tahoillamme harrastuksissamme, nyt olimme - osaamattomuuttamme - pakotettuja viettämään valtaojan ajasta omassa seurassamme. Kasvattavaa. Kivaa(kin). Tuskin tulee jatkumaan.
Sinisestä taivaasta muistan iloita ihan joka päivä. Jopa sateisina.
perjantai 29. toukokuuta 2015
keskiviikko 13. toukokuuta 2015
Turistina Macaossa, eli kuinka pääsin eroon Instagram-riippuvuudestani
Tarkkaavaisimmat ovat saattaneet huomata, että Instagram-tilini ei ole päivittynyt hetkeen. Täsmällisesti ilmaistuna yhdeksääntoista päivään. Kävimme nimittäin Macaossa.
Jos Hongkong oli meille Eurooppaa, niin Macaossamme Las Vegas kohtasi trooppisen lomaresortin. Macaohan on, Hongkongin tavoin, "Kiinan kansantasavallan erityishallintoalue", joka siirtyi Kiinalle Portugalilta juuri ennen vuosituhannen vaihdetta. Vanhasta emämaasta on muistona paitsi kaunista siirtomaa-arkkitehtuuria ja muutamia hyviä ravintoloita, yhä virallisena kielenä toimiva portugali, jota kuulee bussien ja hissien kuulutuksissa, mutta ei vahingossakaan elävien ihmisten käyttämänä. Selvittämättä jäi minkälainen osuus paikallisesta väestöstä (toista) virallista kieltä hallitsee.
Macaon talous perustuu turismiin, ja turismi kasinoihin. Rahavirroissa Macao on ohittanut Las Vegasin hyvän aikaa sitten, ja kasinoa - sekä Eiffel-tornia - nousi yhä toisen viereen, eli ilmeisesti Kiinan uusi suhtautuminen korruptioon ei ole liian pahasti rokottanut bisnestä.
Ja siellähän mekin sitten olimme. Kasinolla. Tai siis ostarilla. Kun hotellimme ala-aulasta lähti suunnistamaan kohti ravintoloita, löysi itsensä ostarilta, ja kasinon porteilta, ja sitten seuraavalta hotellilta, ja kasinolta ja ostarilta. Paikassa voisi harhailla päiviä astumatta ulkoilmaan.
Mikä on tietysti tarkoituskin.
Mikä on varsin painajaismaista.
Somekeskeisyyteni tasosta kertoo, että minusta olisi ollut vallan sääli, jos merkittävimmästä tekijästä lomassamme ei olisi ollut mitään kuvatodistusta. Hienosti keksinkin, että tylsien varvaskuvien sijaan voisin ottaa allasselfien, puhelimenihan on vedenpitävä!
Julkaisen kuvan, kunhan saan puhelimen takuuhuollosta Suomessa.
Jos Hongkong oli meille Eurooppaa, niin Macaossamme Las Vegas kohtasi trooppisen lomaresortin. Macaohan on, Hongkongin tavoin, "Kiinan kansantasavallan erityishallintoalue", joka siirtyi Kiinalle Portugalilta juuri ennen vuosituhannen vaihdetta. Vanhasta emämaasta on muistona paitsi kaunista siirtomaa-arkkitehtuuria ja muutamia hyviä ravintoloita, yhä virallisena kielenä toimiva portugali, jota kuulee bussien ja hissien kuulutuksissa, mutta ei vahingossakaan elävien ihmisten käyttämänä. Selvittämättä jäi minkälainen osuus paikallisesta väestöstä (toista) virallista kieltä hallitsee.
Macaon talous perustuu turismiin, ja turismi kasinoihin. Rahavirroissa Macao on ohittanut Las Vegasin hyvän aikaa sitten, ja kasinoa - sekä Eiffel-tornia - nousi yhä toisen viereen, eli ilmeisesti Kiinan uusi suhtautuminen korruptioon ei ole liian pahasti rokottanut bisnestä.
Ja siellähän mekin sitten olimme. Kasinolla. Tai siis ostarilla. Kun hotellimme ala-aulasta lähti suunnistamaan kohti ravintoloita, löysi itsensä ostarilta, ja kasinon porteilta, ja sitten seuraavalta hotellilta, ja kasinolta ja ostarilta. Paikassa voisi harhailla päiviä astumatta ulkoilmaan.
Mikä on tietysti tarkoituskin.
Mikä on varsin painajaismaista.
"Voisiko olla ihanampaa," huokaili hän venetsialaisen kanaalin rannalla luontevasti hymyellen. |
Tai olisi ollut ilman kännykkäni kohtaloksi koitunutta lomaresorttiosiota. Suurmetsurin tehdessä töitä - detalji, joka toisinaan on jäänyt matkoiltamme mainitsematta - minä vietin runsaasti aikaa hotellin uima-altaalla, joka oli lämmitetty ja ihana ja nosti lasten kirjoissa Macaon Kiinan parhaaksi paikaksi Kiinan muurin ja Hongkongin Muumikahvilan ohi - ja Sanyan, sielläkin kun allas oli lämmittämätön.
Somekeskeisyyteni tasosta kertoo, että minusta olisi ollut vallan sääli, jos merkittävimmästä tekijästä lomassamme ei olisi ollut mitään kuvatodistusta. Hienosti keksinkin, että tylsien varvaskuvien sijaan voisin ottaa allasselfien, puhelimenihan on vedenpitävä!
Julkaisen kuvan, kunhan saan puhelimen takuuhuollosta Suomessa.
Sitä sympaattisempaa Macaota. |
Sanovat, että vierotusoireiden kolme ensimmäistä päivää ovat pahimmat. Ja pahat ne olivat. Wuhaniin palattuamme sain lainaan kaverin vanhan kännykän, joka taittoi pahinta terää, sillä ahkeran humanistipuurtamisen jälkeen onnistuin saamaan laitteeseen VPN-yhteyteni ja sen myötä muut somekanavani toimintaan, mutta Instagramia en millään kohtuullisella enkä kohtuuttomalla vaivannäöllä.
Tässä muutama päivä sitten tajusin, etten ollut muistanut katsoa kavereiden instafeediä yli viikkoon. Olen alkanut myös tavoittaa merkityksellisyyden tunnetta asioissa, joita en kuvaa kännykällä.
Ja Macao, se oli hyvin kuvauksellinen.
torstai 7. toukokuuta 2015
Kivijalkataloudesta
Ostan yleensä ruokamme kalliimmanpuoleisesta supermarketista, josta saa eurooppalaista juustoa ja luotettavan näköistä lihaa (kyllä, ostaisin heidän jauhelihaltaan auton), ja jonne pääsee kätevästi bussin ja metron yhdistelmällä ja usein taksilla kotiin, jos sattuu kulkemaan keskipäivällä.
Täydennysostoksia teen lähikaupoista: kananmunia ja tofua marketista, (makeaa paahto)leipää leipomosta, viiniä herkkukaupasta ja banaaneja hedelmäkaupasta. Kassillisen ruokaa saa helposti koottua puolentusinasta kauppoja. Ja kun tarkemmin ajattelee, jos ei söisi juustoa, eikä muutenkaan olisi länsimaalaisen rajoittunut, ostoksille ei tarvitsisi poistua sataa metriä kauemmas varmaan ikinä.
Kortteliamme ympäröi kivijalkaliikkeinä kaksi ruokakauppaa, kaksi hedelmäkauppaa, pesula, pari herkkupuotia, kaksi pankkia, kahden eri teleoperaattorin myymälät, lemmikkieläinkauppa, paperitarvikekauppa, kauneushoitola, kolme kampaamoa, lastentavaraliike, jossa myös vauvauintipaikka, kolme lastenvaateliikettä ja lasten kenkäkauppa, viisi verholiikettä (en ymmärrä, miten vähemmällä pärjäisi!), kaksi kahvilaa, pitseria, kaksi apteekkia, pari teehuonetta, ilmastointilaitekauppa, keittiöliike, viinakauppa, kolme kiinteistövälitystoimistoa, alusvaateliike, teleportti, ravintoloita, joogakeskus ja kaksi terveysklinikkaa. Noin muutamia mainitakseni.
Kadun yli astumalla valikoima kasvaa rautakaupalla, ikkunaliikkeellä, vihannes- ja lihatorilla, musiikki- ja tanssikoululla, rumpukoululla, autopesulalla ja soitinliikkeellä. Viereisestä korttelista löytyy myös autokoulu, optikko, muotiliikkeitä, akupunktiohoitola, kuntosali, vuodevaateliike ja lankakauppa. Ja tietysti runsaasti vaihtoehtoja aiemmin mainittujen palveluiden osalta.
Suomessahan usein kuulee haikailtavan kivijalkakauppojen perään. Tai siis Helsingissä kuulee. Muissa suuremmissa kaupungeissa surraan keskustan kuolemaa ja haja-asutusalueella pohditaan, että olisi kivaa, jos olisi pankki alle 200 kilometrin päässä. Mutta kaikki tietenkin ymmärtävät, että kivijalkatalous ei vain voi nykymaailmassa toimia, ja onhan se kätevää, kun kaiken saa kerralla sittarista.
Enkä minä kyllä ihan aidosti ymmärrä, miten pelkästään pähkinöitä ja keksejä myyvä liike korttelissamme voi kannattaa - etenkin kun pähkinöitä ja keksejä saa myös kolmesta naapuriliikkeestä. Eikä aina ilmeisesti kannatakaan, sillä korttelissa on juhlittu uuden kaupan avajaisia vähintään kahdeksan kertaa reilun puolen vuoden aikana - saatan olla seonnut laskuista.
Ilmeisesti kaupan perustamiskustannukset eivät ole turhan korkeat, ja aina kannattaa yrittää. Tai jotain. Olisi tosi kiva lukea aiheesta vaikka joku taustoitettu blogipostaus.
(No ei ole teleporttia. Tarkistin vain oletteko hereillä.)
Täydennysostoksia teen lähikaupoista: kananmunia ja tofua marketista, (makeaa paahto)leipää leipomosta, viiniä herkkukaupasta ja banaaneja hedelmäkaupasta. Kassillisen ruokaa saa helposti koottua puolentusinasta kauppoja. Ja kun tarkemmin ajattelee, jos ei söisi juustoa, eikä muutenkaan olisi länsimaalaisen rajoittunut, ostoksille ei tarvitsisi poistua sataa metriä kauemmas varmaan ikinä.
Kortteliamme ympäröi kivijalkaliikkeinä kaksi ruokakauppaa, kaksi hedelmäkauppaa, pesula, pari herkkupuotia, kaksi pankkia, kahden eri teleoperaattorin myymälät, lemmikkieläinkauppa, paperitarvikekauppa, kauneushoitola, kolme kampaamoa, lastentavaraliike, jossa myös vauvauintipaikka, kolme lastenvaateliikettä ja lasten kenkäkauppa, viisi verholiikettä (en ymmärrä, miten vähemmällä pärjäisi!), kaksi kahvilaa, pitseria, kaksi apteekkia, pari teehuonetta, ilmastointilaitekauppa, keittiöliike, viinakauppa, kolme kiinteistövälitystoimistoa, alusvaateliike, teleportti, ravintoloita, joogakeskus ja kaksi terveysklinikkaa. Noin muutamia mainitakseni.
Kadun yli astumalla valikoima kasvaa rautakaupalla, ikkunaliikkeellä, vihannes- ja lihatorilla, musiikki- ja tanssikoululla, rumpukoululla, autopesulalla ja soitinliikkeellä. Viereisestä korttelista löytyy myös autokoulu, optikko, muotiliikkeitä, akupunktiohoitola, kuntosali, vuodevaateliike ja lankakauppa. Ja tietysti runsaasti vaihtoehtoja aiemmin mainittujen palveluiden osalta.
Suomessahan usein kuulee haikailtavan kivijalkakauppojen perään. Tai siis Helsingissä kuulee. Muissa suuremmissa kaupungeissa surraan keskustan kuolemaa ja haja-asutusalueella pohditaan, että olisi kivaa, jos olisi pankki alle 200 kilometrin päässä. Mutta kaikki tietenkin ymmärtävät, että kivijalkatalous ei vain voi nykymaailmassa toimia, ja onhan se kätevää, kun kaiken saa kerralla sittarista.
Enkä minä kyllä ihan aidosti ymmärrä, miten pelkästään pähkinöitä ja keksejä myyvä liike korttelissamme voi kannattaa - etenkin kun pähkinöitä ja keksejä saa myös kolmesta naapuriliikkeestä. Eikä aina ilmeisesti kannatakaan, sillä korttelissa on juhlittu uuden kaupan avajaisia vähintään kahdeksan kertaa reilun puolen vuoden aikana - saatan olla seonnut laskuista.
Ilmeisesti kaupan perustamiskustannukset eivät ole turhan korkeat, ja aina kannattaa yrittää. Tai jotain. Olisi tosi kiva lukea aiheesta vaikka joku taustoitettu blogipostaus.
(No ei ole teleporttia. Tarkistin vain oletteko hereillä.)
tiistai 5. toukokuuta 2015
Expattien välisestä ystävyydestä
Viimeiset pari viikkoa ovat muistuttaneet normaaliksi kokemaani sosiaalista elämää. Olen järjestänyt tapaamisia hyvästelläkseni.
Saan kuin saankin näistä tapaamisista ohjelmaa kahdeksi viikoksi, mutta on hieman surkeaa myöntää, että monet hyvästelyn arvoisiksi laskemistani ihmisistä olen tavannut vain kerran tai pari aiemmin. (Yhtä en ole tavannut kertaakaan, mikä johtuu siitä, että lähetin hei-mennäänkö-ensi-viikolla-lounaalle -viestin vahingossa opiskelijatytölle, jonka kanssa tuloksetta suunnittelin kiinan-opintoja tammikuussa. Hän vastasi, että oikein mielellään. Ja että kiitos kysymästä, kokeet menivät oikein hyvin.)
Syitä sosiaalisten ympyröiden puuttumiseen on tietysti helppo keksiä, kuten että minulta puuttuu luonnollisia yhteyksiä tavata ihmisiä (lue: työpaikka, sosiaalisia harrastuksia, yöelämä), naapureiden kanssa on ylittämätön kielimuuri ja löytämäni paikallisen ekspattinaisten yhteisön kanssa lievä kulttuurinen muuri. (Olen käynyt rouvien kanssa muutamilla hienostobrunsseilla, mutta lapsia näihin en ole kehdannut raahata; esimerkkinä kulttuurisesta erosta voi mainita, että minulla ei ole kotiapulaista, joka hoitaisi lapseni brunsseilla istuessani.)
Ja sitten on vielä toimimattoman suurkaupungin logistiikka. Yhden mukavanoloisen naisen yhytin brunssilla, ja sovimme lounaan puolimatkan krouviin, ostosalueelle, jonne molemmat hurautamme alle tunnissa. Päivittäiseksi kanssakäymiseksi sittenkin turhan raskasta. Olemme myös etenkin loppua kohden matkustelleet niin runsaasti, että kotiin jäävän arjen on ihan mielellään rauhoittanut.
Toinen massiivinen tekijä sosiaalisen elämäni viimeaikaisessa nousujohteisuudessa on ollut se, että kävin bileissä! Aivan oikein, ihan oikeissa bileissä! Pieni sivuseikka on, että bileisiin päästäkseni matkustin tuhat kilometriä, mikä sujui yöjunassa eli melkein teleporttaamalla. Tapasin kymmeniä uusia ihmisiä, ja kävin keskusteluja taiteesta ja siitä mikä minun roolini olisi jos koko systeemi romahtaisi - siis muusta kuin lasteni lukumäärästä. Kokemus oli paitsi riemukas myös vahvasti eloonherättävä. Kaksi vuotta maassa olleen juhlien isäntäpariskunnan laajaa tuttavapiiriä tarkastellessani aloinkin kyseenalaistaa omaa aktiivisuuttani ihmisiin tutustumisessa.
Olen aiemminkin viettänyt samanpituisia ajanjaksoja ulkomailla, ja joudun myöntämään, että lähin ystäväpiiri on aina löytynyt muista ulkomaalaisista, joiden kanssa on ollut jaettavana samantyyppinen elämäntilanne ja valtava aukko sosiaalisten suhteiden kohdalla. Tällä kertaa vertaisten ryhmää ei ollut tyrkyllä, ja kenties itsekin tyydyin turhan suosiolla oman perheeni muodostamaan sosiaaliseen piiriin. (Vaikka juoksin minä perään, kun näin pihassamme ulkomaalaispariskunnan. Mutta heillä oli kiire, tai sitten eivät vain olleet yhtä haltioissaan toisen waiguorenin kohtaamisesta kuin minä. Uusia, sanokaa minun sanoneen.) Eli varmasti olisin voinut olla aktiivisempi. Olisi pitänyt heitellä vahinkolounaskutsuja vähän aiemmassa vaiheessa vuotta.
Mutta, sittenkin koen olevani onnekas, kun minulla on yksi ihan oikea paikallinen ystävä - se jonka Suurmetsuri aikanaan yhytti kadulla kulkiessaan.
Ja pääsin kerran bileisiin.
Olisi voinut mennä huonomminkin.
Saan kuin saankin näistä tapaamisista ohjelmaa kahdeksi viikoksi, mutta on hieman surkeaa myöntää, että monet hyvästelyn arvoisiksi laskemistani ihmisistä olen tavannut vain kerran tai pari aiemmin. (Yhtä en ole tavannut kertaakaan, mikä johtuu siitä, että lähetin hei-mennäänkö-ensi-viikolla-lounaalle -viestin vahingossa opiskelijatytölle, jonka kanssa tuloksetta suunnittelin kiinan-opintoja tammikuussa. Hän vastasi, että oikein mielellään. Ja että kiitos kysymästä, kokeet menivät oikein hyvin.)
Syitä sosiaalisten ympyröiden puuttumiseen on tietysti helppo keksiä, kuten että minulta puuttuu luonnollisia yhteyksiä tavata ihmisiä (lue: työpaikka, sosiaalisia harrastuksia, yöelämä), naapureiden kanssa on ylittämätön kielimuuri ja löytämäni paikallisen ekspattinaisten yhteisön kanssa lievä kulttuurinen muuri. (Olen käynyt rouvien kanssa muutamilla hienostobrunsseilla, mutta lapsia näihin en ole kehdannut raahata; esimerkkinä kulttuurisesta erosta voi mainita, että minulla ei ole kotiapulaista, joka hoitaisi lapseni brunsseilla istuessani.)
Ja sitten on vielä toimimattoman suurkaupungin logistiikka. Yhden mukavanoloisen naisen yhytin brunssilla, ja sovimme lounaan puolimatkan krouviin, ostosalueelle, jonne molemmat hurautamme alle tunnissa. Päivittäiseksi kanssakäymiseksi sittenkin turhan raskasta. Olemme myös etenkin loppua kohden matkustelleet niin runsaasti, että kotiin jäävän arjen on ihan mielellään rauhoittanut.
Toinen massiivinen tekijä sosiaalisen elämäni viimeaikaisessa nousujohteisuudessa on ollut se, että kävin bileissä! Aivan oikein, ihan oikeissa bileissä! Pieni sivuseikka on, että bileisiin päästäkseni matkustin tuhat kilometriä, mikä sujui yöjunassa eli melkein teleporttaamalla. Tapasin kymmeniä uusia ihmisiä, ja kävin keskusteluja taiteesta ja siitä mikä minun roolini olisi jos koko systeemi romahtaisi - siis muusta kuin lasteni lukumäärästä. Kokemus oli paitsi riemukas myös vahvasti eloonherättävä. Kaksi vuotta maassa olleen juhlien isäntäpariskunnan laajaa tuttavapiiriä tarkastellessani aloinkin kyseenalaistaa omaa aktiivisuuttani ihmisiin tutustumisessa.
Olen aiemminkin viettänyt samanpituisia ajanjaksoja ulkomailla, ja joudun myöntämään, että lähin ystäväpiiri on aina löytynyt muista ulkomaalaisista, joiden kanssa on ollut jaettavana samantyyppinen elämäntilanne ja valtava aukko sosiaalisten suhteiden kohdalla. Tällä kertaa vertaisten ryhmää ei ollut tyrkyllä, ja kenties itsekin tyydyin turhan suosiolla oman perheeni muodostamaan sosiaaliseen piiriin. (Vaikka juoksin minä perään, kun näin pihassamme ulkomaalaispariskunnan. Mutta heillä oli kiire, tai sitten eivät vain olleet yhtä haltioissaan toisen waiguorenin kohtaamisesta kuin minä. Uusia, sanokaa minun sanoneen.) Eli varmasti olisin voinut olla aktiivisempi. Olisi pitänyt heitellä vahinkolounaskutsuja vähän aiemmassa vaiheessa vuotta.
Mutta, sittenkin koen olevani onnekas, kun minulla on yksi ihan oikea paikallinen ystävä - se jonka Suurmetsuri aikanaan yhytti kadulla kulkiessaan.
Ja pääsin kerran bileisiin.
Olisi voinut mennä huonomminkin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)