Onneksi en tainnut koskaan kirjoittaa auki suunnitelmaani viiltävän tarkkanäköisestä yhteiskuntakriittistä blogista. Se on sitten seuraava projektini.
Yritin siis äsken useamman minuutin googlata vahvistusta kuulemalleni teorialle, mutta ensimmäiseltä hakusivulta ei löytynyt kyselytutkimusdataa eikä piirakkagraafia. Eli arvaillen edetään.
Ja tiedän, että toistan itseäni, mutta en mitenkään pysty liioittelemaan huomiota, jota saan ja saamme lapsiemme kanssa liikkuessamme. Eikä se johdu vain heidän ulkonäöstään, vaan myös ja ennen kaikkea lukumäärästä. Keskustelin ilmiöstä naapurimme kanssa, joka yllätti minut selittämällä, että valtaosa paikallisista uskoo, että yhden lapsen politiikka on vallalla kaikkialla maailmassa. Vähän varovasti hän sitten vielä varmisti, että eikö niin, että tehän saatte siis - saatteko te hankkia ihan niin monta kuin vain haluatte.
Pienen tyhjäkäynnin jälkeen tajusin, että kansainvälinen media ei tosiaan ole samalla tavalla täkäläisten arjessa kuin länsimaiset pikaruokaketjut. Ja että tällaisiin tuloksiin voidaan päästä rautaisella mediakontrollilla.
Ilman kielitaitoa on mahdotonta antaa lausuntoja kiinalaisesta mediasta tahi koulujen opetusmateriaaleista. Ne muutamat englanninkieliset julkaisut, joita seuraan, ovat varmastikin yhtä tarkan kontrollin alla, mutta omanlaisin tavoittein. Toimittajat ilman rajoja
-järjestö on kuitenkin listannut kiinalaisen lehdistönvapauden kuudenneksi viimeiselle sijalle maailmassa. Ja lehdistön lisäksi täällä
tunnetusti säädellään myös internetin käyttöä. Tämänkin jutun julkaistessaan tietokoneeni luulee olevansa Los Angelesissa. Parka.
Tiesittekö muuten mikä maa on ykkösenä maailman lehdistönvapausindeksissä? No Suomi. Siihen suuntaan tänään kiittäen kumarran, sopivasti itsenäisyyspäivän jälkimainingeissa. Tiedonvälityksen vapaus on hieno asia.
tiistai 9. joulukuuta 2014
lauantai 6. joulukuuta 2014
Seuraavan aterian metsästys
Minulla on arkisin kahdenlaista päiviä: sellaisia, jolloin ei mennä mihinkään, paitsi ehkä ruokakauppaan, ja sellaisia, jolloin lähdetään johonkin. Usein ruokakauppaan.
Ensimmäisenlaiset päivät alkavat siten, että päätämme olla menemättä mihinkään, mutta samalla totean, että ruokaa ei ole kahdeksi ateriaksi. Lähikaupasta saa tofua ja riisiä, mutta lihaa ja perunaa pitää hakea bussimatkan päästä. Oikeastaan tässä on samalla myös selitys siihen, miksi kotona ei koskaan ole ruokaa toiseksikin päiväksi.
Toimeliaampina päivinä päätämme lähteä uuteen kohteeseen. Kuten eilen: päätin lähteä etsimään hyvistä valikoimistaan tunnettua ruokakauppaa vähän kauempaa.
Bussimatkaillessa ensimmäinen pähkinä on arvatessa mikä pysäkin busseista on lähtövuorossa, auttaako joku nostamaan vaunut sisään, ja onko bussi liian täysi, että lähettäisin esikoisen maksamaan matkan kortilla. Eilen menimme pummilla.
Seuraava jännitys on meneekö bussi sinne mihin Googlemapsin reittihaku on ohjannut. Eilen mentiin eri reittiä, mutta samaan loppupisteeseen, eli samaan hintaan saimme uudet maisemat. Napakymppi.
Määränpäässä ensimmäinen haaste on usein tien ylitys, näin eilenkin. Kaikkien isompien teiden keskiviiva on aidattu, jotta liikenne pysyisi edes jotenkin hallinnassa. Välttämätöntä, varmasti. Jalankulkijoille ylityskohtia on kuitenkin harvassa, enkä vielä koskaan ole nähnyt "esteetöntä" vaihtoehtoa. (Jännä muuten, että en koskaan ole nähnyt myöskään pyörätuolilla kulkijaa.) Parhaita puolenvaihtopaikkoja ovat metroasemat, joilla toisinaan on liukuportaat. Mutta eilen löysimme alikulun, jossa oli liuska! Uskomatonta luksusta. Esikoisen kanssa päivittelimme hyvän viisi minuuttia miten hyvä mäihä meillä kävikään. Tien yli ja noin helposti!
Tässä vaiheessa aloin kuitenkin ymmärtää, että etsimäni kauppa ei ollutkaan netistä katsomassani osoitteessa. Kaikkea ei voi saada.
No mutta lounasaika. Ohitimme pikasellaiset ja söimme tyylikkäästi kanaa kung po, tofua ja selkänikamaa sekä nuudelia ja riisiä. Tai siis nuorin söi, minä närpin kasvikset kana-annoksesta ("kasvissyöntini" on melkoinen ekokatastrofi täällä) ja kaksi vanhinta leikkivät mielikuvitusleikkejä hansikkaillaan.
Tällä välin (töissä oleva) Suurmetsuri oli selvittänyt, että olisimme enää neljän metropysäkin päässä etsimästämme kaupasta. Päätin jättää kuitenkin sen seikkailun seuraavan päivän ohjelmaksi.
Otimme siis metron ja bussin kotiin. (Okei, yritinhän minä taksiakin, mutta eivät tällä kertaa huolineet kyytiin.) Viimeistelimme reissun lähikahvilan kaakaoilla ja cappuccinolla. Ja kah, olikin aika ryhtyä päivällisen laittoon.
Aika tarvehierarkioiden pohjatasoilla liikutaan meidän Wuhanissa.
keskiviikko 3. joulukuuta 2014
Lomalla luksuksessa
Kävimme paratiisissa. Paratiisissa, jossa aurinko paistoi, meri kohisi ja ravintoloiden ruokalistat oli kirjoitettu hanzi-merkkien lisäksi kyrilisillä. Sanyassa.
Matkaa edeltävä viikko oli sujunut puisevissa tunnelmissa: Wuhanissa oli kylmää ja savusumuista ja arki oli asettunut täydellisen yllätyksettömiin asemiin. Bikinien pakkaaminen ei siis olisi voinut osua palkitsevampaan ajankohtaan.
Tervehdin lämmintä henkäystä lentokoneen portilla kuin kauan kadoksissa ollutta ystävää, ja hotellihuoneen ovella kohtasin uuden ystäväni luksuksen. Suurmetsuri oli hotellinjohtajan kanssa kirjeenvaihdossa selvitellyt mihin huoneeseen meidänkokoisemme perhe mahtuisi, ja havaitsimme, että ei yhtään pienempään kuin kaksikerrroksiseen parinsadan neliön sviittiin. Myönnän, kirmasin hotellihuoneessa kuin kevätlaitumelle päästetty parsinavettahieho.
Ylläolevasta johtuen en Sanyasta tiedä vieläkään mitään. Hitachin esittäessä tohtorinrooliaan konferenssissa, minä puin lapset triplakellukkeisiin ja hauduttelin niitä hotellin uima-altaassa aamupalasta illalliseen. Illallisen jälkeen kävelimme lähempään sektoriin merenrantaa aaltoja laskemaan. Yleisen onnen huipentumaksi myös yksi Suurmetsurin kollegoista oli tuonut mukanaan perheensä, ja kerran Suomessa tavattu esikoisen ikäinen tyttö nousi vähintäänkin elämän parhaiden kavereiden joukkoon: ystävä, joka puhui suomea!
Kaikki oli siis sanakirjamääritelmän mukaisesti täydellistä.
Mutta itkuhan siitä sitten tulee, ilosta. Ystävämme aurinko, uima-allas ja leikkitoveri jouduttiin jättämään ja palaamaan "kylmään ja saasteiseen Wuhaniin". Laitoin tuon lainausmerkkeihin esikoisen sanomaksi, koska tokihan omat repliikkini olivat ponnettomia esityksiä siitä miten mukava kuitenkin kotiin on palata.
Suurmetsurin itku tuli uloskirjautumisen hetkellä, kun ilmi kävi, että sähköpostissa keskusteltu hinta ei ollutkaan koko ajalta vaan per yö. Että hupsista. Eipähän tule totuttua liikaan luksukseen. Ja oikeastihan moinen luksus on tietenkin täydellisen paheksuttavaa. Hyh.
Matkaa edeltävä viikko oli sujunut puisevissa tunnelmissa: Wuhanissa oli kylmää ja savusumuista ja arki oli asettunut täydellisen yllätyksettömiin asemiin. Bikinien pakkaaminen ei siis olisi voinut osua palkitsevampaan ajankohtaan.
Tervehdin lämmintä henkäystä lentokoneen portilla kuin kauan kadoksissa ollutta ystävää, ja hotellihuoneen ovella kohtasin uuden ystäväni luksuksen. Suurmetsuri oli hotellinjohtajan kanssa kirjeenvaihdossa selvitellyt mihin huoneeseen meidänkokoisemme perhe mahtuisi, ja havaitsimme, että ei yhtään pienempään kuin kaksikerrroksiseen parinsadan neliön sviittiin. Myönnän, kirmasin hotellihuoneessa kuin kevätlaitumelle päästetty parsinavettahieho.
Ylläolevasta johtuen en Sanyasta tiedä vieläkään mitään. Hitachin esittäessä tohtorinrooliaan konferenssissa, minä puin lapset triplakellukkeisiin ja hauduttelin niitä hotellin uima-altaassa aamupalasta illalliseen. Illallisen jälkeen kävelimme lähempään sektoriin merenrantaa aaltoja laskemaan. Yleisen onnen huipentumaksi myös yksi Suurmetsurin kollegoista oli tuonut mukanaan perheensä, ja kerran Suomessa tavattu esikoisen ikäinen tyttö nousi vähintäänkin elämän parhaiden kavereiden joukkoon: ystävä, joka puhui suomea!
Kaikki oli siis sanakirjamääritelmän mukaisesti täydellistä.
Mutta itkuhan siitä sitten tulee, ilosta. Ystävämme aurinko, uima-allas ja leikkitoveri jouduttiin jättämään ja palaamaan "kylmään ja saasteiseen Wuhaniin". Laitoin tuon lainausmerkkeihin esikoisen sanomaksi, koska tokihan omat repliikkini olivat ponnettomia esityksiä siitä miten mukava kuitenkin kotiin on palata.
Suurmetsurin itku tuli uloskirjautumisen hetkellä, kun ilmi kävi, että sähköpostissa keskusteltu hinta ei ollutkaan koko ajalta vaan per yö. Että hupsista. Eipähän tule totuttua liikaan luksukseen. Ja oikeastihan moinen luksus on tietenkin täydellisen paheksuttavaa. Hyh.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)