Olemme jälleen matkailleet. Raporttia Hongkongista ja Macaosta seuraa varmasti tuonnempana, mutta ensin pitää vapauttaa kertomus paluustamme Wuhaniin, siksi tyylikäs oli se.
Olemme kustannus-, mukavuus- sekä ekologisuussyistä siirtyneet kotimaanmatkailussa junaliikenteen kannattajiksi, mutta tämänkertaisiin kohteisiimme juna ei vienyt perille asti. Lähtöaamuna herättelin Barbit Macaossa hieman ennen kahdeksaa, jotta ehtisimme vielä pulahtamaan hotellin altaaseen ennen yhdeksitoista suunnittelemaamme lähtöä. Junamme Wuhaniin lähtisi kuudelta Shenzhenistä, Kiinan puolelta.
Junamatkailumme edellyttää, että kaikki tavarat ovat yhden aikuisen
kannettavissa, joten matkatavarat kulkevat Kyöstin kantamassa rinkassa ja pienessä
urheilukassissa. Sen lisäksi vaunuissa roikkuu minun käsilaukkuni,
tietokonelaukku, manducankuljetuspussukka, eväsnyssykkä sekä
mukaanilmestyvänromun kokoelmakassi. Niin ja sitten on vielä Barbien perässävedettävä Hello Kitty -lentolaukku. Lasti on kätevä portaissa, liikennevälineissä ja turvatarkastuksissa.
Ravitsevan Starbucks-aamiaisen jälkeen lähdimme bussilla lauttasatamaan, jossa aamulla hieman kuumeiseksi havaittu Harbi oksensi ylleen. Tämä lupaa hyvää, totesimme, vaihdoimme lapsen vaatteet, ja ostimme liput vartin kuluttua lähtevään alukseen. Liukuportaiden määrä: neljä.
Hongkongin maahantulotarkastuksessa nuoremman Barbin passi hälytti meille tuntemattomasta syystä ja se (passi, ei lapsi) vietiin erityistarkastukseen. "Maybe somebody else, a little similar, maybe." Lopulta passi saatiin todennettua lapsen kanssa yhteensopivaksi, ja siirryimme seuraavaan tarkastuspisteeseen, jossa hälytyksen antoi kuumeinen Harbi. (Lintuinfluenssan innoittamana Hongkongin rajoilla mitataan kaikkien matkustavaisten ruumiinlämpö.) Iloitsimme jo lyhyesti ilmaisesta lääkärintarkastuksesta, mutta virkailijat halusivatkin vain tylsästi henkilö- ja yhteystietomme, ja antoivat lääkärille täytettäväksi lomakkeen, joka tulisi diagnoosilla varustettuna palauttaa Hongkongin rajavartiostoon.
Päästyämme kaksi metriä tarkastuspisteestä lapsi oksensi päälleen. Etsimme muutaman hetken vessaa, sen kuitenkaan riittävän nopeasti löytymättä. Seuraa prosessi, jonka huippukohtana vaippasillaan huutava lapsi oksentaa terminaalin lattialle, tämän vanhempien tehokkaasti ja huomaamattomasti siivoten lähiympäristöä nenäliinoilla ja kosteuspyyhkeillä.
Jälleen, puhtaat vaatteet ylle (lapselle - itselleni puhdasta paitaa ei enää ollut), ostamaan hieman evästä iltajunaan sekä lisää kosteuspyyhkeitä. Shenzhenin rajapiste sijaitsee satamasta kätevän kolmen metrolinjan vaihdon päässä, tai meille viiden, koska Hitatchi muisti ulkoa päätepysäkkimme nimen, mutta muisti väärin, joten saimme palata yhden pysäkin taaksepäin ja toisella metrolla eteenpäin. Onneksi vain yhden, sillä tässä kohtaa junan lähtöön oli aikaa tunti. Liukuportaita jokaisessa vaihdossa: kaksi. Nukkuvia lapsia: yksi, kitiseviä lapsia: yksi, taistelevia lapsia: kaksi.
Kaksien passintarkastusten - Hongkongista poistumismuodollisuuksien ja Kiinaan saapumismuodollisuuksien - ja aika monien liukuportaiden jälkeen kiristimme vauhtia kohti Shenzhenin juna-asemaa. Syöksyimme turvan läpi (sana syöksyä tarkoittaa tässä tuskaisaa purkautumista ja pakkautumista vaunujen kassialmavarustuksesta) vain huomataksemme, että olimme Shenzhen-Guangzhou-yhteyden, emme kaukojunien, lähtöhallissa. Ulospäin meitä neuvottiin pyöröovesta, josta luonnollisesti ei mahdu vaunujen kanssa, vaan käymme määrätietoisesti vastavirtaan turvatarkastusten läpi. Keskimmäisen Barbin voimat on ihan loppu.
Enää viimeinen turva, jota ennen Suurmetsuri kuitenkin bongaa kultaiset kaaret, ja päättää nopeasti kipaista purilaiset lämpimäksi iltaruoaksi. Ja kas, olimme jonossa taklaamassa mummoja jo minuuttia ennen kuin portit avattiin.
Aivan kuten suunniteltiin.
Niin ja Harbi oksensi enää kerran, taksissa kotiin, mutta sylissäni kun istui, vahingot saatiin rajattua omiin vaatteisiin, joissa ei kauheasti säästämistä ollut. Puoli päivää levättyään oli kuumeeton ja söi hyvällä ruokahalulla. Mikä lie. Jäävät Hongkongissa faxiaan vaille.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Säätäminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Säätäminen. Näytä kaikki tekstit
tiistai 28. huhtikuuta 2015
maanantai 13. huhtikuuta 2015
Turistina Kiinassa 1: Terrakotta-armeija
Xianin ja Pekingin matkamme rakentui kolmen keskeisen tehtävän varaan: äänestäminen Suomen suurlähetystössä Pekingissä, mikä määritti matkan ajankohdan, sekä Kiinan muurin ja terrakotta-armeijan näkeminen.
Suhtauduin äänestämiseen huomattavasti intohimoisemmin kuin kyseisiin nähtävyyksiin. Että ihan kiva nähdä mutta. Helpostihan käy niin, että kohde, jonka on nähnyt miljoonassa kuvassa ja josta (joku muu) on lukenutkin paljon, ei sitten luonnossa sykähdytäkään kuten kuvittelisi. Että kun turistimuurien takaa pääsee kurkistamaan Mona Lisaa, hämmästyy että tuossako se nyt sitten. Noin pienikin. Selvitellessäni bussireittiä terrakottasotureiden luo, Internet oikein erikseen varoitti, että pettymys kyllä tulee.
Mutta eipäs tullutkaan!
Reissupäivän valinta oli kerrassaan epäonninen. Xianin neljästä päivästämme kahdeksi oli luvattu sadetta, ja minä järkeilin, että terrakotta-armeija on sisätiloissa, joten sinne on hyvä mennä sateella. Kyösti muisteli, että kohteeseen on jonkin verran kävelymatkaa lipputiskiltä, mutta ei riittävän ponnekkaasti lävistääkseen minun ajatuskuplani.
No, kiitos vaakasuoran tuulen ja kiinalaisen jalkakäytävien viemäröinnin, olimme kutakuinkin märkiä jo päästessämme bussipysäkille tien toiselle puolelle hotellilta. Kun sitten Xianin rautatieasemalla pääsimme sotureiden luo vievään bussiin (numero 306, 7 yuania eli yhden euron, lämmin suositus) voi unohtaa sanan kutakuinkin. Bussin päätepysäkiltä pyrähdimme paikalliskulttuuria janoavina turisteina KFC:hen lämmittelemään ranskanperunoiden verran, ja, no, sitten taas kastuimme lisää.
Ehkä tämän voisi summata sanoen, että sisätilaohjelmaksi terrakottasotureiden katsominen vaatii hyvin paljon ulkonaliikkumista.
Valtava arkeologinen kohde on jaettu kolmeen suureen halliin, ja me aloitimme kierroksen toisin kuin Lonely Planet fiksusti käski, eli siitä suurimmasta ja hienoimmasta. Puoliksi koska se oli suoraan edessä, ja puoliksi koska laskin, että lasten väsyessä ainakin olemme sitten nähneet sen. Ja saimmepahan täten suuremman vau-efektin.
En oikein ymmärrä miten siihen olisi voinut pettyä.
Nyky-Kiinassa on helppo tottua ajatukseen, että täällä nyt vain kaikki on suurempaa, mutta monituhatpäinen taidokkaasti veistetty joukko ihmisen kokoisia veistoksia yli kahdentuhannen vuoden takaa on jokseenkin päänsekoittava konsepti. Jos näkyyn pettyy, väitän, että ei ole kohdannut ajatusta mielessään. Pystyn etäisesti hyväksymään jos joku ei pidä näkyä yksin visuaalisin perustein vaikuttavana.
Kuten sanottua, meillä oli matkassa märät sukat ja vain määrällinen määrä suklaata, joten seurueemme jaksamiskyky ei ollut korkeimmillaan. Poiskävellessä ilmassa alkoi olla veden lisäksi epätoivon tuntua, kunnes Hitachi ritarillisesti päätti kuljettaa perheensä ryöstöhintaisella taksilla kaupunkiin. (180 yuania, kun mittari päällä olisi ollut kenties viidenkympin luokkaa. Ymmärtääksemme mittarilla kaupunkiin ei pääse.) Annan päätöksestä kunnian miehelle, koska minä olisin hyvinkin saattanut retuuttaa seurueen kaupunkiin sillä yhden euron bussilla ja sitten hotellille toisella.
Taksissa kuorimme lapset märimmistään ja jaoin Harbin vaihtovaatteet pahimmin kastuneille. Loput korjattiin lämpimällä suihkulla ja illallinen syötiin hotellilla.
Hieno reissu.
Suhtauduin äänestämiseen huomattavasti intohimoisemmin kuin kyseisiin nähtävyyksiin. Että ihan kiva nähdä mutta. Helpostihan käy niin, että kohde, jonka on nähnyt miljoonassa kuvassa ja josta (joku muu) on lukenutkin paljon, ei sitten luonnossa sykähdytäkään kuten kuvittelisi. Että kun turistimuurien takaa pääsee kurkistamaan Mona Lisaa, hämmästyy että tuossako se nyt sitten. Noin pienikin. Selvitellessäni bussireittiä terrakottasotureiden luo, Internet oikein erikseen varoitti, että pettymys kyllä tulee.
Mutta eipäs tullutkaan!
Reissupäivän valinta oli kerrassaan epäonninen. Xianin neljästä päivästämme kahdeksi oli luvattu sadetta, ja minä järkeilin, että terrakotta-armeija on sisätiloissa, joten sinne on hyvä mennä sateella. Kyösti muisteli, että kohteeseen on jonkin verran kävelymatkaa lipputiskiltä, mutta ei riittävän ponnekkaasti lävistääkseen minun ajatuskuplani.
No, kiitos vaakasuoran tuulen ja kiinalaisen jalkakäytävien viemäröinnin, olimme kutakuinkin märkiä jo päästessämme bussipysäkille tien toiselle puolelle hotellilta. Kun sitten Xianin rautatieasemalla pääsimme sotureiden luo vievään bussiin (numero 306, 7 yuania eli yhden euron, lämmin suositus) voi unohtaa sanan kutakuinkin. Bussin päätepysäkiltä pyrähdimme paikalliskulttuuria janoavina turisteina KFC:hen lämmittelemään ranskanperunoiden verran, ja, no, sitten taas kastuimme lisää.
Ehkä tämän voisi summata sanoen, että sisätilaohjelmaksi terrakottasotureiden katsominen vaatii hyvin paljon ulkonaliikkumista.
Valtava arkeologinen kohde on jaettu kolmeen suureen halliin, ja me aloitimme kierroksen toisin kuin Lonely Planet fiksusti käski, eli siitä suurimmasta ja hienoimmasta. Puoliksi koska se oli suoraan edessä, ja puoliksi koska laskin, että lasten väsyessä ainakin olemme sitten nähneet sen. Ja saimmepahan täten suuremman vau-efektin.
En oikein ymmärrä miten siihen olisi voinut pettyä.
Nyky-Kiinassa on helppo tottua ajatukseen, että täällä nyt vain kaikki on suurempaa, mutta monituhatpäinen taidokkaasti veistetty joukko ihmisen kokoisia veistoksia yli kahdentuhannen vuoden takaa on jokseenkin päänsekoittava konsepti. Jos näkyyn pettyy, väitän, että ei ole kohdannut ajatusta mielessään. Pystyn etäisesti hyväksymään jos joku ei pidä näkyä yksin visuaalisin perustein vaikuttavana.
Kuten sanottua, meillä oli matkassa märät sukat ja vain määrällinen määrä suklaata, joten seurueemme jaksamiskyky ei ollut korkeimmillaan. Poiskävellessä ilmassa alkoi olla veden lisäksi epätoivon tuntua, kunnes Hitachi ritarillisesti päätti kuljettaa perheensä ryöstöhintaisella taksilla kaupunkiin. (180 yuania, kun mittari päällä olisi ollut kenties viidenkympin luokkaa. Ymmärtääksemme mittarilla kaupunkiin ei pääse.) Annan päätöksestä kunnian miehelle, koska minä olisin hyvinkin saattanut retuuttaa seurueen kaupunkiin sillä yhden euron bussilla ja sitten hotellille toisella.
Taksissa kuorimme lapset märimmistään ja jaoin Harbin vaihtovaatteet pahimmin kastuneille. Loput korjattiin lämpimällä suihkulla ja illallinen syötiin hotellilla.
Hieno reissu.
 |
| Siellä niitä on. |
maanantai 9. maaliskuuta 2015
Vuokramarkkinoilla
Taannoin esiinnostamani uteliaisuuden lisäksi merkitseviä ominaisuuksia kiinalaisissa ovat ylenpalttinen ystävällisyys sekä vieraanvaraisuus. Vieraanvaraisuus saattaa tosin suomalaisittain tarkastellen olla vaivaannuttavaakin, kun kiinalainen livahtaa maksamaan laskun ravintolassa, vaikka kuinka on sovittu, että on meidän vuoromme, ja sitten joutuu painimaan ja käyttämään kaiken oveluutensa sujauttaakseen toiselle rahaa takaisin.
Etenkin Hitachin työnantaja on pitänyt meistä hyvää huolta. Kun saavuimme tähän savuiseen kaupunkiin, yliopisto oli järjestänyt lentokentälle opiskelijapoikasen kyltti kädessä sekä meille kyydin hotelliin. (Ei muuten järjestä Suomessa ulkomaisille tutkijoille.) Hotelli oli yliopiston varaama ja illallinen oli buukattu hotellin ravintolaan, samoin myös seuraavan päivän lounas miehen kollegojen kanssa. Samainen opiskelija nouti meidät seuraavana päivänä hotellilta, vei hankkimaan kännykkäliittymiä ja otattamaan valokuvia erinäisiä papereita varten. Toinen englanninkielessä kunnostautunut opiskelija sai vastuulleen meidän kuljettamisemme maahanmuuttovirastossa ja terveystarkastuksissa. Kolmannen, erään jatko-opiskelijan, jota voisi nyttemmin kutsua Suurmetsurin ystäväksi, kontolle lankesi asunnon etsiminen sekä päiväkotipaikkojen selvitys.
Kielitaidottoman ulkomaalaisen avuttomuus ymmärretään ja tätä tuetaan kaikin keinoin. Näistä yllämainituista tehtävistä olisimme keskenämme suoriutuneet kenties illallisen syömisestä. Sitä en tiedä mitä tehtäviin määrätyt opiskelijat saavat vaivoistaan palkaksi. Arvaan etteivät mitään.
Meille oli yliopiston puolesta järjestetty myös asunto, jota emme kuitenkaan nirsouttamme hyväksyneet. Koska Suurmetsuri oli ehtinyt allekirjoittaa vuokrasopimuksen, kollegansa alkoivat puhua, että tämän ei kannattaisi luopua asunnosta vaan vuokrata se eteenpäin jollekin opiskelijalle hyvällä voitolla. Meistä tämä kuulosti tarpeettomalta ylimääräiseltä huolelta, mutta kun ylemmiltä tahoilta ehdotettiin, että oppiaine voisi vuokrata asunnon, ei Kyösti oikein kehdannut kieltäytyäkään. Suurmetsurin vuokraamassa asunnossa toimii siis tällä hetkellä kolmentoista opiskelijan tietokoneluokka.
Jos nyt mietit, että vuokraako Suurmetsuri kahta asuntoa kaupungissa, niin ei suinkaan. Asuttamamme asunnon virallinen vuokralainen on nimittäin tuo edellä mainittu jatko-opiskelija. Hänen nimissään on myös nettiliittymämme (ja epäilemättä myös vesi, sähkö ja kaasu) ja valokopio hänen henkkaristaan on kaapissamme - sen avulla Kyösti kävi jokin aikaa sitten nostamassa netin nopeutta.
"Oh my god", hän totesi kiinteistövälittäjän toimistossa. Ja toistikin sen. Enkä yhtään ihmettele. Eihän hänellä ollut mitään takeita meidän luotettavuudestamme allekirjoittaessaan sopimuksen kuukausitulojaan korkeammasta vuokrasta. Tämän jälkeen hän opasti meidät tavarataloon, jossa keräsimme ostoskärryihin viisihenkisen perheen perustarpeet kattiloista petauspatjoihin, lainasi 100 euroa kun meillä loppui käteinen kesken, ja järjesti meille pakettiautokyydin uuteen kotiimme.
Elämää operoidaan Kiinassa aivan omanlaisellaan säätämisen tasolla, mutta luottamus pelaa. Toveria ei jätetä pulaan.
Etenkin Hitachin työnantaja on pitänyt meistä hyvää huolta. Kun saavuimme tähän savuiseen kaupunkiin, yliopisto oli järjestänyt lentokentälle opiskelijapoikasen kyltti kädessä sekä meille kyydin hotelliin. (Ei muuten järjestä Suomessa ulkomaisille tutkijoille.) Hotelli oli yliopiston varaama ja illallinen oli buukattu hotellin ravintolaan, samoin myös seuraavan päivän lounas miehen kollegojen kanssa. Samainen opiskelija nouti meidät seuraavana päivänä hotellilta, vei hankkimaan kännykkäliittymiä ja otattamaan valokuvia erinäisiä papereita varten. Toinen englanninkielessä kunnostautunut opiskelija sai vastuulleen meidän kuljettamisemme maahanmuuttovirastossa ja terveystarkastuksissa. Kolmannen, erään jatko-opiskelijan, jota voisi nyttemmin kutsua Suurmetsurin ystäväksi, kontolle lankesi asunnon etsiminen sekä päiväkotipaikkojen selvitys.
Kielitaidottoman ulkomaalaisen avuttomuus ymmärretään ja tätä tuetaan kaikin keinoin. Näistä yllämainituista tehtävistä olisimme keskenämme suoriutuneet kenties illallisen syömisestä. Sitä en tiedä mitä tehtäviin määrätyt opiskelijat saavat vaivoistaan palkaksi. Arvaan etteivät mitään.
Meille oli yliopiston puolesta järjestetty myös asunto, jota emme kuitenkaan nirsouttamme hyväksyneet. Koska Suurmetsuri oli ehtinyt allekirjoittaa vuokrasopimuksen, kollegansa alkoivat puhua, että tämän ei kannattaisi luopua asunnosta vaan vuokrata se eteenpäin jollekin opiskelijalle hyvällä voitolla. Meistä tämä kuulosti tarpeettomalta ylimääräiseltä huolelta, mutta kun ylemmiltä tahoilta ehdotettiin, että oppiaine voisi vuokrata asunnon, ei Kyösti oikein kehdannut kieltäytyäkään. Suurmetsurin vuokraamassa asunnossa toimii siis tällä hetkellä kolmentoista opiskelijan tietokoneluokka.
 |
| Suihkun lattiakaivona toimiva reikävessa taisi olla ratkaiseva tekijä hylkäyspäätöksessä. |
Jos nyt mietit, että vuokraako Suurmetsuri kahta asuntoa kaupungissa, niin ei suinkaan. Asuttamamme asunnon virallinen vuokralainen on nimittäin tuo edellä mainittu jatko-opiskelija. Hänen nimissään on myös nettiliittymämme (ja epäilemättä myös vesi, sähkö ja kaasu) ja valokopio hänen henkkaristaan on kaapissamme - sen avulla Kyösti kävi jokin aikaa sitten nostamassa netin nopeutta.
"Oh my god", hän totesi kiinteistövälittäjän toimistossa. Ja toistikin sen. Enkä yhtään ihmettele. Eihän hänellä ollut mitään takeita meidän luotettavuudestamme allekirjoittaessaan sopimuksen kuukausitulojaan korkeammasta vuokrasta. Tämän jälkeen hän opasti meidät tavarataloon, jossa keräsimme ostoskärryihin viisihenkisen perheen perustarpeet kattiloista petauspatjoihin, lainasi 100 euroa kun meillä loppui käteinen kesken, ja järjesti meille pakettiautokyydin uuteen kotiimme.
Elämää operoidaan Kiinassa aivan omanlaisellaan säätämisen tasolla, mutta luottamus pelaa. Toveria ei jätetä pulaan.
torstai 12. helmikuuta 2015
Ettei tylsäksi kävisi
Päätin suhteellisen lyhyellä varoitusajalla viedä lapset Sanyaan tylsistymistä ja huonoa ilmaa pakoon. Pitkällä uudenvuodenlomalla harrastukset olisivat tauolla, monet paikat suljettuja ja Suurmetsuri töissä. "Onhan nyt loma, mutta luulisi ihmisten silti töihin tulevan", viestitteli mies sittemmin autiolta toimistolta. Olen joskus aiemminkin yrittänyt työläästi avata Hitachille loman käsitettä ja sitä kuinka monet ihmiset pyrkivät jopa maksimoimaan sen määrän.
No mutta asiaan. Koska matka-ajankohta osui äärimmäisen vilkkaaseen matkustussesonkiin, yllätyin, että kymmenen päivää ennen matkaa löytyi vielä valinnanvaraa. Päädyin jonkinlaiseen hotellin ja huoneistohotellin välimuotoon, jossa oli mahdollisuus laittaa ruokaa ja pestä pyykkiä, näiden molempien kun ajattelin helpottavan lomailua yksin lasten kanssa. Pihalla oli uima-allas sekä kiipeilyteline, joka on harvinaista herkkua Kiinanmaalla ja siten ehdoton myyntivaltti lapsille.
Viime tiistaina, päivää ennen matkan suunniteltua alkua, saan puhelun Ctrip-nimisestä firmasta, jonka kautta hotellin varasin ja joka kehuu olevansa Kiinan johtava matkanjärjestäjä. Ensimmäisessä puhelussa luuri siirtyy kädestä käteen lausuntaharjoituksella "Wait a moment", mutta seuraavaan löytyy englannintaitoinen, joka kertoo, että varaamaani hotellia ei ole "varusteltu" vastaanottamaan ulkomaalaisia ja he näin ollen joutuvat perumaan varaukseni. Jään jankuttamaan virkailijan kanssa tyhjin yrityksin kuten "Ettehän te vain voi perua hotellivaraustani puoli vuorokautta ennen lähtöä!" ("Vaikka emme peruisi, hotelli ei voisi ottaa teitä vastaan." Varustelu tarkoittaa lupaa, annan itseni ymmärtää.) "Haluan korvaavan hotellin, samantasoisen, mutta en maksa enempää!" ("Olet tervetullut tekemään nettisivuiltamme uuden varauksen.") "Haluan kompensaatioita!" ("Minulla ei ole siihen valtuuksia.") "Miten tästä ei mainita mitään netissä?" ("Valitettavasti emme tienneet, lisäämme tiedon sinne kyllä."*)
Ja niin ne sitten peruvat varaukseni. Päivää ennen matkaa, maan vilkkaimman matkustussesongin aikana. Olen kuitenkin ylpeä tiukasta argumentaatiostani, sillä saan uuden puhelun, jossa luvataan, että kompensaatioksi minulle maksetaan yhden yön hinta hotellissa. Myöhemmin illalla saan sähköpostin, jossa ilmoitetaan, että hotelli pidättää minulta ensimmäisen yön hinnan, koska olen perunut varaukseni alle 24 tuntia ennen matkaa.
Ei auta itku hotellimarkkinoilla, vaan niin käy äiti-ihminen yösydännä etsimään uutta hotellia. Teen tuskaisan valinnan, maksan viikon yöpymisen, saan kuittauksen maksun perillemenosta ja käyn nukkumaan. Lentokentälle on määrä lähteä kymmeneltä aamulla.
Aamun tuoksinassa huomaan pari vastaamatta jäänyttä puhelua sekä viestin. Viestissä kerrotaan, että Ctrip ei ole saanut rahojani eikä yhteyttä minuun, joten he peruvat varaukseni. Masinoin kiinalaiset taustavoimani soittamaan firmaan, mutta ystävä soittaakin suoraan hotelliin ja kertoo että saisi tehtyä uuden varauksen. Tokikaan varaamaani huonetyyppiä ei enää ole saatavilla - on vain kalliimpia. Ai että saisin sen samaan hintaan? Arvaatte varmaan.
En pysty hyväksymään tätä, joten alkaa kolmas kiivas hotellin metsästys ja uhmakkaiden puheluiden soitto Ctripin asiakaspalveluun. Selitykseksi varauksen perumiseen kerrotaan, että luottokorttimaksuani ei saatu varmennettua. Varmennukseksi minun olisi pitänyt lähettää sähköpostitse valokuva luottokorttini etu- ja takapuolesta sekä passistani. Eli vaikka löytäisin uuden hotellin ja tekisin uuden varauksen, minun pitäisi toimittaa heille nämä. Tietoturvajärjestelmäni kieltäytyy.
Tässä kohtaa kertomusta istun taksissa matkalla lentokentälle. Kolmen lapsen kanssa. Ilman hotellivarausta. Pieni kipu luottokorttilaskussa alkaa tuntua ihan hyvältä idealta, eli otan nöyrästi vastaan kalliimman huoneen, jonka kiinalainen ystäväni minulle varaa. Kertomalla nimensä ja puhelinnumeronsa.
Sittemmin olen saanut vielä muutamia yhteydenottoja Ctripiltä. Ensimmäisessä kerrotaan, että maksamani summa viikon hotellimajoituksesta palautuu luottokortilleni kuukauden kuluessa. Kyllä: juuri se maksu, jota he eivät koskaan vastaanottaneet. Toisessa pyydetään kiinalaista debit-korttiani, jolle he voivat palauttaa lupaamansa yhden yön hinnan ensimmäisestä hotellivarauksestani. Ei tarvinne kertoa etten omista sellaista. Täysin ymmärrettävästi he voivat veloittaa ulkomaista korttia, mutta eivät maksaa sinne. Vaihtoehtona olisi ollut myös "c-raha", jota voisin käyttää seuraavissa varauksissani. Ilmoitin mahdollisimman tylysti, että tällaiselle rahalle minulla ei tule olemaan käyttöä, ikinä.
Hotelli oli ihan kiva.
* Ja näinhän siellä toden totta nyttemmin kerrotaan: [Hotel] is located in the beautiful Dadonghai area with a variety of dining and entertainment outlets in the vicinity. Tastefully built and designed, this Sanya hotel offers luxurious suites. In-room amenities include an air conditioner, mini fridge and hair dryer. The property has on-site Chinese and Western restaurants, as well as a wine and cigar bar. Those looking for a freshwater alternative to the beach can take a dip in the swimming pool, play beach volleyball, tennis, or work out in the gym. Notta jos ei tuosta ymmärrä, ettei ulkomaalaisia oteta vastaan, niin mistä?
No mutta asiaan. Koska matka-ajankohta osui äärimmäisen vilkkaaseen matkustussesonkiin, yllätyin, että kymmenen päivää ennen matkaa löytyi vielä valinnanvaraa. Päädyin jonkinlaiseen hotellin ja huoneistohotellin välimuotoon, jossa oli mahdollisuus laittaa ruokaa ja pestä pyykkiä, näiden molempien kun ajattelin helpottavan lomailua yksin lasten kanssa. Pihalla oli uima-allas sekä kiipeilyteline, joka on harvinaista herkkua Kiinanmaalla ja siten ehdoton myyntivaltti lapsille.
Viime tiistaina, päivää ennen matkan suunniteltua alkua, saan puhelun Ctrip-nimisestä firmasta, jonka kautta hotellin varasin ja joka kehuu olevansa Kiinan johtava matkanjärjestäjä. Ensimmäisessä puhelussa luuri siirtyy kädestä käteen lausuntaharjoituksella "Wait a moment", mutta seuraavaan löytyy englannintaitoinen, joka kertoo, että varaamaani hotellia ei ole "varusteltu" vastaanottamaan ulkomaalaisia ja he näin ollen joutuvat perumaan varaukseni. Jään jankuttamaan virkailijan kanssa tyhjin yrityksin kuten "Ettehän te vain voi perua hotellivaraustani puoli vuorokautta ennen lähtöä!" ("Vaikka emme peruisi, hotelli ei voisi ottaa teitä vastaan." Varustelu tarkoittaa lupaa, annan itseni ymmärtää.) "Haluan korvaavan hotellin, samantasoisen, mutta en maksa enempää!" ("Olet tervetullut tekemään nettisivuiltamme uuden varauksen.") "Haluan kompensaatioita!" ("Minulla ei ole siihen valtuuksia.") "Miten tästä ei mainita mitään netissä?" ("Valitettavasti emme tienneet, lisäämme tiedon sinne kyllä."*)
Ja niin ne sitten peruvat varaukseni. Päivää ennen matkaa, maan vilkkaimman matkustussesongin aikana. Olen kuitenkin ylpeä tiukasta argumentaatiostani, sillä saan uuden puhelun, jossa luvataan, että kompensaatioksi minulle maksetaan yhden yön hinta hotellissa. Myöhemmin illalla saan sähköpostin, jossa ilmoitetaan, että hotelli pidättää minulta ensimmäisen yön hinnan, koska olen perunut varaukseni alle 24 tuntia ennen matkaa.
Ei auta itku hotellimarkkinoilla, vaan niin käy äiti-ihminen yösydännä etsimään uutta hotellia. Teen tuskaisan valinnan, maksan viikon yöpymisen, saan kuittauksen maksun perillemenosta ja käyn nukkumaan. Lentokentälle on määrä lähteä kymmeneltä aamulla.
Aamun tuoksinassa huomaan pari vastaamatta jäänyttä puhelua sekä viestin. Viestissä kerrotaan, että Ctrip ei ole saanut rahojani eikä yhteyttä minuun, joten he peruvat varaukseni. Masinoin kiinalaiset taustavoimani soittamaan firmaan, mutta ystävä soittaakin suoraan hotelliin ja kertoo että saisi tehtyä uuden varauksen. Tokikaan varaamaani huonetyyppiä ei enää ole saatavilla - on vain kalliimpia. Ai että saisin sen samaan hintaan? Arvaatte varmaan.
En pysty hyväksymään tätä, joten alkaa kolmas kiivas hotellin metsästys ja uhmakkaiden puheluiden soitto Ctripin asiakaspalveluun. Selitykseksi varauksen perumiseen kerrotaan, että luottokorttimaksuani ei saatu varmennettua. Varmennukseksi minun olisi pitänyt lähettää sähköpostitse valokuva luottokorttini etu- ja takapuolesta sekä passistani. Eli vaikka löytäisin uuden hotellin ja tekisin uuden varauksen, minun pitäisi toimittaa heille nämä. Tietoturvajärjestelmäni kieltäytyy.
Tässä kohtaa kertomusta istun taksissa matkalla lentokentälle. Kolmen lapsen kanssa. Ilman hotellivarausta. Pieni kipu luottokorttilaskussa alkaa tuntua ihan hyvältä idealta, eli otan nöyrästi vastaan kalliimman huoneen, jonka kiinalainen ystäväni minulle varaa. Kertomalla nimensä ja puhelinnumeronsa.
Sittemmin olen saanut vielä muutamia yhteydenottoja Ctripiltä. Ensimmäisessä kerrotaan, että maksamani summa viikon hotellimajoituksesta palautuu luottokortilleni kuukauden kuluessa. Kyllä: juuri se maksu, jota he eivät koskaan vastaanottaneet. Toisessa pyydetään kiinalaista debit-korttiani, jolle he voivat palauttaa lupaamansa yhden yön hinnan ensimmäisestä hotellivarauksestani. Ei tarvinne kertoa etten omista sellaista. Täysin ymmärrettävästi he voivat veloittaa ulkomaista korttia, mutta eivät maksaa sinne. Vaihtoehtona olisi ollut myös "c-raha", jota voisin käyttää seuraavissa varauksissani. Ilmoitin mahdollisimman tylysti, että tällaiselle rahalle minulla ei tule olemaan käyttöä, ikinä.
Hotelli oli ihan kiva.
* Ja näinhän siellä toden totta nyttemmin kerrotaan: [Hotel] is located in the beautiful Dadonghai area with a variety of dining and entertainment outlets in the vicinity. Tastefully built and designed, this Sanya hotel offers luxurious suites. In-room amenities include an air conditioner, mini fridge and hair dryer. The property has on-site Chinese and Western restaurants, as well as a wine and cigar bar. Those looking for a freshwater alternative to the beach can take a dip in the swimming pool, play beach volleyball, tennis, or work out in the gym. Notta jos ei tuosta ymmärrä, ettei ulkomaalaisia oteta vastaan, niin mistä?
torstai 8. tammikuuta 2015
Älä kysy älä kerro
Edellisen postaukseni jälkeen lähdimme matkoille. Kuulostanen negatiiviselta, mutta sanon silti että jopa lentomatkustamisesta ovat tässä maassa onnistuneet saamaan totuttua hankalampaa. Tai ainakin China Easternilla, jota jostain syystä (edullisuudesta) olemme ajatutuneet käyttämään. Jokaiseen lennollemme tsekkaukseen haetaan apumiehiä ja selvitysnaisia ja kaikki jatkoyhteydet olemme saaneet hoitaa selvittelytiskin eli Duty supervisorin kautta. Keskeistä kohtaamisissa on, että meille ei kerrota mitä on vialla tai mitä tapahtuu. Vaikka puhuisivat englantiakin.
Matkalla Aucklandiin (jonne olimme kätevästi matkustamassa Shanghain ja Sydneyn kautta) koneemme Wuhanista Shanghaihin myöhästyi jonkin verran. Ehkä tunnin. Saimme laukkumme (joita ei meille tuntemattomista syistä koskaan tsekata perille asti) ja menimme transfer-tiskille. Virkailija tutki papereitamme, soitti muutaman puhelun ja lähti sitten viemään meitään toiseen kerrokseen, yleiselle sisääntsekkaustiskille. "Onko tässä joku ongelma?" kysyimme. "Ei ei."
Selvä. Tiskillä on jonoa, jatkolentoomme aikaa alle tunnin. No, eipä tässä hätiä, pohdimme. Ja kohta meidät haetaankin jonon sivusta erityispalvelutiskille, yksi virkailijoista ottaa passimme ja lähtee. Johonkin. Kysyn mihin mies vie passeja, mutta kukaan ei vastaa. Paitsi hieman tuohtumassa oleva ranskalainen mies viereisellä palvelupisteellä joka huitoo käsillään: "Exactly!!"
Joukko virkailijoita naputtaa, passeja ei näy, ranskalaiskollega alkaa hermostua enemmän. Sitten hänen passinsa saapuu, seuraa huutoa ja murteista kiroilua molemmin puolin; mies lähtee juosten matkaan.
- "Niin, kai me kuitenkin pääsemme lennolle?" kysyn ikäänkuin retorisesti.
- "Ette."
...
- "Siis ihan oikeasti emme?"
Pään pudistus.
Tietoa nyhdettäessä meille kerrotaan, että meillä ei ole Australian viisumia, emmekä siksi pääse lennollemme. Mutta emme me tarvitsemme viisumia, olemme suomalaisia! Kyllä tarvitsette. Ja mehän vain vaihdamme konetta! Tarvitsette viisumin. Emmekö voisi vain mennä koneeseen ja selvittää asian Australian päässä? Pään pudistus. Yrittäisivät järjestää meidät seuraavalle lennolle - vuorokautta myöhemmin. (Sivuhuomiona mainittakoon, että Hitachin konferenssiesitelmä, jonka oli määrä olla heti ensimmäisenä matkapäivänä ja joka oli matkamme motiivi, menisi näin ollen sivu suun.)
Tarinan todellinen outous piilee kuitenkin tässä: mies joka lähti passeinemme, lähti järjestämään meille sähköisiä viisumeita. Ja järjestikin. Ei vain ehtinyt Wuhanin-lentomme myöhästymisen takia aivan ajoissa. Ja se ranskalaismies - hän mitä ilmeisimmin nousi koneeseensa lainkaan tietämättä mikä häntä oli viivästyttänyt.
Puolenyön jälkeen, jolloin Sydneyn-koneemme oli määrä nousta ilmaan, istuimme kentällä odottamassa kuljetusta hotelliin, jonne pääsimmekin heti puoli kahdelta. Kyydit, hotelliyön ja lounaan saimme lentoyhtiön piikkiin. Eli jos kyseessä oli "meidän ongelmamme", kuten ranskalaismiehelle huudettiin, miksi kaikki tämä?
Jälkikäteen asiaa tutkailtuani olen antanut itseni ymmärtää, että suomalaiset tosiaan tarvitsevat sähköisen viisumin Australiaan - mutta eivät transfer-yhteyksissä. Paitsi jos matkatavaroita ei saada tsekattua perille asti. Kuten näemmä Kiinasta ei saa. Ja kiinalaisen lentoyhtiön tapa ratkaista tämä on - ei suinkaan kirjoittaa asiaa kissan kokoisin kirjaimin lentovarauksiin vaan - yrittää järjestää asiakkaille viisumi niin, ettei tämä edes tiedä koskaan sellaista tarvinneensa.
Hyisen tuntemattomassa esikaupungissa vietetyn Shanghain-päivän jälkeen meidät kyydittiin takaisin lentokentälle ja aikansa juostuaan eri tiskeille Suurmetsuri pääsi supervisorin puheille. Tällä kertaa ongelmana oli, että China Eastern tarjosi meille korvaavaa yhteyttä vain Sydneyyn asti, ja esitti, että koska viimeinen matkaosuus oli toisen lentoyhtiön, saisimme selvittää sen sitten Sydneyssä. Saatoimme vain kuvitella mikä motivaatio Air New Zealandilla olisi kompensoida yhtään mitään ilmestyessämme vuorokautta myöhemmin koneen porteille kolkuttelemaan.
Tässä kohtaa vaihdoimme vuoroa ja minä ilmestyin tiskille kolmen lapsen kaitsemisen hapattamine naamoineni. "Kukin vuorollaan", vastasi virkailija, kun kysyin mitä meidän keissillemme mahtoi kuulua. Kiinalaiseen tapaan tiskillä luonnollisesti velloi asiakkaita epämääräisenä joukkona. "Te olitte muuten ensimmäisiä", sanoi vieressäni oleva amerikkalainen, joka oli missannut koneensa jo kahtena peräkkäisenä päivänä.
Kertaakaan tämän jälkeen minuun katsekontaktia ottamatta tai kertomatta, että meidän asiaamme edistetään millään tavoin, superviisori antoi minun rauhassa vaipua täydellisen epätietoisuuden valtaan. Kertoakseen sitten puolta tuntia myöhemmin, että esimiehensä oli antanut luvan muuttaa lippumme suoraksi lennoksi Aucklandiin. Voitto!
Että niin me sitten pääsimme Aucklandiin, vuorokauden myöhemmin kuin piti, mutta kulkematta Sydneyn kautta, ja tarvitsematta kallisarvoisia viisumeitamme. Hassua eikö?
Ja se Suurmetsurin esitelmä? No se olikin vasta seuraavana päivänä, kun hän tarkemmin konferenssiohjelmaa luki. Eli joskus on hyötyä siitä samasta sisälukutaidosta, joka toi meille hieman odotettua kalliimman hotellihuoneen Sanyassa. Tai olihan siitä oikeastaan hyötyä silloinkin.
Kotimatkalla lentomme Shanghaista Wuhaniin oli peruttu ja meille tarjottiin korvaava lento toiselta kentältä ja ihan ilmaiseksi oikein bussiliput Pudongista Hongqiaoon, mikä puolitoistatuntinen oli hyvin rattoisa kahdentoista tunnin lennon pohjilla. Luonnollisesti molemmissa kohteissa pääsimme supervisorin puheille - jälkimmäisessä koska lentolippumme oli "lukittu" eikä niitä voitu muuttaa uudelle yhteydellemme, niin että jos voisimme ottaa liput myyneeseen yhtiöön yhteyttä. No emme voineet, että jos voisitte nyt oman lentoyhtiönne lennolle vain kirjoittaa liput itse. Onnistui sekin sitten, enkä viitsinyt edes jännittää.
Näiden selkkausten välissä olikin sitten paljon kaikenlaista ihanaa. Harmi vain, että ei ole "Uusi-Seelanti-ilmiö" tämän blogin nimi.
Matkalla Aucklandiin (jonne olimme kätevästi matkustamassa Shanghain ja Sydneyn kautta) koneemme Wuhanista Shanghaihin myöhästyi jonkin verran. Ehkä tunnin. Saimme laukkumme (joita ei meille tuntemattomista syistä koskaan tsekata perille asti) ja menimme transfer-tiskille. Virkailija tutki papereitamme, soitti muutaman puhelun ja lähti sitten viemään meitään toiseen kerrokseen, yleiselle sisääntsekkaustiskille. "Onko tässä joku ongelma?" kysyimme. "Ei ei."
Selvä. Tiskillä on jonoa, jatkolentoomme aikaa alle tunnin. No, eipä tässä hätiä, pohdimme. Ja kohta meidät haetaankin jonon sivusta erityispalvelutiskille, yksi virkailijoista ottaa passimme ja lähtee. Johonkin. Kysyn mihin mies vie passeja, mutta kukaan ei vastaa. Paitsi hieman tuohtumassa oleva ranskalainen mies viereisellä palvelupisteellä joka huitoo käsillään: "Exactly!!"
Joukko virkailijoita naputtaa, passeja ei näy, ranskalaiskollega alkaa hermostua enemmän. Sitten hänen passinsa saapuu, seuraa huutoa ja murteista kiroilua molemmin puolin; mies lähtee juosten matkaan.
- "Niin, kai me kuitenkin pääsemme lennolle?" kysyn ikäänkuin retorisesti.
- "Ette."
...
- "Siis ihan oikeasti emme?"
Pään pudistus.
Tietoa nyhdettäessä meille kerrotaan, että meillä ei ole Australian viisumia, emmekä siksi pääse lennollemme. Mutta emme me tarvitsemme viisumia, olemme suomalaisia! Kyllä tarvitsette. Ja mehän vain vaihdamme konetta! Tarvitsette viisumin. Emmekö voisi vain mennä koneeseen ja selvittää asian Australian päässä? Pään pudistus. Yrittäisivät järjestää meidät seuraavalle lennolle - vuorokautta myöhemmin. (Sivuhuomiona mainittakoon, että Hitachin konferenssiesitelmä, jonka oli määrä olla heti ensimmäisenä matkapäivänä ja joka oli matkamme motiivi, menisi näin ollen sivu suun.)
Tarinan todellinen outous piilee kuitenkin tässä: mies joka lähti passeinemme, lähti järjestämään meille sähköisiä viisumeita. Ja järjestikin. Ei vain ehtinyt Wuhanin-lentomme myöhästymisen takia aivan ajoissa. Ja se ranskalaismies - hän mitä ilmeisimmin nousi koneeseensa lainkaan tietämättä mikä häntä oli viivästyttänyt.
Puolenyön jälkeen, jolloin Sydneyn-koneemme oli määrä nousta ilmaan, istuimme kentällä odottamassa kuljetusta hotelliin, jonne pääsimmekin heti puoli kahdelta. Kyydit, hotelliyön ja lounaan saimme lentoyhtiön piikkiin. Eli jos kyseessä oli "meidän ongelmamme", kuten ranskalaismiehelle huudettiin, miksi kaikki tämä?
Jälkikäteen asiaa tutkailtuani olen antanut itseni ymmärtää, että suomalaiset tosiaan tarvitsevat sähköisen viisumin Australiaan - mutta eivät transfer-yhteyksissä. Paitsi jos matkatavaroita ei saada tsekattua perille asti. Kuten näemmä Kiinasta ei saa. Ja kiinalaisen lentoyhtiön tapa ratkaista tämä on - ei suinkaan kirjoittaa asiaa kissan kokoisin kirjaimin lentovarauksiin vaan - yrittää järjestää asiakkaille viisumi niin, ettei tämä edes tiedä koskaan sellaista tarvinneensa.
Hyisen tuntemattomassa esikaupungissa vietetyn Shanghain-päivän jälkeen meidät kyydittiin takaisin lentokentälle ja aikansa juostuaan eri tiskeille Suurmetsuri pääsi supervisorin puheille. Tällä kertaa ongelmana oli, että China Eastern tarjosi meille korvaavaa yhteyttä vain Sydneyyn asti, ja esitti, että koska viimeinen matkaosuus oli toisen lentoyhtiön, saisimme selvittää sen sitten Sydneyssä. Saatoimme vain kuvitella mikä motivaatio Air New Zealandilla olisi kompensoida yhtään mitään ilmestyessämme vuorokautta myöhemmin koneen porteille kolkuttelemaan.
Tässä kohtaa vaihdoimme vuoroa ja minä ilmestyin tiskille kolmen lapsen kaitsemisen hapattamine naamoineni. "Kukin vuorollaan", vastasi virkailija, kun kysyin mitä meidän keissillemme mahtoi kuulua. Kiinalaiseen tapaan tiskillä luonnollisesti velloi asiakkaita epämääräisenä joukkona. "Te olitte muuten ensimmäisiä", sanoi vieressäni oleva amerikkalainen, joka oli missannut koneensa jo kahtena peräkkäisenä päivänä.
Kertaakaan tämän jälkeen minuun katsekontaktia ottamatta tai kertomatta, että meidän asiaamme edistetään millään tavoin, superviisori antoi minun rauhassa vaipua täydellisen epätietoisuuden valtaan. Kertoakseen sitten puolta tuntia myöhemmin, että esimiehensä oli antanut luvan muuttaa lippumme suoraksi lennoksi Aucklandiin. Voitto!
Että niin me sitten pääsimme Aucklandiin, vuorokauden myöhemmin kuin piti, mutta kulkematta Sydneyn kautta, ja tarvitsematta kallisarvoisia viisumeitamme. Hassua eikö?
Ja se Suurmetsurin esitelmä? No se olikin vasta seuraavana päivänä, kun hän tarkemmin konferenssiohjelmaa luki. Eli joskus on hyötyä siitä samasta sisälukutaidosta, joka toi meille hieman odotettua kalliimman hotellihuoneen Sanyassa. Tai olihan siitä oikeastaan hyötyä silloinkin.
Kotimatkalla lentomme Shanghaista Wuhaniin oli peruttu ja meille tarjottiin korvaava lento toiselta kentältä ja ihan ilmaiseksi oikein bussiliput Pudongista Hongqiaoon, mikä puolitoistatuntinen oli hyvin rattoisa kahdentoista tunnin lennon pohjilla. Luonnollisesti molemmissa kohteissa pääsimme supervisorin puheille - jälkimmäisessä koska lentolippumme oli "lukittu" eikä niitä voitu muuttaa uudelle yhteydellemme, niin että jos voisimme ottaa liput myyneeseen yhtiöön yhteyttä. No emme voineet, että jos voisitte nyt oman lentoyhtiönne lennolle vain kirjoittaa liput itse. Onnistui sekin sitten, enkä viitsinyt edes jännittää.
Näiden selkkausten välissä olikin sitten paljon kaikenlaista ihanaa. Harmi vain, että ei ole "Uusi-Seelanti-ilmiö" tämän blogin nimi.
maanantai 3. marraskuuta 2014
Seikkailuhenkeä
Kuherruskuukautena tunnettu ajanjakso uudessa kulttuurissa loppui lyhyeen. Suurmetsuri sai tänään avaimet uuteen kotiimme.
En oikein tiedä mitä kuvittelin kiinalaisen postdocin elintasosta. Mielestäni en nimittäin odottanut ilmaiselta asunnolta kovin suuria - Hitachin kanssa pohdimme vaadimmeko kodilta vessanpyttyä vai hyväksymmekö reiän lattiassa. Ja sehän olisi hyväksyttävä. Minimitasona kai odotin, että asunto olisi suurinpiirtein ehjä.
Suunnittelimme tänään esikoisen kanssa ostavamme sedältä kadulla viherkasveja asunnon ilostuttamiseksi. Asunto olisi vaatinut paitsi koko sedän valikoiman ja syväpuunauksen, myös melkoisesti enemmän seikkailumieltä kuin mitä meiltä näemmä löytyy.
Vessasta löytyi paitsi reikä lattiasta, myös suihku suoraan reiän yläpuolelta sekä lattialle vuotava lavuaari. Keittiön kaapit olivat rikki ja sähköhana, no, mielenkiintoinen. Seinistä löytyi edellisten asukkaiden piirroksia, entisiä hyllynpaikkoja ja irrallisia sähköpistokerasioita - kalusteina kapinen sohva ja kaksi sänkyä, joiden patjoissa tuskin haluaisimme istua tai nukkua. Taulutelevisio kyllä ja homeinen jääkaappipakastin.
Aloimme laskeskella, että esimerkiksi pesukoneen hankkiminen tuohon asuntoon olisi ollut kannattamaton investointi. Eikä asunto muuten ollut ilmainenkaan, joskaan noin 40 euron vuokraa voi pitää melko kohtuullisena.
"Tosi hieno", totesi keskimmäinen lähtiessämme. Toisilla on positiivisempi suhtautuminen asioihin kuin toisilla.
No, tuonne majoittumalla olisi varmaan saanut paremman tarinan. Päätimme kuitenkin jatkaa vielä hotellissa ja etsiä toista asuinsijaa. Jotenkin kuvittelen, että tarina saadaan siitäkin.
Jälkikirjoitus: Valitettavasti en näemmä puhelimesta onnistu liittämään tähän kuvia. Sisustusbloggaan kuvien kera myöhemmin. Ja suuret kiitokset kaikista ihanista kommenteista edelliseen! Palaan niihinkin kunhan, no, kunhan nyt tästä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)