Lapsiperhe matkalla

Olemme jälleen matkailleet. Raporttia Hongkongista ja Macaosta seuraa varmasti tuonnempana, mutta ensin pitää vapauttaa kertomus paluustamme Wuhaniin, siksi tyylikäs oli se.

Olemme kustannus-, mukavuus- sekä ekologisuussyistä siirtyneet kotimaanmatkailussa junaliikenteen kannattajiksi, mutta tämänkertaisiin kohteisiimme juna ei vienyt perille asti. Lähtöaamuna herättelin Barbit Macaossa hieman ennen kahdeksaa, jotta ehtisimme vielä pulahtamaan hotellin altaaseen ennen yhdeksitoista suunnittelemaamme lähtöä. Junamme Wuhaniin lähtisi kuudelta Shenzhenistä, Kiinan puolelta.

Junamatkailumme edellyttää, että kaikki tavarat ovat yhden aikuisen kannettavissa, joten matkatavarat kulkevat Kyöstin kantamassa rinkassa ja pienessä urheilukassissa. Sen lisäksi vaunuissa roikkuu minun käsilaukkuni, tietokonelaukku, manducankuljetuspussukka, eväsnyssykkä sekä mukaanilmestyvänromun kokoelmakassi. Niin ja sitten on vielä Barbien perässävedettävä Hello Kitty -lentolaukku. Lasti on kätevä portaissa, liikennevälineissä ja turvatarkastuksissa.

Ravitsevan Starbucks-aamiaisen jälkeen lähdimme bussilla lauttasatamaan, jossa aamulla hieman kuumeiseksi havaittu Harbi oksensi ylleen. Tämä lupaa hyvää, totesimme, vaihdoimme lapsen vaatteet, ja ostimme liput vartin kuluttua lähtevään alukseen. Liukuportaiden määrä: neljä.

Hongkongin maahantulotarkastuksessa nuoremman Barbin passi hälytti meille tuntemattomasta syystä ja se (passi, ei lapsi) vietiin erityistarkastukseen. "Maybe somebody else, a little similar, maybe." Lopulta passi saatiin todennettua lapsen kanssa yhteensopivaksi, ja siirryimme seuraavaan tarkastuspisteeseen, jossa hälytyksen antoi kuumeinen Harbi. (Lintuinfluenssan innoittamana Hongkongin rajoilla mitataan kaikkien matkustavaisten ruumiinlämpö.) Iloitsimme jo lyhyesti ilmaisesta lääkärintarkastuksesta, mutta virkailijat halusivatkin vain tylsästi henkilö- ja yhteystietomme, ja antoivat lääkärille täytettäväksi lomakkeen, joka tulisi diagnoosilla varustettuna palauttaa Hongkongin rajavartiostoon.

Päästyämme kaksi metriä tarkastuspisteestä lapsi oksensi päälleen. Etsimme muutaman hetken vessaa, sen kuitenkaan riittävän nopeasti löytymättä. Seuraa prosessi, jonka huippukohtana vaippasillaan huutava lapsi oksentaa terminaalin lattialle, tämän vanhempien tehokkaasti ja huomaamattomasti siivoten lähiympäristöä nenäliinoilla ja kosteuspyyhkeillä.

Jälleen, puhtaat vaatteet ylle (lapselle - itselleni puhdasta paitaa ei enää ollut), ostamaan hieman evästä iltajunaan sekä lisää kosteuspyyhkeitä. Shenzhenin rajapiste sijaitsee satamasta kätevän kolmen metrolinjan vaihdon päässä, tai meille viiden, koska Hitatchi muisti ulkoa päätepysäkkimme nimen, mutta muisti väärin, joten saimme palata yhden pysäkin taaksepäin ja toisella metrolla eteenpäin. Onneksi vain yhden, sillä tässä kohtaa junan lähtöön oli aikaa tunti. Liukuportaita jokaisessa vaihdossa: kaksi. Nukkuvia lapsia: yksi, kitiseviä lapsia: yksi, taistelevia lapsia: kaksi.

Kaksien passintarkastusten - Hongkongista poistumismuodollisuuksien ja Kiinaan saapumismuodollisuuksien - ja aika monien liukuportaiden jälkeen kiristimme vauhtia kohti Shenzhenin juna-asemaa. Syöksyimme turvan läpi (sana syöksyä tarkoittaa tässä tuskaisaa purkautumista ja pakkautumista vaunujen kassialmavarustuksesta) vain huomataksemme, että olimme Shenzhen-Guangzhou-yhteyden, emme kaukojunien, lähtöhallissa. Ulospäin meitä neuvottiin pyöröovesta, josta luonnollisesti ei mahdu vaunujen kanssa, vaan käymme määrätietoisesti vastavirtaan turvatarkastusten läpi. Keskimmäisen Barbin voimat on ihan loppu.

Enää viimeinen turva, jota ennen Suurmetsuri kuitenkin bongaa kultaiset kaaret, ja päättää nopeasti kipaista purilaiset lämpimäksi iltaruoaksi. Ja kas, olimme jonossa taklaamassa mummoja jo minuuttia ennen kuin portit avattiin.

Aivan kuten suunniteltiin.

Niin ja Harbi oksensi enää kerran, taksissa kotiin, mutta sylissäni kun istui, vahingot saatiin rajattua omiin vaatteisiin, joissa ei kauheasti säästämistä ollut. Puoli päivää levättyään oli kuumeeton ja söi hyvällä ruokahalulla. Mikä lie. Jäävät Hongkongissa faxiaan vaille.

Pako Wuhanista

Itse loma siinä hotellinvaraussaagan ja altaaseensyljeskelyn välissä oli juuri niin raskasta kuin voi lasten kanssa lomailun kuvitella olevan. Jouduin valtaosan ajasta viettämään puoli-istuvassa asennossa rantatuolissa lasten leikkiessä altaan reunalla ja kuopuksen päiväunien aikaan olin pakotettu kutimoimaan parvekkeella isompien lasten pitäessä barbikylpylää kylpyhuoneessa. (Kyllä, joka päivä.)

Oli siis likimain täydellistä. Kukaan ei edes ryöstänyt lapsia, mitä olin pitänyt suurimpana huolenani. Tai ehkä ainoana. En taida osata pitää lasten itsensä tuottamia jatkuvia hätätilanteita mitenkään hätäännyttävinä. Kuten myös olin uskaltanut kuvitella, uudenvuoden matkustusruuhkat koettiin muualla ja muulloin kuin meidän reitillämme.

Uusia elämyksiähän tällaisessa lomakonseptissa ei etsitä, vaan helppoja ja tuttuja: hengasimme aamuisin uima-altaalla ja iltapäivisin rannalla paitsi silloin kun kävimme aamulla uimarannalla ja vasta myöhemmin altaalla. Iltaisin syötin lapsille spagettia ja jauhelihakastiketta hotellin ravintolassa sekä riisiä ja tofua pihan toisella puolella sijaitsevassa kalaravintolassa, jonka akvaarioiden seuraaminen toimi iltaviihteenä. Hieman rajuna iltaviihteenä, sillä kalat kalautettiin haavinvarrella kuoliaiksi siinä ravintolan lattialla, mutta hyvähän se on lasten tietää mistä ruoka tulee. Halusivat tofua.

Me puolestaan toimimme viihteenä henkilökunnalle. Hieman rajuna viihteenä, sillä ensimmäisenä iltana lapset hajottivat teekannun sekä muutamia muita astioita. (Ei palovammoja, kyllä sekasortoa.) Tästä huolimatta meidät otettiin suurella ihastuksella vastaan myös seuraavina iltoina.

Muutaman kerran poistuimme hotellin välittömästä läheisyydestä: kerran aiemmalla matkallamme bongaamaamme ekspatin taivaaseen eli varmastikin Kiinan kalleimpaan supermarkettiin, missä myydään niin halloumia kuin luomuruisleipääkin, ja kaksi kertaa hotellin lähellä sijaitsevalle tivolille, jossa klassisen Alivaltiosihteerisketsin mukaan säästin tuplaten, kun en vienyt lapsia sisälle kummallakaan kerralla. Saivat hyppiä trampoliinilla siinä alueen ulkopuolella. Raukat. Kävimme myös pehmiksellä KFC:llä.

Matkan haastavimmat hetket liittyivät aamiaisbuffettiin, joka teoriassa on lasten kanssa kiva idea, tiedättehän, jokaiselle jotakin. Käytännössäkin se on lapsille kiva, koska en listalta suostuisi tilaamaan aamiaiseksi pelkkiä pannukakkuja. Käytännössä on kuitenkin myös melko hasardia navigoida ravintolassa hakemassa santsimehua ja santsikahvia ja vielä kerran santsipannukakkuja joko jättäen lapset keskenään pöytään tai sitten heitä mukanaan paimentaen. Ystävällisestä palvelukulttuurista huolimatta meitä seuranneelle tarjoilijajoukolle ei tullut mieleen tarjoutua kantamaan tai noutamaan tuotteita puolestani. Enkä minä kai nyt ala kyselemään jos ei pakko ole.

Hieman huvittuneena pohdin itseäni kiinalaisten silmissä: edestakaisin poukkoilevana kaoottisena hahmona, joka antaa alle kaksivuotiaan levittää annoksensa vaatteilleen ja lattialle, juo kahvinsa aina kylmänä ja ponnettomasti hokee että yrittäkääpäs nyt käyttäytyä samalla kun lapset riehuvat suomalaislasten lailla. Siinä missä minulla oli huoltosuhde yhden suhde kolmeen, tyypillisellä perhekunnalla se oli neljän suhden yhteen, eikä puhettakaan, että edes keskimmäiseni ikäinen lapsi söisi avustamatta.

Että jos nyt jotenkin voin maksaa Kiinalle takaisin tätä blogiksi kutsuttua antimatkailumainostani, olkoon se siinä, että saan ihmiset rakastamaan yhden lapsen politiikkaa.

Ja lapseni Sanyaa.

Uteliaisuus maan perii

Kansallisten stereotypioiden maalaaminen on paitsi typerää myös väärin, joten sitä seuraavaksi!

Käytöskoodeja tarkastellessa kenties keskeisin ero Suomen ja Kiinan välillä on kiinnostuksen osoittaminen kanssakulkijaan. On vaikea kuvitella tilannetta, jossa parvi suomalaisia isoäitejä tai perheenäitejä tulisi ringissä vieraannäköisen äidin ympärille päivittelemään tämän lasten lukumäärää ja ulkonäköä. (Päinvastoin, suomalaisessa leikkipuistossa uudelle ei sanota päivää, saati tähän oteta katsekontaktia. Viikon kuluttua, kun huomataan että se onkin muuttanut alueelle eikä vain läpikulkumatkalla, sille kerrotaan kerhohuoneen avaimen säilytyspaikka. Itähelsinkiläinen tositarina vuodelta 2010.)

Paitsi että ihmiset jäävät tuijottamaan meitä, he myös valokuvaavat. Olen kertonut tämän aiemminkin, mutta sovitaanko, ettette ole huomaavinanne. En minäkään yleensä sitä kuvaamista. Hiljan illallistimme paikallisen ravintolan kabinettitilassa. Kabinetin ovella, puoliksi kulman takana piilossa, oli kolme tarjoilijaa päivystämässä sormi kamerasovelluksen laukaisimella. Tässä oli kyllä erikoista se, että piiloutuivat. Aivan päivittäin kauppa-apulainen haluaa kuvamme, bussimatkustaja haluaa kuvamme, bussikuski haluaa kuvamme. Vauvauinnin työntekijä haluaa alastonkuvamme - ja ymmärrätte toki, että me-muoto viittaa tässä jatkuvasti lapsiimme. Tosin Shanghaissa (jonka 23 miljoonaan luulisi mahtuvan jo vähän erinäköisiäkin) nuoret naiset halusivat kaverikuvaan myös minun ja etenkin Suurmetsurin kanssa. Minun kanssani todennäköisesti vain peitetarinan verran.

Paitsi, että ihmiset valokuvaavat meitä, he myös hipelöivät ja kommentoivat lasten pukeutumista. Koska paikalliset lapset puetaan (haaroista auki oleviin*) vanupukuihin pieniksi sumopainijoiksi, meidän lastemme ohuet haalarit eivät kertakaikkiaan tunnu pihan mummon käteen riittävän lämpimiltä. Ja samaan aikaan kun iso osa pikkulapsista laskee nollakelillä liukumäkeä paljaalla takapuolella, minulle tullaan huomauttamaan, että kuopuksen haalarinnilkasta pilkahtaa paljasta ihoa. Mutta ihan hyväntahtoista huolenpitoahan tuo on.

Toki ihmiset haluaisivat myös keskustella. Lasten iät ja sukupuolet osaan kertoa, ja muita kysymyksiä en sitten ymmärräkään. Aina ei uskota, että ymmärrän edes näitä. No myönnettäköön, että kuopuksella saattoi olla isosiskonsa puhvihihainen t-paita yllään, kun vietimme viimeistä matkapäivää Sanyassa ja puhtaat paidat olivat vähissä. Tämä yhdistettynä pitkään niskatukkaan, joka tuolloin vielä hulmusi, sekä siskoilta perittyihin vaaleanpunaisiin lenkkareihin, niin kalaravintolan sisäänheittäjä ei vain voinut uskoa, että poika se muka olisi. Hänpä selvittää! Ote rattaissa istuvan lapsen polvista, jalat haralleen ja yritys kurkistaa reikähousujen aukosta totuus.

Mahtaa kaveria yhä tänä päivänä pohdituttaa.

*  Jos joku tässä maassa on ekotehokasta, niin vaipattaminen - sitä vältetään. Vaipat ovatkin luksustuotteita, kalliimpia kuin Suomessa.

Totuus on tuolla ulkona

Onneksi en tainnut koskaan kirjoittaa auki suunnitelmaani viiltävän tarkkanäköisestä yhteiskuntakriittistä blogista. Se on sitten seuraava projektini.

Yritin siis äsken useamman minuutin googlata vahvistusta kuulemalleni teorialle, mutta ensimmäiseltä hakusivulta ei löytynyt kyselytutkimusdataa eikä piirakkagraafia. Eli arvaillen edetään.

Ja tiedän, että toistan itseäni, mutta en mitenkään pysty liioittelemaan huomiota, jota saan ja saamme lapsiemme kanssa liikkuessamme. Eikä se johdu vain heidän ulkonäöstään, vaan myös ja ennen kaikkea lukumäärästä. Keskustelin ilmiöstä naapurimme kanssa, joka yllätti minut selittämällä, että valtaosa paikallisista uskoo, että yhden lapsen politiikka on vallalla kaikkialla maailmassa. Vähän varovasti hän sitten vielä varmisti, että eikö niin, että tehän saatte siis - saatteko te hankkia ihan niin monta kuin vain haluatte.

Pienen tyhjäkäynnin jälkeen tajusin, että kansainvälinen media ei tosiaan ole samalla tavalla täkäläisten arjessa kuin länsimaiset pikaruokaketjut. Ja että tällaisiin tuloksiin voidaan päästä rautaisella mediakontrollilla.

Ilman kielitaitoa on mahdotonta antaa lausuntoja kiinalaisesta mediasta tahi koulujen opetusmateriaaleista. Ne muutamat englanninkieliset julkaisut, joita seuraan, ovat varmastikin yhtä tarkan kontrollin alla, mutta omanlaisin tavoittein. Toimittajat ilman rajoja -järjestö on kuitenkin listannut kiinalaisen lehdistönvapauden kuudenneksi viimeiselle sijalle maailmassa. Ja lehdistön lisäksi täällä tunnetusti säädellään myös internetin käyttöä. Tämänkin jutun julkaistessaan tietokoneeni luulee olevansa Los Angelesissa. Parka.

Tiesittekö muuten mikä maa on ykkösenä maailman lehdistönvapausindeksissä? No Suomi. Siihen suuntaan tänään kiittäen kumarran, sopivasti itsenäisyyspäivän jälkimainingeissa. Tiedonvälityksen vapaus on hieno asia.

Tästä tulee vielä mielenkiintoista

Yritimme varata hotellia Wuhanista ensimmäisille päiville.

"Tähän [eli mihinkään] hotelliin ei voi tehdä varausta. Lasten lukumäärä on liian suuri."

Sehän on selvä sitten.