Iik!

"Jännittääkö?" kysyy likimain jokainen tapaamani tuttu. Lähtöön on nyt kolme yötä, eli kysymys on sinänsä ihan järkevä hyvänpäiväntervehdys. Tunnen kuitenkin oloni kummajaiseksi, kun vastaan että ei. En tiedä tarpeeksi jännittääkseni.

Alue, joka aiemmin tunnettiin makuuhuoneenamme.

Kiinan elämämme järjestyminen on täysi mysteeri. Jonkun on määrä tulla meitä lentokentälle vastaan - toivottavasti riittävän massiivisella kulkuneuvolla - ja meille on kuulemma varattu hotellin paras huone. Minkä hotellin, sitä emme tiedä. Meille on myös olemassa asunto. Millainen, sitä emme tiedä. Mistä tai keneltä saamme avaimet - no, toistan jo itseäni. Asunto on joko kalustettu tai ei ole, eli aloitamme matkamme joko sänky- tai lakanaostoksilla. Kumpaakaan sanoista en muuten oppinut kiinan-kurssillamme. Osaan ostaa olutta ja kyniä (sinisiä ja punaisia).

Joku varmaan auttaa.

Kaappeja ja laatikoita olen käynyt hiljalleen läpi, ja minulla on jonkinlainen käsitys siitä mitä aion pakata. Jos tuo käsitykseni ei mahdu viiteen matkalaukkuun, pitää pakata vähemmän. Suurmetsuri on lomalla koko keskiviikon ja vasta torstaina lähdemme, eli onhan siinä aikaa hermostua monta kertaa. Toistaiseksi pakkaaminen on näkynyt tavallista ahkerampana pyykinpesuna, minkä en olisi uskonut olevan mahdollista, mutta niin vain matkailu avartaa.

Lentomatkaa on turha jännittää, koska jos nyt joku on varmaa niin se, että edessä on kaksikymmentäneljä tuntia silkkaa painajaista.

Jos jännittää haluaisi, voisi viettää yönsä pohtimalla löytääkö nirso esikoinen jotain syömäkelpoista ruokaa Kiinan kansantavallasta. Ja miten pääsen liikkumaan turvallisesti yksin kolmen lapsen kanssa.

Mutta siksi minulla kilo kaurahiutaleita mukana. Ja pelikortit. Eiköhän niillä alkuun pääse.

Tästä tulee vielä mielenkiintoista

Yritimme varata hotellia Wuhanista ensimmäisille päiville.

"Tähän [eli mihinkään] hotelliin ei voi tehdä varausta. Lasten lukumäärä on liian suuri."

Sehän on selvä sitten.

Lähtövalmistelut

1. Viisumien hankinta

2. Lentolippujen hankinta

3. Pakkaaminen

Lähtölaskennassa 18 päivää. Reissun toteutuminen alkaa tavallaan näyttää melko todennäköiseltä. Kai. Vähän saattaa jopa jännittää. Ehkä.

Asennekasvatusta

Lähtövalmistelumme ovat edenneet tuskallisen hitaasti. Se on, näkyvällä tasolla eivät lainkaan. Lähtömme ajankohtaa tiedusteleviin uteluihin vastaan samoin kuin puoli vuotta sitten: "joskus lokakuussa". Tai jos tarkkoja ollaan, ja aina ollaan, niin olihan tässä sellainenkin väliepisodi, jolloin emme tienneet jäisinkö minä Suomeen tekemään töitä ja suurmetsuri lähtisi Kiinaan yksin, mutta se ratkesi onnellisesti niin, että saan aloittaa uudessa työpaikassani ensi kesänä. Eli tovin aikaa vastasin "ei mitään hajuakaan", kunnes pari viikkoa sitten palasin lausuntoon "joskus lokakuussa". Eli ovathan asiat siis edenneetkin.

Koska Kiinan päähän emme mitään valmisteluja tule tekemään, vaan luotamme, että meitä vastassa on kohtelias vastaanottokomitea asunnon, päiväkotipaikkojen ja ruisleivän kanssa, keskeisimmät lähtövalmistelut ovat tiivistettävissä kolmeen: 1) viisumien hankinta, 2) lentolippujen hankinta ja 3) pakkaaminen. Aikaahan tässä on vielä ruhtinaallisesti viikkoja.

Ja koska Kiinan suurlähetystön kanssa kaikki on sujunut kuin unelma, kuten vain voisi maailman komeimmasta suurvallasta itsestäänselvänä pitää, muistelen tähän nyt ihan muuten vain sitä kun vuosia sitten haimme viisumia inhoittavaan kapitalisti-Amerikkaan.

Aluksi kävimme rohkaisevaa kirjeenvaihtoa suurlähetystön kanssa. Kyöstin pitkälliseen selostukseen työluvan ja viisumin korrelaatioista vastattiin "kiitos kyselystä, viisumin myöntäminen kestää neljä päivää" ja myöhemmin toiseen tiedusteluun "kiitos kyselystä, katsokaa nettisivuiltamme".

Vastausta kysymykseen nettisivuilta ei löytynyt, kuten ei myöskään mainintaa, että Kiin eiku  Yhdysvaltain kansallispäivän johdosta suurlähetystö olisi koko viime viikon suljettuna.

Tai sitä, että passien lisäksi hakemusten oheen tuli liittää myös passikopiot. Joita ei voinut ottaa suurlähetystön kopiokoneella, vaan oli ajettava seuraavan lähiöön kopiointiasioille ja sitten takaisin jonon hännille jännittämään ehtiikö parituntinen aikaikkuna päättyä ennen omaa vuoronumeroa.

Opastettuna suurmetsuri osasi kiinnittää valokuvat hakemuksiin oikeaoppisesti nitojalla, ei klemmarilla, ja näin, kolmannella yrityksellä hakemuksemme otettiin vastaan. Nöyryys byrokraatin edessä ei ole tarpeeton taito tässä maailmassa.

Baby steps, baby steps, kuten Amerikassa sanotaan. Ihan kohta alan pakata.

Yhteinen harrastus

Koska minua ahdistaa ajatus täydestä ummikkoudesta - mitä tulemme silti varmasti olemaan - olemme tohtori Hitachin kanssa aloittaneet kiinan kielen kurssin. Puolitoista tuntia viikossa laatuaikaa yhdessä, koskaan ennen ei ole tapahtunut tällaista. No oikeastaan ei ole nytkään tapahtunut kuin kerran, mutta ei nyt takerruta yksityiskohtiin, ei kiinalaisetkaan takerru.

Erona aiemmin opiskelemiini kieliin, oppimisen tahti on uskomattoman hidas. Opimme parikymmentä sanaa tunnissa, ja seuraavalla tunnilla ne pitääkin melkolailla kerrata. Merkkejä ei opetella lainkaan. Lausuminen menee välillä tuurilla oikein.

Opettaja, kymmenennen kerran: "Ei "ai", se on syopa: ai!"
Oppilaat: "Ai!"
Opettaja: "Ei ai - ai!"
Oppilaat: "Ai!"

Ja siihen tapaan. Kaikkihan tiedämme, että kiinassa intonaatio on erittäin keskeistä. Ja että merkit on tosi tosi vaikeita. Mutta mitä en tiennyt, on että kiinassa sanat eivät taivu lainkaan: ei sijamuotoja, ei aikamuotoja, ei edes monikkoa. Sanajärjestys on aina vakio. Osaamalla kolme sanaa voi muodostaa jo vaikka mitä lauseita. "Minä syön hevosen", "hevoset syövät minut", "minun hevoseni syö" ja niin edelleen. Sitä en ihan vielä ole tajunnut miksei ole väliä söinkö minä hevosen vai kaksi, ja eilen vaiko huomenna. Ehkäpä sitten tarvitaan vaan lisää sanoja, jos haluaa moisiin detaljeihin takertua.

Myös tytöt, jotka kunnon imigranttitapaan tulevat varmastikin puolen vuoden jälkeen toimimaan tulkkeinamme, haluavat iltasadun ohella kiinan oppitunnin. "Xiexie." "Mama." Autossa kuuntelemme isäni kauan sitten veljelleni hankkimaa kielikurssia Samma på kinesiska, joka toimii hyvänä kielikylpynä erityisesti niille lapsille. "Mitä tarkoittaa mykke enkkel?"

No, hyvä että tottuvat: saavat sitten kiinassa kylpeä sekä englannissa että mandariinissa.

Itsenäisesti saa harjoitella jos haluaa. Ei tuottane vaikeuksia.

Tositoimissa

Vihdoin alkaa tapahtua byrokratiarintamalla. Saimme Kiinasta viestiä, että Hitachin tutkintotodistuksen englanninkieliset liitesivut eivät vakuuttaneet paikallisia byrokraatteja, koska niissä mainittiin, että kyseessä on liite. Pyydettiin siis sanatarkkaa kiinannosta suurmetsurin suomenkielisestä todistuksesta. Samoin pyydettiin minun ja lasten passikopiot sekä valokuvat digitaalisessa muodossa ja perhesiteiden todelliseksi todentamiseksi lasten syntymätodistukset sekä minun ja Hitachin avioliittotodistus - kiinaksi käännettyinä ja suurlähetystössä viralliseksi leimattuina. Skannasin joutessani varuiksi myös Kyöstin sotilaspassin.

Epätodennäköiseltä vaihtoehdolta kuulostaa se, että kaikki menisi kerralla oikein, eikä lisätodisteita olemassaolostamme enää vaadittaisi.

Terveydenhuollon saralla tapahtuu myös. Minä olen lähtenyt satojen eurojen laboratorio- ja röntgenkokein todistamaan, etten ole uhka julkiselle terveydelle Kiinassa, ja ensi viikolle olen varannut kirjavan joukon rokotuksia jottemme riskeeraisi omaamme tahi julkista terveyttä Suomessa: jäykkäkouristusta vanhemmille sekä a- ja b-hepatiittia lapsille, jotka pääsevät myös verikokeeseen tuberkuloosialtistuksen todentamiseksi ennen kalmetointia. [Kylmäävän kuuloinen toimenpide tarkoittaa yksinkertaisesti tuberkuloosirokotteen antamista - mutta onhan se tyylikkäämpää, kun tälle on oma verbi.]

Rokotemyönteinen ja auktoriteettiuskoinen kun olen, otan mielelläni vastaan kaikki tarjotut (ja itse maksetut) rokotteet. Yksi ystäväni on tällä vuosituhannella viettänyt hyvän puoli vuotta täydellisessä erityksessä historiallisen klangin omaavassa Paimion parantolassa, joten tubikaan ei kuulosta kovin kaukaiselta kauhukuvalta. Vähän jopa harmittelen, ettei lavantautiin ole tarjolla kuin suun kautta otettavaa rokotetta, jota ei lapsille voi antaa. Maaseudulla esiintyvän Japanin aivotulehduksen kohdalla arvioimme riskin kuitenkin pieneksi. Että ei parane nyt sitten maaseudulla hengailla. Sen sijaan yskökset ja katukeittiöt - bring it on vaan! [Näin ulkomaille kun on menossa, lienee sopivaista käyttää tyylikkäästi ripotellen kansainvälisyyttäni kuvastavaa laajaa kielitaitoa, eller hur?]

Oman perheen sihteerinä toimiminen käy kyllä näemmä kokolailla kokopäiväisestä työstä, eli kannatti viedä lapset päivähoitoon. Ehkä ensi viikolla ehtii jo oikeisiin töihinkin. Onneksi niiden suhteen ei paina työsuhteen muodostama velvoite. Itseluotu kiire vain.

Yhden pojan politiikkaa

"Ma Yongin perhe joutui yrittämään seitsemän kertaa, ennen kuin viimein onnisti. Siksi Malla on nyt yksi pieni poika - ja tällä seitsemän siskoa." (Sami Sillanpää, Kiina-ilmiöitä, 2008, 69.)

Kiinan vuodesta 1979 ajama yhden lapsen politiikka ei varsinaisesti ole parantanut tyttölasten arvostusta Kiinassa. Käytännössä, kuten Sillanpäänkin kertoma anekdootti maalla asuvasta Man perheestä kuvaa, yhden lapsen kiintiötä on valvottu lähinnä kaupungeissa. Mutta niin kaupungissa kuin maallakin on haettu - myös kyseenalaisin keinoin - nimenomaan poikapuolista perijää pitämään huolta vanhemmistaan näiden ikääntyessä.

Ai miksi minä tätä jo etukäteen puin? No tietysti koska olen suuri feministi! Ja koska, no, katsokaahan tuota meidän lapsisarjaa. Aivan: tyttö, tyttö, poika. Murehdin, että Kiinaan muuttamalla poistan puolet tytärteni ihmisarvosta.

Käytännössä pelkään varmaan suotta. Myönnyn vain suurmetsurin toiveeseen olla leikkaamatta kuopuksen tukkaa ja jatkan pukemista isosiskoilta perimiinsä vaatteisiin. Ei tarvitse korottaa yhtä lasta yli muiden.