Seikkailuhenkeä

Kuherruskuukautena tunnettu ajanjakso uudessa kulttuurissa loppui lyhyeen. Suurmetsuri sai tänään avaimet uuteen kotiimme.

En oikein tiedä mitä kuvittelin kiinalaisen postdocin elintasosta. Mielestäni en nimittäin odottanut ilmaiselta asunnolta kovin suuria - Hitachin kanssa pohdimme vaadimmeko kodilta vessanpyttyä vai hyväksymmekö reiän lattiassa. Ja sehän olisi hyväksyttävä. Minimitasona kai odotin, että asunto olisi suurinpiirtein ehjä.

Suunnittelimme tänään esikoisen kanssa ostavamme sedältä kadulla viherkasveja asunnon ilostuttamiseksi. Asunto olisi vaatinut paitsi koko sedän valikoiman ja syväpuunauksen, myös melkoisesti enemmän seikkailumieltä kuin mitä meiltä näemmä löytyy.

Vessasta löytyi paitsi reikä lattiasta, myös suihku suoraan reiän yläpuolelta sekä lattialle vuotava lavuaari. Keittiön kaapit olivat rikki ja sähköhana, no, mielenkiintoinen. Seinistä löytyi edellisten asukkaiden piirroksia, entisiä hyllynpaikkoja ja irrallisia sähköpistokerasioita - kalusteina kapinen sohva ja kaksi sänkyä, joiden patjoissa tuskin haluaisimme istua tai nukkua. Taulutelevisio kyllä ja homeinen jääkaappipakastin.

Aloimme laskeskella, että esimerkiksi pesukoneen hankkiminen tuohon asuntoon olisi ollut kannattamaton investointi. Eikä asunto muuten ollut ilmainenkaan, joskaan noin 40 euron vuokraa voi pitää melko kohtuullisena.

"Tosi hieno", totesi keskimmäinen lähtiessämme. Toisilla on positiivisempi suhtautuminen asioihin kuin toisilla.

No, tuonne majoittumalla olisi varmaan saanut paremman tarinan. Päätimme kuitenkin jatkaa vielä hotellissa ja etsiä toista asuinsijaa. Jotenkin kuvittelen, että tarina saadaan siitäkin.

Jälkikirjoitus: Valitettavasti en näemmä puhelimesta onnistu liittämään tähän kuvia. Sisustusbloggaan kuvien kera myöhemmin. Ja suuret kiitokset kaikista ihanista kommenteista edelliseen! Palaan niihinkin kunhan, no, kunhan nyt tästä.

Ensi kuulumiset

Se on kuulkaa ní hâo vaan, täällä ollaan toista päivää ja netilliset prepaid-liittymät on jo puhelimissa. Kaikki on siis sujunut juuri niin helposti kuin mitä luvattiinkin. Ihmiset tuijottavat suu auki lapsilaumaamme, juuri kuten kuvittelimmekin. Keuhkot vähän sattuvat, mutta se on varmaan psykosomaattinen seuraus siitä että kadulla ei näe kymmentä metriä kauemmas. On on.

Tämän päivän illallinen syötiin Pizza Hutissa, jotta esikoinen söisi ensimmäisen ateriansa pariin vuorokauteen. Vaikka pata kattilaa tässä soittelee, itse hain sitä ennen kahvin Starbucksilta, ja siemailin sitä onnellisena kuin Burger Kingin ulkomailta löytänyt turisti.

Kaikki siis hyvin täällä. Matka sujui niin käsittämättömän jouhevasti, että minun kannattaisi lyödä rahoiksi oppikirjalla Kuinka matkustaa yli vuorokausi kolmen lapsen kanssa ja saapua perille hyvillä mielin ja levänneenä. Mutta laittaisivat fiktiohyllyyn kuitenkin, niin en taida viitsiä. Ja tuskinpa pystyn sitä toistamaan itsekään.

Unirytmissä on vähän toivomisen varaa, mutta mitäpä tuosta, kunhan nukkuvat kymmenen tuntia yhteen soittoon. Varsinkin tässä yrittäessäni saada nettiä toimimaan - helposti valvon lasten nukkumaanmenoa puoli kahteen.

Iik!

"Jännittääkö?" kysyy likimain jokainen tapaamani tuttu. Lähtöön on nyt kolme yötä, eli kysymys on sinänsä ihan järkevä hyvänpäiväntervehdys. Tunnen kuitenkin oloni kummajaiseksi, kun vastaan että ei. En tiedä tarpeeksi jännittääkseni.

Alue, joka aiemmin tunnettiin makuuhuoneenamme.

Kiinan elämämme järjestyminen on täysi mysteeri. Jonkun on määrä tulla meitä lentokentälle vastaan - toivottavasti riittävän massiivisella kulkuneuvolla - ja meille on kuulemma varattu hotellin paras huone. Minkä hotellin, sitä emme tiedä. Meille on myös olemassa asunto. Millainen, sitä emme tiedä. Mistä tai keneltä saamme avaimet - no, toistan jo itseäni. Asunto on joko kalustettu tai ei ole, eli aloitamme matkamme joko sänky- tai lakanaostoksilla. Kumpaakaan sanoista en muuten oppinut kiinan-kurssillamme. Osaan ostaa olutta ja kyniä (sinisiä ja punaisia).

Joku varmaan auttaa.

Kaappeja ja laatikoita olen käynyt hiljalleen läpi, ja minulla on jonkinlainen käsitys siitä mitä aion pakata. Jos tuo käsitykseni ei mahdu viiteen matkalaukkuun, pitää pakata vähemmän. Suurmetsuri on lomalla koko keskiviikon ja vasta torstaina lähdemme, eli onhan siinä aikaa hermostua monta kertaa. Toistaiseksi pakkaaminen on näkynyt tavallista ahkerampana pyykinpesuna, minkä en olisi uskonut olevan mahdollista, mutta niin vain matkailu avartaa.

Lentomatkaa on turha jännittää, koska jos nyt joku on varmaa niin se, että edessä on kaksikymmentäneljä tuntia silkkaa painajaista.

Jos jännittää haluaisi, voisi viettää yönsä pohtimalla löytääkö nirso esikoinen jotain syömäkelpoista ruokaa Kiinan kansantavallasta. Ja miten pääsen liikkumaan turvallisesti yksin kolmen lapsen kanssa.

Mutta siksi minulla kilo kaurahiutaleita mukana. Ja pelikortit. Eiköhän niillä alkuun pääse.

Tästä tulee vielä mielenkiintoista

Yritimme varata hotellia Wuhanista ensimmäisille päiville.

"Tähän [eli mihinkään] hotelliin ei voi tehdä varausta. Lasten lukumäärä on liian suuri."

Sehän on selvä sitten.

Lähtövalmistelut

1. Viisumien hankinta

2. Lentolippujen hankinta

3. Pakkaaminen

Lähtölaskennassa 18 päivää. Reissun toteutuminen alkaa tavallaan näyttää melko todennäköiseltä. Kai. Vähän saattaa jopa jännittää. Ehkä.

Asennekasvatusta

Lähtövalmistelumme ovat edenneet tuskallisen hitaasti. Se on, näkyvällä tasolla eivät lainkaan. Lähtömme ajankohtaa tiedusteleviin uteluihin vastaan samoin kuin puoli vuotta sitten: "joskus lokakuussa". Tai jos tarkkoja ollaan, ja aina ollaan, niin olihan tässä sellainenkin väliepisodi, jolloin emme tienneet jäisinkö minä Suomeen tekemään töitä ja suurmetsuri lähtisi Kiinaan yksin, mutta se ratkesi onnellisesti niin, että saan aloittaa uudessa työpaikassani ensi kesänä. Eli tovin aikaa vastasin "ei mitään hajuakaan", kunnes pari viikkoa sitten palasin lausuntoon "joskus lokakuussa". Eli ovathan asiat siis edenneetkin.

Koska Kiinan päähän emme mitään valmisteluja tule tekemään, vaan luotamme, että meitä vastassa on kohtelias vastaanottokomitea asunnon, päiväkotipaikkojen ja ruisleivän kanssa, keskeisimmät lähtövalmistelut ovat tiivistettävissä kolmeen: 1) viisumien hankinta, 2) lentolippujen hankinta ja 3) pakkaaminen. Aikaahan tässä on vielä ruhtinaallisesti viikkoja.

Ja koska Kiinan suurlähetystön kanssa kaikki on sujunut kuin unelma, kuten vain voisi maailman komeimmasta suurvallasta itsestäänselvänä pitää, muistelen tähän nyt ihan muuten vain sitä kun vuosia sitten haimme viisumia inhoittavaan kapitalisti-Amerikkaan.

Aluksi kävimme rohkaisevaa kirjeenvaihtoa suurlähetystön kanssa. Kyöstin pitkälliseen selostukseen työluvan ja viisumin korrelaatioista vastattiin "kiitos kyselystä, viisumin myöntäminen kestää neljä päivää" ja myöhemmin toiseen tiedusteluun "kiitos kyselystä, katsokaa nettisivuiltamme".

Vastausta kysymykseen nettisivuilta ei löytynyt, kuten ei myöskään mainintaa, että Kiin eiku  Yhdysvaltain kansallispäivän johdosta suurlähetystö olisi koko viime viikon suljettuna.

Tai sitä, että passien lisäksi hakemusten oheen tuli liittää myös passikopiot. Joita ei voinut ottaa suurlähetystön kopiokoneella, vaan oli ajettava seuraavan lähiöön kopiointiasioille ja sitten takaisin jonon hännille jännittämään ehtiikö parituntinen aikaikkuna päättyä ennen omaa vuoronumeroa.

Opastettuna suurmetsuri osasi kiinnittää valokuvat hakemuksiin oikeaoppisesti nitojalla, ei klemmarilla, ja näin, kolmannella yrityksellä hakemuksemme otettiin vastaan. Nöyryys byrokraatin edessä ei ole tarpeeton taito tässä maailmassa.

Baby steps, baby steps, kuten Amerikassa sanotaan. Ihan kohta alan pakata.

Yhteinen harrastus

Koska minua ahdistaa ajatus täydestä ummikkoudesta - mitä tulemme silti varmasti olemaan - olemme tohtori Hitachin kanssa aloittaneet kiinan kielen kurssin. Puolitoista tuntia viikossa laatuaikaa yhdessä, koskaan ennen ei ole tapahtunut tällaista. No oikeastaan ei ole nytkään tapahtunut kuin kerran, mutta ei nyt takerruta yksityiskohtiin, ei kiinalaisetkaan takerru.

Erona aiemmin opiskelemiini kieliin, oppimisen tahti on uskomattoman hidas. Opimme parikymmentä sanaa tunnissa, ja seuraavalla tunnilla ne pitääkin melkolailla kerrata. Merkkejä ei opetella lainkaan. Lausuminen menee välillä tuurilla oikein.

Opettaja, kymmenennen kerran: "Ei "ai", se on syopa: ai!"
Oppilaat: "Ai!"
Opettaja: "Ei ai - ai!"
Oppilaat: "Ai!"

Ja siihen tapaan. Kaikkihan tiedämme, että kiinassa intonaatio on erittäin keskeistä. Ja että merkit on tosi tosi vaikeita. Mutta mitä en tiennyt, on että kiinassa sanat eivät taivu lainkaan: ei sijamuotoja, ei aikamuotoja, ei edes monikkoa. Sanajärjestys on aina vakio. Osaamalla kolme sanaa voi muodostaa jo vaikka mitä lauseita. "Minä syön hevosen", "hevoset syövät minut", "minun hevoseni syö" ja niin edelleen. Sitä en ihan vielä ole tajunnut miksei ole väliä söinkö minä hevosen vai kaksi, ja eilen vaiko huomenna. Ehkäpä sitten tarvitaan vaan lisää sanoja, jos haluaa moisiin detaljeihin takertua.

Myös tytöt, jotka kunnon imigranttitapaan tulevat varmastikin puolen vuoden jälkeen toimimaan tulkkeinamme, haluavat iltasadun ohella kiinan oppitunnin. "Xiexie." "Mama." Autossa kuuntelemme isäni kauan sitten veljelleni hankkimaa kielikurssia Samma på kinesiska, joka toimii hyvänä kielikylpynä erityisesti niille lapsille. "Mitä tarkoittaa mykke enkkel?"

No, hyvä että tottuvat: saavat sitten kiinassa kylpeä sekä englannissa että mandariinissa.

Itsenäisesti saa harjoitella jos haluaa. Ei tuottane vaikeuksia.