Uusi maa, uusi blogi

...mutta minä pysyn Uudellamaalla. Parempi paljastaa tämä heti alkuun, sillä oma muuttamattomuuteni sai aikaan pettymyksen reaktiot sekä alppihiihtoa rakastavilta ystäviltäni että tämän blogin ykkösfanilta. Mutta kiitos Wuhanin, mukaanlähtöä Suurmetsurin seuraavalle uraetapille ei käytännössä edes harkittu.

Olkoonkin, että uusi kohde on kuulemma siistimpi kuin Wuhan. Ja hienompi kuin Turku. (Eli ihan sairaan hieno.) Mutta lomailemme siellä sitten.

Lomien pohjalta voin kuvata pitkällisiä ja pinnallisen tavanomaisia huomioita ilmiselvimmistä kulttuurieroista, mutta pääosiltaan blogi keskittyy keskivahvaan omien varpaanvälien kaiveluun sekä oman työn sankariuden juhlintaan.

Maltat tuskin odottaa. Arvasin. En minäkään! Tervetuloa matkaan, siis.

Wuhanin pitkäkestoiset vaikutukset ihmiselämässä

1. Tunnen polttavaa halua toivottaa kauppatorin kiinalais(ennäköis)ille matkailijoille "Ni hâo!", mutta vastustan kiusausta ymmärtäessäni, että vastapuoli saattaisi kuvitella minun haluavan jatkaa keskustelua pidemmälle. Mikä ei olisi mahdollista mikäli hän ei halua varmistaa onko minulla todella kolme lasta (jotka harvoin ovat mukanani torin ohi polkiessani) tai ostaa puolta kiloa perunaa. 
2. Meillä ei syödä riisiä. Pelkkää ideaa pidetään tietyissä väestöryhmissä pöyristyttävänä. Kapinallishenkisenä olen  hankkinut kotiin paketin risottoriisiä, joka odottaa kuitenkin avaamattomana parempia aikoja.
3. Saatan suunnitella työprojektia Kiinaan suhteellisrealistisella tasolla suhteiden suhteiden avulla - joita ilman Kiinassa ei voi tehdä mitään. Projekti tuskin toteutuu, mikä on tässä toissijaista.
4. Olen kuuluisa.
5. Sain yhden ystävän, jonka Suomeen paluuta voin odottaa ilolla. Ja toisen, johon yhteyttä pitämättömyydestä voin tuntea huonoa omaatuntoa. Tämä lista kaipasikin vähän täydennystä.

Kiinalaisilla voisi olla annettavaa Jani Leinosen tottelemattomuuskouluun.

Ja yhä:

Kolmen lapsen ja kahden työssäkäyvän vanhemman arki Helsingissä on ihan sietämättömän helppoa ja mukavaa.

Yhä.

Aika kultaa muistot?

Suomessa vieraileva Pekingin-ystäväni kertoi erään ystävänsä todenneen, ettei lähde Kiinaan, koska on lukenut blogiani. Mutta toinen ystävä lähtee työkomennukselle Shanghaihin - siitä huolimatta että on lukenut blogiani.

Halusin siis tulla kertomaan, että tapaan kyllä liioitella ihan kauheasti. Ainakin miljoona kertaa päivässä! Että juttujeni pohjalta ei kannata tehdä kovin syvällisiä johtopäätöksiä.

Saanhan yhä viisumin?

(Ja ihan oikeasti halusin tulla kertomaan, että kaksi ihmistä on tunnustanut seuranneensa blogiani. Ja toinen minulle ihkatuntematon! Miten ilahtunut voi ihminen olla! No niin ilahtunut, että palaa heti bloggaamaan.)

Shanghaihin matkaavaa ystävää lohdutin, että puolet kohtaamistani vaikeuksista johtui siitä, että yritin ylläpitää mukavaa elämää vaativalle lapsijoukolle, ja toinen puoli Wuhanista. Siten vain jäljellejäävä kolmannes valituksistani johtui Shanghain kanssa jaettavasta todellisuudesta, kuten liikenteestä ja ilmansaasteista, jotka nekään eivät ole siellä yhtä pahoja kuin Wuhanissa.

Tässä nykyisessä todellisuudessani Kiina ja Kiinasta paluun kokemukset alkavat muotoutua punchlinen kanssa kerrottaviksi anekdooteiksi. Kuten, että Barbi järkyttyi metromatkailun ajatuksesta, kunnes kerroin (ja näki), että Helsingin metro on ruuhka-aikaan tyhjempi kuin Wuhanin metro milloinkaan. Tai että toinen Barbi puuskahti ehdotukseeni kiinalaisesta ravintolasta "Oletko äiti hullu!" Ja ettei kaapissamme ole minkään tyypin riisiä.

Eniten arkea työllistävänä muistona Kiinasta kannetaan Barbin järkytystä Wuhanin muutamista karunnäköisistä kerjäläisistä, mikä saa tämän haluamaan välttää kaikenlaisia kohtaamisia kaikenlaisten kerjäläisten kanssa. Eli esimerkiksi liikkumista Helsingin ja Turun keskusta-alueilla.

Tavallaan toivoisin, että voisin sanoa muistelevani kaiholla kaikkea mukavaa, mitä Kiinassa teimme - oli sitäkin! - mutta kiistämättä Kiinan vahvin anti piilee siinä, miten osaan arvostaa Helsingin puhdasta ilmaa, sen luontoa, ystävien näkemistä, futistreenejäni, liikkumisen vapauttani, kaunista kotiamme ja ihan kaiken helppoutta ja mukavuutta. Tämä kokemus on niin vahva, ettei minua haittaa edes sysihuonot kesäkelit. Ja se on kuulkaa paljon se.

Eli muistojen kultaantumista odotellaan edelleen. Ja elämä Helsingissä on yhä ihan täydellistä.

Kuherruskuukausi

Huonolta näyttää nyt blogin kohtalo.

Muutimme siis sunnuntaina. Perjantaina (uudelleen)pakkasin kellarin tavarat, lauantaina purimme muun irtaimen omaisuutemme varastohuoneesta, ja uudelleenpakkasi(n)mme sen sataan muuttolaatikkoon, sunnuntaina siirsimme materian vanhasta asunnosta uuteen kuudessa tunnissa. Kelpo suoritus, mielestäni, kun ajomatkaan uhrattiin ajasta kolmannes. Oikein sydänlämpöiset kiitokset kaikille asiaanosallistuneille! Muuttoiltana ystävä saapui ovelle skumppapullon ja lämpimän raparperipiirakan kera, jäljessään lisää kaltaisiaan. Olet ystävien seurassa, niinhän se paikallisradio sanoo.

Ollakseni tehokas, olin sopinut lainalaatikoitten noudon seuraavaan päivään, ja nyt, kolmantena päivänä, purkamatta on enää ulkovaatelaatikot sekä työpöydän laatikostojen kätkemä silppu. Ensin mainittu koska epähuomiossa jätimme pakkaamatta henkarit, ja toiseksi mainittu koska huomiossa jätimme pakkaamatta työpöydän.

Vahva oletukseni on, että sälälaatikoiden sisältöä ei setvitä ennen seuraavaa muuttoa, jos silloinkaan. Henkareita täytynee hankkia.

Uuden kodin huono puoli oli myös heti löydettävissä: se tekee seuraavan kodin etsimisestä entisestä vaikeampaa. Tämä on ihana.

Ja jos meillä ei olekaan vielä tiskiharjaa, on meillä sen sijaan päiväkotipaikat 250 metrin päästä kotoa, sekä matkakortti, joka kuljettaa minut tulevalle työpaikalleni alle puolessa tunnissa. Matkan testattuani olen entistä innostuneempi työn aloituksesta. Enkä oikeastaan edes lainkaan sen matka-ajan takia.

Tiedän, ollaan jo siinä pisteessä, että tämä ei ole enää reilua ollenkaan. Mutta.

Että vielä futistakin! Ystävä oli kuullut kaipuuni jalkapallojoukkueesta, ja yhytti minut toverinsa joukkueeseen. Eilen ujosti kyselin ja tänään minut toivotettiin tervetulleeksi treeneihin. Olin kevyesti huonoin ja silti sanoivat, että saan tulla toistekin! Tervehdin ilolla kipeää isovarvasta, mustelmaa sääressä ja huomenna jomottavia jalkoja. Ihmisen parasta aikaa.

Ja aivan kuin tässä ei jo olisi kauhalla annettu, lähdenpä viikonloppuna ystäväporukalla lomalle. Mikä tammikuussa tuntui kovin ansaitulta, vaikuttaa nyt suorastaan härskiltä luksuselta. Mutta täytyy vain sitten toivoa, että taas tulevaisuudessa kärsin oikein kovasti. Tai karistan vähän tätä luterilaisaskeettista asennemaailmaa. Kumpi sitten paremmin sopii.

Ja blogin kohtalo näyttää siis heikolta, koska elämääntyytyväisyydestä bloggaaminen on nopeasti kulutettu loppuun. Mutta parempi kai hyvä arki kuin hyvä tarina. Kai.

Kuherruskuukausi Wuhanissa loppui marraskuuhun, mutta Helsingissä se kestää varmasti marraskuuhun!

Noh.. Eli mitä jäi käteen Kiinan-vuodesta (jota kutsun vuodeksi, vaikkei se vuotta ollutkaan)

Kymmenen Suomi-päivän jälkeen Wuhan alkaa tuntua kaukaiselta menneisyydeltä, sillä solahdimme perusarkeen heti palattuamme Barbin eskariinpaluun sekä kasaantuneiden neuvola- ja lääkärikäyntien myötä. Kasaantumisella viittaan nyt esimerkiksi Harbin syksyisen korvatulehduksen jälkitarkastukseen.

Oli parantunut.

Väitettä perusarjesta hieman syö se, että elämme vanhempieni vierashuoneessa samalla viiden vaatekerran haasteella kuin Kiinassa, ja lapsia huoltamassa on hulppeat kolme käsiparia arkisen yhden sijaan - Suurmetsurin käsipari totuttelee yleiseurooppalaiseen arkeen tällä hetkellä Hollannissa.

Palasimme siis Suomeen suunniteltua aiemmin Kyöstin Euroopan-matkan vuoksi, ja varhennetun paluun hintana on ensi vuoden odotushorisontissa Suurmetsurin toinen jakso Wuhanissa.

Onneksi minulla on työ, joka yksiselitteisesti estää mukaanlähtemisen.

No olipas se negatiivisen kuuloista. Mutta kuten tämän blogin pohjilta saattaa päätellä, tuntuu kolmilapsisen perheen arjen pyörittäminen yksin Helsingissä kummasti keveämmältä kuin kvartaali Wuhanissa. Siitäkin huolimatta, että kokemuksemme oli vahvasti nousujohteinen ja elo loppuaikoina hyvinkin leppoisaa.

No kannattiko lähteä, voisi tässä kohtaa aiheellisesti kysyä. Ja jos olisi itsereflektioon taipuvainen, voisi vastatakin. Minulta ei oikein irtoa kuin mnjaa. Saimme niitä kuuluisia elämää rikastuttavia elämyksiä, mutta olihan niiden hintana aika monta tuskaista hetkeä. Ehkä se näin luterilaisittain jopa kirkastaa vuoden tuottamaa voittoa.

Opin alkeellisesti kommunikoimaan kiinaksi, Barbit marssimaan. Vanhempi Barbi oppi ymmärtämään pitävänsä valkosipulista systemaattisen ja kavalan huijauksen uhrina, nuorempi Barbi kävelemään pidempiä matkoja, kun päätin unohtaa seisomalaudalla varustetut rattaamme Uuteen-Seelantiin, ja Harbi juoksemaan sekä hymyilemään valloittavasti vieraille. Näimme ja koimme monia aidosti upeasti paikkoja, ja saimme valtavia onnistumisen kokemuksia selvitessämme arkisista tilanteista.

Epäilemättä Harbi olisi oppinut juoksemaan myös Suomessa, ja puhumaan kenties jopa varhemmin, jos niin uskaltaa päätellä Suomessa koetusta puhetaidon harppauksesta. Mutta kokemusta siitä millaista on olla täydellisen erilainen kuin muut - sitä he eivät olisi saaneet. Haluaisin kuvitella tämän voivan kasvattaa lapsen kykyä empatiaan ja luovan samaistumispintaa toisiin "erilaisiin". Haluaisin myös uskoa, ettei muutto uuteen kouluun ja uuten päiväkotiin aiheuta järisyttävää draamaa sen jälkeen kun on ummikkona suoriutunut ensimmäisistä päivistä kiinalaisessa päiväkodissa. Että jos ei muuta, ainakin muutto Helsinkiin helpottui käsinkoskelteltavasti.

Tarinan suurin voittaja on toki keltinkankaalaisittain ajateltuna Harbi, joka sai matkan vuoksi nauttia kotihoidosta yli kaksivuotiaaksi perheessämme tavanomaisemman varhaisemman päiväkotiuran aloituksen sijaan. Varhaiskasvatuksellisesta näkökulmasta voi argumentoida toisin, sillä minun toteuttamani kotihoidon suurimpana saavutuksena pidetään lapsen kykyä leikkiä yksin. Harbi oppi siinä oikein taitavaksi.

Minä opin, että lapsiperhetaloutta voi elää ilman mikroa ja tiskikonetta, enkä aio koskaan toistaa kokeilua. Jälkiviisaasti totean, että jos jotain kokemuksesta muuttaisin, pitäisin tiukemmin kiinni vaatimuksesta asua metropysäkin vieressä sekä ostaisin astiapesukoneen ensimmäisellä viikolla.

Toki materiaalinen pidättyväisyys oli tietoinen linjaus ja ekologisuuden nimissä harjoitettu nuukailu minulle palkitsevaa. Muilla tavoin se ei juurikaan parantanut elämänlaatua.

Mainitsemastani metropysäkkikatumuksesta toivon meidän perheenä oppineen, että arjen logistiikka on ensiarvoisen tärkeää ja sitä tulee priorisoida kaikissa tulevissa asuntopohdinnoissa. Miten niin aika läpinäkyvää? Enhän minä tuota nyt mitenkään erityisesti Suurmetsurille osoittanut. Niin se vain on.

Saimme viettää yhdet haikeat jäähyväiset, mistä olen onnellinen. Ystäväperheemme tuskin tulee koskaan käymään Eurooppaan - opettajaperheen palkat on säästettävä lapsen koulutukseen - emmekä me palaa Wuhaniin. Vain puoliksi vitsaillen ehdottelin lapsen lähettämistä Suomeen opiskelemaan, siinä löisi monta kärpästä yhdellä iskulla. Mutta se oli ennen näitä vaaleja ja tätä hallitusohjelmaa, eli miten onnekaita olettekaan, koska rajaan kotimaan politiikan blogin ulkopuolelle.

Perheenä meihin pätee vanha viisaus sen, mikä ei tapa, vahvistamisesta. Siinä missä aiemmin Suomessa juoksimme lähinnä tahoillamme harrastuksissamme, nyt olimme - osaamattomuuttamme - pakotettuja viettämään valtaojan ajasta omassa seurassamme. Kasvattavaa. Kivaa(kin). Tuskin tulee jatkumaan.

Sinisestä taivaasta muistan iloita ihan joka päivä. Jopa sateisina.

Turistina Macaossa, eli kuinka pääsin eroon Instagram-riippuvuudestani

Tarkkaavaisimmat ovat saattaneet huomata, että Instagram-tilini ei ole päivittynyt hetkeen. Täsmällisesti ilmaistuna yhdeksääntoista päivään. Kävimme nimittäin Macaossa.

Jos Hongkong oli meille Eurooppaa, niin Macaossamme Las Vegas kohtasi trooppisen lomaresortin. Macaohan on, Hongkongin tavoin, "Kiinan kansantasavallan erityishallintoalue", joka siirtyi Kiinalle Portugalilta juuri ennen vuosituhannen vaihdetta. Vanhasta emämaasta on muistona paitsi kaunista siirtomaa-arkkitehtuuria ja muutamia hyviä ravintoloita, yhä virallisena kielenä toimiva portugali, jota kuulee bussien ja hissien kuulutuksissa, mutta ei vahingossakaan elävien ihmisten käyttämänä. Selvittämättä jäi minkälainen osuus paikallisesta väestöstä (toista) virallista kieltä hallitsee.

Macaon talous perustuu turismiin, ja turismi kasinoihin. Rahavirroissa Macao on ohittanut Las Vegasin hyvän aikaa sitten, ja kasinoa - sekä Eiffel-tornia - nousi yhä toisen viereen, eli ilmeisesti Kiinan uusi suhtautuminen korruptioon ei ole liian pahasti rokottanut bisnestä.

Ja siellähän mekin sitten olimme. Kasinolla. Tai siis ostarilla. Kun hotellimme ala-aulasta lähti suunnistamaan kohti ravintoloita, löysi itsensä ostarilta, ja kasinon porteilta, ja sitten seuraavalta hotellilta, ja kasinolta ja ostarilta. Paikassa voisi harhailla päiviä astumatta ulkoilmaan.

Mikä on tietysti tarkoituskin.

Mikä on varsin painajaismaista.

"Voisiko olla ihanampaa," huokaili hän venetsialaisen kanaalin rannalla luontevasti hymyellen.

 

Tai olisi ollut ilman kännykkäni kohtaloksi koitunutta lomaresorttiosiota. Suurmetsurin tehdessä töitä - detalji, joka toisinaan on jäänyt matkoiltamme mainitsematta - minä vietin runsaasti aikaa hotellin uima-altaalla, joka oli lämmitetty ja ihana ja nosti lasten kirjoissa Macaon Kiinan parhaaksi paikaksi Kiinan muurin ja Hongkongin Muumikahvilan ohi - ja Sanyan, sielläkin kun allas oli lämmittämätön.

Somekeskeisyyteni tasosta kertoo, että minusta olisi ollut vallan sääli, jos merkittävimmästä tekijästä lomassamme ei olisi ollut mitään kuvatodistusta. Hienosti keksinkin, että tylsien varvaskuvien sijaan voisin ottaa allasselfien, puhelimenihan on vedenpitävä!

Julkaisen kuvan, kunhan saan puhelimen takuuhuollosta Suomessa.

Sitä sympaattisempaa Macaota.

Sanovat, että vierotusoireiden kolme ensimmäistä päivää ovat pahimmat. Ja pahat ne olivat. Wuhaniin palattuamme sain lainaan kaverin vanhan kännykän, joka taittoi pahinta terää, sillä ahkeran humanistipuurtamisen jälkeen onnistuin saamaan laitteeseen VPN-yhteyteni ja sen myötä muut somekanavani toimintaan, mutta Instagramia en millään kohtuullisella enkä kohtuuttomalla vaivannäöllä.

Tässä muutama päivä sitten tajusin, etten ollut muistanut katsoa kavereiden instafeediä yli viikkoon. Olen alkanut myös tavoittaa merkityksellisyyden tunnetta asioissa, joita en kuvaa kännykällä.

Ja Macao, se oli hyvin kuvauksellinen.

Kivijalkataloudesta

Ostan yleensä ruokamme kalliimmanpuoleisesta supermarketista, josta saa eurooppalaista juustoa ja luotettavan näköistä lihaa (kyllä, ostaisin heidän jauhelihaltaan auton), ja jonne pääsee kätevästi bussin ja metron yhdistelmällä ja usein taksilla kotiin, jos sattuu kulkemaan keskipäivällä.

Täydennysostoksia teen lähikaupoista: kananmunia ja tofua marketista, (makeaa paahto)leipää leipomosta, viiniä herkkukaupasta ja banaaneja hedelmäkaupasta. Kassillisen ruokaa saa helposti koottua puolentusinasta kauppoja. Ja kun tarkemmin ajattelee, jos ei söisi juustoa, eikä muutenkaan olisi länsimaalaisen rajoittunut, ostoksille ei tarvitsisi poistua sataa metriä kauemmas varmaan ikinä.

Kortteliamme ympäröi kivijalkaliikkeinä kaksi ruokakauppaa, kaksi hedelmäkauppaa, pesula, pari herkkupuotia, kaksi pankkia, kahden eri teleoperaattorin myymälät, lemmikkieläinkauppa, paperitarvikekauppa, kauneushoitola, kolme kampaamoa, lastentavaraliike, jossa myös vauvauintipaikka, kolme lastenvaateliikettä ja lasten kenkäkauppa, viisi verholiikettä (en ymmärrä, miten vähemmällä pärjäisi!), kaksi kahvilaa, pitseria, kaksi apteekkia, pari teehuonetta, ilmastointilaitekauppa, keittiöliike, viinakauppa, kolme kiinteistövälitystoimistoa, alusvaateliike, teleportti, ravintoloita, joogakeskus ja kaksi terveysklinikkaa. Noin muutamia mainitakseni.

Kadun yli astumalla valikoima kasvaa rautakaupalla, ikkunaliikkeellä, vihannes- ja lihatorilla, musiikki- ja tanssikoululla, rumpukoululla, autopesulalla ja soitinliikkeellä. Viereisestä korttelista löytyy myös autokoulu, optikko, muotiliikkeitä, akupunktiohoitola, kuntosali, vuodevaateliike ja lankakauppa. Ja tietysti runsaasti vaihtoehtoja aiemmin mainittujen palveluiden osalta.

Suomessahan usein kuulee haikailtavan kivijalkakauppojen perään. Tai siis Helsingissä kuulee. Muissa suuremmissa kaupungeissa surraan keskustan kuolemaa ja haja-asutusalueella pohditaan, että olisi kivaa, jos olisi pankki alle 200 kilometrin päässä. Mutta kaikki tietenkin ymmärtävät, että kivijalkatalous ei vain voi nykymaailmassa toimia, ja onhan se kätevää, kun kaiken saa kerralla sittarista.

Enkä minä kyllä ihan aidosti ymmärrä, miten pelkästään pähkinöitä ja keksejä myyvä liike korttelissamme voi kannattaa - etenkin kun pähkinöitä ja keksejä saa myös kolmesta naapuriliikkeestä. Eikä aina ilmeisesti kannatakaan, sillä korttelissa on juhlittu uuden kaupan avajaisia vähintään kahdeksan kertaa reilun puolen vuoden aikana - saatan olla seonnut laskuista.

Ilmeisesti kaupan perustamiskustannukset eivät ole turhan korkeat, ja aina kannattaa yrittää. Tai jotain. Olisi tosi kiva lukea aiheesta vaikka joku taustoitettu blogipostaus.

(No ei ole teleporttia. Tarkistin vain oletteko hereillä.)