Expattien välisestä ystävyydestä

Viimeiset pari viikkoa ovat muistuttaneet normaaliksi kokemaani sosiaalista elämää. Olen järjestänyt tapaamisia hyvästelläkseni.

Saan kuin saankin näistä tapaamisista ohjelmaa kahdeksi viikoksi, mutta on hieman surkeaa myöntää, että monet hyvästelyn arvoisiksi laskemistani ihmisistä olen tavannut vain kerran tai pari aiemmin. (Yhtä en ole tavannut kertaakaan, mikä johtuu siitä, että lähetin hei-mennäänkö-ensi-viikolla-lounaalle -viestin vahingossa opiskelijatytölle, jonka kanssa tuloksetta suunnittelin kiinan-opintoja tammikuussa. Hän vastasi, että oikein mielellään. Ja että kiitos kysymästä, kokeet menivät oikein hyvin.)

Syitä sosiaalisten ympyröiden puuttumiseen on tietysti helppo keksiä, kuten että minulta puuttuu luonnollisia yhteyksiä tavata ihmisiä (lue: työpaikka, sosiaalisia harrastuksia, yöelämä), naapureiden kanssa on ylittämätön kielimuuri ja löytämäni paikallisen ekspattinaisten yhteisön kanssa lievä kulttuurinen muuri. (Olen käynyt rouvien kanssa muutamilla hienostobrunsseilla, mutta lapsia näihin en ole kehdannut raahata; esimerkkinä kulttuurisesta erosta voi mainita, että minulla ei ole kotiapulaista, joka hoitaisi lapseni brunsseilla istuessani.)

Ja sitten on vielä toimimattoman suurkaupungin logistiikka. Yhden mukavanoloisen naisen yhytin brunssilla, ja sovimme lounaan puolimatkan krouviin, ostosalueelle, jonne molemmat hurautamme alle tunnissa. Päivittäiseksi kanssakäymiseksi sittenkin turhan raskasta. Olemme myös etenkin loppua kohden matkustelleet niin runsaasti, että kotiin jäävän arjen on ihan mielellään rauhoittanut.

Toinen massiivinen tekijä sosiaalisen elämäni viimeaikaisessa nousujohteisuudessa on ollut se, että kävin bileissä! Aivan oikein, ihan oikeissa bileissä! Pieni sivuseikka on, että bileisiin päästäkseni matkustin tuhat kilometriä, mikä sujui yöjunassa eli melkein teleporttaamalla. Tapasin kymmeniä uusia ihmisiä, ja kävin keskusteluja taiteesta ja siitä mikä minun roolini olisi jos koko systeemi romahtaisi - siis muusta kuin lasteni lukumäärästä. Kokemus oli paitsi riemukas myös vahvasti eloonherättävä. Kaksi vuotta maassa olleen juhlien isäntäpariskunnan laajaa tuttavapiiriä tarkastellessani aloinkin kyseenalaistaa omaa aktiivisuuttani ihmisiin tutustumisessa.

Olen aiemminkin viettänyt samanpituisia ajanjaksoja ulkomailla, ja joudun myöntämään, että lähin ystäväpiiri on aina löytynyt muista ulkomaalaisista, joiden kanssa on ollut jaettavana samantyyppinen elämäntilanne ja valtava aukko sosiaalisten suhteiden kohdalla. Tällä kertaa vertaisten ryhmää ei ollut tyrkyllä, ja kenties itsekin tyydyin turhan suosiolla oman perheeni muodostamaan sosiaaliseen piiriin. (Vaikka juoksin minä perään, kun näin pihassamme ulkomaalaispariskunnan. Mutta heillä oli kiire, tai sitten eivät vain olleet yhtä haltioissaan toisen waiguorenin kohtaamisesta kuin minä. Uusia, sanokaa minun sanoneen.) Eli varmasti olisin voinut olla aktiivisempi. Olisi pitänyt heitellä vahinkolounaskutsuja vähän aiemmassa vaiheessa vuotta.

Mutta, sittenkin koen olevani onnekas, kun minulla on yksi ihan oikea paikallinen ystävä - se jonka Suurmetsuri aikanaan yhytti kadulla kulkiessaan.

Ja pääsin kerran bileisiin.

Olisi voinut mennä huonomminkin.