Säännöt ovat sääntöjä

Lasten verikokeesta kieltäytyminen johti täsmälleen odotettuun lopputulokseen: verikokeeseen. On yhdentekevää millaisia todistuksia meillä on, jos kerran terveystodistuksesta puuttuu leima. Ja vaikka lopputulos on kenties sama, minua kevyesti jaksaa huvittaa se, että yrittäessämme viedä lapsia päiväkotiin maanantaina matka pysähtyi nimenomaan leiman puuttumiseseen. Ei verikokeen.

Havaitsin myös jälleen, että yksi ikävimpiä tehtäviä vanhemmuudessa on motivoida lasta asioihin, jotka itsekin kokee turhiksi. Etenkin jos kyseessä sattuu olemaan asia, jota lapsi inhoaa. Ja vähän itsekin.

Mutta verikokeessa siis käytiin maanantaina, leimat saatiin tiistaina (jotain tuloksia kaiketi myös), ja keskiviikkoaamuna olimme jälleen odottavin mielin päiväkodin portilla kolkuttelemassa. Pyydän ottamaan lauseen kirjaimellisesti, sillä kiinalaisen päiväkodin pihaan ei marssita kuin torille. On portti ja on portinvartija, eikä ollenkaan turhan vuoksi.

Satuimme nimittäin ilmestymään paikalle kellonaikaan, joka ei ollut saapumisaika. Tähän aikaan ei kukaan pääse sisään. Ja onko tuossa edes riittävästi vuodevaatteita kahdelle lapselle?* Kiinalainen tulkkimme, miehen työkaveri, sai neuvoteltua, että pääsisimme sisään, mutta vasta kun lapset siirtyvät pihalta luokkiin. Miksi sitten, kysytte. Niin mekin. Vakuutin myös, että vuodevaatteita on tarpeeksi ja varmuudeksi lisäsin, että eivät he jäisi päiväunille.

No olkoon. Sisällä päiväkodissa saa olla kymmenen minuuttia, meille tähdennettiin. Leimakortti pitää näyttää lukulaitteeseen, ja odottaa pitää jonossa. Aamulla lapsen saa tuoda yhdeksään mennessä, ja noutaa saa kello 12-12.30 tai kello 17.00. Lounasaika on vaihtoehtona, koska ruokailuja ei ole pakko ostaa päiväkodista, mutta lapsi tulisi tietysti palauttaa iltapäivän tunneille. Tällä varjolla aion kuitenkin lyhentää lasten hoitopäivää osan viikosta.

Etukäteen pohdin hankalaksi sitä, etten voi olla läsnä kahdessa eri luokassa ensimmäisinä päivinä, mutta huoli osoittautui turhaksi: Barbin luokkaan emme saaneet astua edes kynnyksen yli. Barbin luokassa kuitenkin oli Amerikan-käynyt opettaja, joka siis paitsi puhui hyvää englantia, myös ymmärsi haluni tunkea kauhustakankean lapsen mukaan. Siellä me sitten nökötimme nurkassa, Harbi ja minä (luotin siihen, että vartija ei tulisi meitä noutamaan, vaikka ylittäisimmekin kymmenen minuutin rajan) ja Barbi sai käydä minulle kertomassa, että ei pidä ruoasta. Ei se mitään, sanoin. Istu vain paikallasi.

Tämän ainutlaatuisen audienssin ansiosta pääsin myös kurkistamaan luokkahuoneen elämää, josta päällimmäisenä piirteenä täytyy mainita hämmästyttävä rauhallisuus (paitsi sinä ensi hetkenä, kun joukko waiguoreneja saapui huoneeseen). Kolmekymmentä lasta, kaksi tai kolme hoitajaa – joista yksi keskusteli minun kanssani – ja täysin häiriötön ruokailu. Ruokailun jälkeen suu purskuteltiin vedellä ja sai siirtyä lukemaan kirjaa, kunnes olisi päivälevon aika.

Pehmeä lasku oli lyhyt, mutta varmasti äärimmäisen tarpeellinen, ja tänään molemmat olivat yksin tykönään aamupäivän tunnit. Barbin mukaan lapset yrittivät puhua hänelle ihan kauheasti, mutta hän ei ymmärtänyt eikä puhunut mitään. Barbi sen sijaan oli kuulemma puhunut sekä lapsille että aikuisille. Suomea epäilemättä. Barbi oli askarrellut kirjan ja Barbi oli kantanut kulhoja. Barbi oli syönyt riisiä. Samoin Barbi.

Ja minä uskon yhä vakaammin, että tämä päiväkoti on kyllä hyvä juttu.

* Päiväkodista olisi saanut ostaa vuodevaatepaketin, mutta pidimme 150 euron hintaa paikalliseen hintatasoon nähden korkeana, joten raahasin mieluummin lapset ostoksille Carrefourin rattaanmenemättömien porttien taakse. Tänään täydensin ostoksia vielä petauspatjoilla, joiden emme olleet ymmärtäneet kuuluvan settiin. Tai siis patjalla, jonka leikkasin puoliksi, jotta sopisi pieneen päiväkotisänkyyn. Niitä patjanreunoja ommellessani pohdin, että en kyllä kovin korkealle arvota omaa aikaani. Mutta pääsimmepä eroon Suurmetsurin taannoisen oksennustaudin aikaan hankkimista toisista varalakanoista. Eli oli se sen arvoista.