Kaksi avainta onneen

Havahduin yllättäen tilanteeseen, jossa arkeni on ihan tavallista ja mukavaa. Takana mukava viikonloppu ja edessä viikko täynnä mukavia asioita odotettavaksi. Tämä ei johdu yksinomaan päiväkodinaloituksesta, joskin vastoin kaikkia odotuksia jopa molemmat Barbit ovat olleet päiväkodista riemuissaan. Etenkin se varautuneempi. Ratkaiseva käänne tapahtui kuitenkin jo tammikuussa, jolloin päätin, että nyt riittää odottaminen. Paitsi että buukkasin minut ja lapset pikaiselle pyrähdykselle aurinkoon, sain aikaiseksi järjestää kaksi alusta saakka kaipaamaani aktiviteettia: kiinan-tunnit ja liikuntaa.

Nämä aloitettuani jäin luonnollisesti ihmettelemään miksi oli pitänyt odottaa niin kovin kauan. Arvelisin syyksi jonkinlaista kulttuurishokin aiheuttamaa lamaannusta, jossa tuntui mahdottomalta selvittää ja järjestää yhtään mitään. Ja kotiarkikin tuntui varmaan niin aikaavievältä, ettei omiin harrastuksiin tuntunut löytyvän sopivaa hetkeä. Niin ja tietenkin odotin päiväkodin alkua, jonka jälkeen minulla olisi enemmän aikaa mihin vain.

Kiinan-tuntien osalta odotin myös pelastajaksi Suurmetsuria, koska olin kuullut, että hänen yliopistoltaan voisi löytää opettajan ja pyysin häntä järjestämään minulle sellaisen. Mutta koska hänen piti järjestää myös päiväkotipaikkoja ja kuulemma joskus tehdä töitäkin, opettajan etsiminen jäi - kunnes sitten koettiin mainittu kyllästymiseni ja löysin netistä kielikoulun, joka olisi ollut paitsi kaukana myös kalliimmanpuoleinen.

Vaikka oppimistavoitteeni ovat matalalla, ovat kielitunnit kaipaamaani aivojen käyttöharjoitusta sekä mukavan opettajan kanssa miellyttävä sosiaalisen elämän muoto. Etenkin kun keksin, että siirrämme tunnit Starbucksista (kiinalaiseen) ravintolaan. Saa onnitella neroudesta!

Liikuntaharrastuksen aloittaminen puolestaan kariutui ilmanlaatuun (juokseminen), hintaan (kuntosali) sekä aikaan ja vaikeuteen (kaikki muu). Kaiken muun alle kuuluvat esimerkiksi jalkapallo, tanssitunnit ja uiminen, jotka päättelin liian hankaliksi järjestää ja aikaavieviksi mennä, koska naapurustostamme ei mitään mainituista löytyisi. Suurmetsuri kävi joskus alkuaikoina Barbien kanssa uimahalliretkellä, mutta ei päässyt sisään, koska on eri sukupuolta kuin lapset, ja matka oli kaksine busseineen ja taksin hankkimisineen niin työlään kuuloinen, ettei tullut mieleeni toistaa sitä.

Lopulta tähänkään ei vaadittu kuin päätös, että aikaa saa mennä. Löysin - kuvitelkaa - Googlesta englanninkielisen sivun kaupungin uimahalleista. (Vieläkin vähän hämmästyttää.) Valitsin lähimmän, etsin sen karttahausta, ostin matkalla uimalakin, eikä reissusta saanut yhtään bloggaamisen arvoista kommellusta. Matka kestää tosiaan tunnin, mutta kun hyväksyy, että kaikki on kaukana, harmitella voi ainoastaan Elisa-kirjan suppeaa äänikirjavalikoimaa.

Tänään olin niin äitimukavalla tuulella, että otin Barbit mukaan ja vaihdoin siis viikottaisen urheilukertani lasten kanssa pulikoimiseen. Vanhempi Barbi totesi, että paras viikonloppu ikinä, eilen luistelemassa (ostarilla kaukaisessa Hankoussa) ja tänään uimassa. Eli ehkäpä uhraukseni kannatti. Ja oli se mukavaakin.

Aiemmin merkitsin muistiin, että ulkomaille ei saa muuttaa marraskuussa (paitsi tropiikkiin tietenkin). Nyt tekisi mieleni lausua, että muuttaa ei myöskään saa alle vuoden kestoisiksi pätkiksi. Juuri kun olet kotoutunut, on poislähdön aika. Menee hyvä kärsimys hukkaan.

[Tosin ei tämä vallan kärsimystä ollut aiemminkaan. Saamastani lukijapalautteesta päätellen sellaisen kuvan on saattanut saada. Vesitetään nyt hyvää draamaa tämän verran.]