Turistina Kiinassa 1: Terrakotta-armeija

Xianin ja Pekingin matkamme rakentui kolmen keskeisen tehtävän varaan: äänestäminen Suomen suurlähetystössä Pekingissä, mikä määritti matkan ajankohdan, sekä Kiinan muurin ja terrakotta-armeijan näkeminen.

Suhtauduin äänestämiseen huomattavasti intohimoisemmin kuin kyseisiin nähtävyyksiin. Että ihan kiva nähdä mutta. Helpostihan käy niin, että kohde, jonka on nähnyt miljoonassa kuvassa ja josta (joku muu) on lukenutkin paljon, ei sitten luonnossa sykähdytäkään kuten kuvittelisi. Että kun turistimuurien takaa pääsee kurkistamaan Mona Lisaa, hämmästyy että tuossako se nyt sitten. Noin pienikin. Selvitellessäni bussireittiä terrakottasotureiden luo, Internet oikein erikseen varoitti, että pettymys kyllä tulee.

Mutta eipäs tullutkaan!

Reissupäivän valinta oli kerrassaan epäonninen. Xianin neljästä päivästämme kahdeksi oli luvattu sadetta, ja minä järkeilin, että terrakotta-armeija on sisätiloissa, joten sinne on hyvä mennä sateella. Kyösti muisteli, että kohteeseen on jonkin verran kävelymatkaa lipputiskiltä, mutta ei riittävän ponnekkaasti lävistääkseen minun ajatuskuplani.

No, kiitos vaakasuoran tuulen ja kiinalaisen jalkakäytävien viemäröinnin, olimme kutakuinkin märkiä jo päästessämme bussipysäkille tien toiselle puolelle hotellilta. Kun sitten Xianin rautatieasemalla pääsimme sotureiden luo vievään bussiin (numero 306, 7 yuania eli yhden euron, lämmin suositus) voi unohtaa sanan kutakuinkin. Bussin päätepysäkiltä pyrähdimme paikalliskulttuuria janoavina turisteina KFC:hen lämmittelemään ranskanperunoiden verran, ja, no, sitten taas kastuimme lisää.

Ehkä tämän voisi summata sanoen, että sisätilaohjelmaksi terrakottasotureiden katsominen vaatii hyvin paljon ulkonaliikkumista.

Valtava arkeologinen kohde on jaettu kolmeen suureen halliin, ja me aloitimme kierroksen toisin kuin Lonely Planet fiksusti käski, eli siitä suurimmasta ja hienoimmasta. Puoliksi koska se oli suoraan edessä, ja puoliksi koska laskin, että lasten väsyessä ainakin olemme sitten nähneet sen. Ja saimmepahan täten suuremman vau-efektin.

En oikein ymmärrä miten siihen olisi voinut pettyä.

Nyky-Kiinassa on helppo tottua ajatukseen, että täällä nyt vain kaikki on suurempaa, mutta monituhatpäinen taidokkaasti veistetty joukko ihmisen kokoisia veistoksia yli kahdentuhannen vuoden takaa on jokseenkin päänsekoittava konsepti. Jos näkyyn pettyy, väitän, että ei ole kohdannut ajatusta mielessään. Pystyn etäisesti hyväksymään jos joku ei pidä näkyä yksin visuaalisin perustein vaikuttavana.

Kuten sanottua, meillä oli matkassa märät sukat ja vain määrällinen määrä suklaata, joten seurueemme jaksamiskyky ei ollut korkeimmillaan. Poiskävellessä ilmassa alkoi olla veden lisäksi epätoivon tuntua, kunnes Hitachi ritarillisesti päätti kuljettaa perheensä ryöstöhintaisella taksilla kaupunkiin. (180 yuania, kun mittari päällä olisi ollut kenties viidenkympin luokkaa. Ymmärtääksemme mittarilla kaupunkiin ei pääse.) Annan päätöksestä kunnian miehelle, koska minä olisin hyvinkin saattanut retuuttaa seurueen kaupunkiin sillä yhden euron bussilla ja sitten hotellille toisella.

Taksissa kuorimme lapset märimmistään ja jaoin Harbin vaihtovaatteet pahimmin kastuneille. Loput korjattiin lämpimällä suihkulla ja illallinen syötiin hotellilla.

Hieno reissu.

Siellä niitä on.