Älä kysy älä kerro

Edellisen postaukseni jälkeen lähdimme matkoille. Kuulostanen negatiiviselta, mutta sanon silti että jopa lentomatkustamisesta ovat tässä maassa onnistuneet saamaan totuttua hankalampaa. Tai ainakin China Easternilla, jota jostain syystä (edullisuudesta) olemme ajatutuneet käyttämään. Jokaiseen lennollemme tsekkaukseen haetaan apumiehiä ja selvitysnaisia ja kaikki jatkoyhteydet olemme saaneet hoitaa selvittelytiskin eli Duty supervisorin kautta. Keskeistä kohtaamisissa on, että meille ei kerrota mitä on vialla tai mitä tapahtuu. Vaikka puhuisivat englantiakin.

Matkalla Aucklandiin (jonne olimme kätevästi matkustamassa Shanghain ja Sydneyn kautta) koneemme Wuhanista Shanghaihin myöhästyi jonkin verran. Ehkä tunnin. Saimme laukkumme (joita ei meille tuntemattomista syistä koskaan tsekata perille asti) ja menimme transfer-tiskille. Virkailija tutki papereitamme, soitti muutaman puhelun ja lähti sitten viemään meitään toiseen kerrokseen, yleiselle sisääntsekkaustiskille. "Onko tässä joku ongelma?" kysyimme. "Ei ei."

Selvä. Tiskillä on jonoa, jatkolentoomme aikaa alle tunnin. No, eipä tässä hätiä, pohdimme. Ja kohta meidät haetaankin jonon sivusta erityispalvelutiskille, yksi virkailijoista ottaa passimme ja lähtee. Johonkin. Kysyn mihin mies vie passeja, mutta kukaan ei vastaa. Paitsi hieman tuohtumassa oleva ranskalainen mies viereisellä palvelupisteellä joka huitoo käsillään: "Exactly!!"

Joukko virkailijoita naputtaa, passeja ei näy, ranskalaiskollega alkaa hermostua enemmän. Sitten hänen passinsa saapuu, seuraa huutoa ja murteista kiroilua molemmin puolin; mies lähtee juosten matkaan.

- "Niin, kai me kuitenkin pääsemme lennolle?" kysyn ikäänkuin retorisesti.
- "Ette."
...
- "Siis ihan oikeasti emme?"
Pään pudistus.

Tietoa nyhdettäessä meille kerrotaan, että meillä ei ole Australian viisumia, emmekä siksi pääse lennollemme. Mutta emme me tarvitsemme viisumia, olemme suomalaisia! Kyllä tarvitsette. Ja mehän vain vaihdamme konetta! Tarvitsette viisumin. Emmekö voisi vain mennä koneeseen ja selvittää asian Australian päässä? Pään pudistus. Yrittäisivät järjestää meidät seuraavalle lennolle - vuorokautta myöhemmin. (Sivuhuomiona mainittakoon, että Hitachin konferenssiesitelmä, jonka oli määrä olla heti ensimmäisenä matkapäivänä ja joka oli matkamme motiivi, menisi näin ollen sivu suun.)

Tarinan todellinen outous piilee kuitenkin tässä: mies joka lähti passeinemme, lähti järjestämään meille sähköisiä viisumeita. Ja järjestikin. Ei vain ehtinyt Wuhanin-lentomme myöhästymisen takia aivan ajoissa. Ja se ranskalaismies - hän mitä ilmeisimmin nousi koneeseensa lainkaan tietämättä mikä häntä oli viivästyttänyt.

Puolenyön jälkeen, jolloin Sydneyn-koneemme oli määrä nousta ilmaan, istuimme kentällä odottamassa kuljetusta hotelliin, jonne pääsimmekin heti puoli kahdelta. Kyydit, hotelliyön ja lounaan saimme lentoyhtiön piikkiin. Eli jos kyseessä oli "meidän ongelmamme", kuten ranskalaismiehelle huudettiin, miksi kaikki tämä?

Jälkikäteen asiaa tutkailtuani olen antanut itseni ymmärtää, että suomalaiset tosiaan tarvitsevat sähköisen viisumin Australiaan - mutta eivät transfer-yhteyksissä. Paitsi jos matkatavaroita ei saada tsekattua perille asti. Kuten näemmä Kiinasta ei saa. Ja kiinalaisen lentoyhtiön tapa ratkaista tämä on - ei suinkaan kirjoittaa asiaa kissan kokoisin kirjaimin lentovarauksiin vaan - yrittää järjestää asiakkaille viisumi niin, ettei tämä edes tiedä koskaan sellaista tarvinneensa.

Hyisen tuntemattomassa esikaupungissa vietetyn Shanghain-päivän jälkeen meidät kyydittiin takaisin lentokentälle ja aikansa juostuaan eri tiskeille Suurmetsuri pääsi supervisorin puheille. Tällä kertaa ongelmana oli, että China Eastern tarjosi meille korvaavaa yhteyttä vain Sydneyyn asti, ja esitti, että koska viimeinen matkaosuus oli toisen lentoyhtiön, saisimme selvittää sen sitten Sydneyssä. Saatoimme vain kuvitella mikä motivaatio Air New Zealandilla olisi kompensoida yhtään mitään ilmestyessämme vuorokautta myöhemmin koneen porteille kolkuttelemaan.

Tässä kohtaa vaihdoimme vuoroa ja minä ilmestyin tiskille kolmen lapsen kaitsemisen hapattamine naamoineni. "Kukin vuorollaan", vastasi virkailija, kun kysyin mitä meidän keissillemme mahtoi kuulua. Kiinalaiseen tapaan tiskillä luonnollisesti velloi asiakkaita epämääräisenä joukkona. "Te olitte muuten ensimmäisiä", sanoi vieressäni oleva amerikkalainen, joka oli missannut koneensa jo kahtena peräkkäisenä päivänä.

Kertaakaan tämän jälkeen minuun katsekontaktia ottamatta tai kertomatta, että meidän asiaamme edistetään millään tavoin, superviisori antoi minun rauhassa vaipua täydellisen epätietoisuuden valtaan. Kertoakseen sitten puolta tuntia myöhemmin, että esimiehensä oli antanut luvan muuttaa lippumme suoraksi lennoksi Aucklandiin. Voitto!

Että niin me sitten pääsimme Aucklandiin, vuorokauden myöhemmin kuin piti, mutta kulkematta Sydneyn kautta, ja tarvitsematta kallisarvoisia viisumeitamme. Hassua eikö?

Ja se Suurmetsurin esitelmä? No se olikin vasta seuraavana päivänä, kun hän tarkemmin konferenssiohjelmaa luki. Eli joskus on hyötyä siitä samasta sisälukutaidosta, joka toi meille hieman odotettua kalliimman hotellihuoneen Sanyassa. Tai olihan siitä oikeastaan hyötyä silloinkin.

Kotimatkalla lentomme Shanghaista Wuhaniin oli peruttu ja meille tarjottiin korvaava lento toiselta kentältä ja ihan ilmaiseksi oikein bussiliput Pudongista Hongqiaoon, mikä puolitoistatuntinen oli hyvin rattoisa kahdentoista tunnin lennon pohjilla. Luonnollisesti molemmissa kohteissa pääsimme supervisorin puheille - jälkimmäisessä koska lentolippumme oli "lukittu" eikä niitä voitu muuttaa uudelle yhteydellemme, niin että jos voisimme ottaa liput myyneeseen yhtiöön yhteyttä. No emme voineet, että jos voisitte nyt oman lentoyhtiönne lennolle vain kirjoittaa liput itse. Onnistui sekin sitten, enkä viitsinyt edes jännittää.

Näiden selkkausten välissä olikin sitten paljon kaikenlaista ihanaa. Harmi vain, että ei ole "Uusi-Seelanti-ilmiö" tämän blogin nimi.