perjantai 30. tammikuuta 2015

Kuinka elää ekologisesti Kiinassa?

Annan matkustajavaroituksen: Kiina ei sovi maailmantuskaan taipuvaiselle. Kaikkihan olemme tietenkin pitkään tienneet Kiinan saastuneisuudesta, mutta shokkiefekti syntyy sen näkemisestä, vaikkapa näissä visuaalisesti tehokkaissa kauhukuvissa. Suomessa ongelmat voi kuitenkin kuvat katseltuaan taas unohtaa.

Mutta entäpä kun saasteongelman kohtaa harmaana savuverhona ihan joka päivä? Varmasti tulee tehtyä erityisen paljon ekologisesti kestäviä ratkaisuja? Noh. Surullinen totuus on, että niin kutsuttu ekotietoisuus on täällä melkolailla tuntematon käsite, mikä vaikeuttaa valistuneiden kulutuspäätösten tekemistä. Tämän lisäksi teemme jatkuvasti muuten vain huonoja valintoja. Pahimpana syntinämme on tietysti lentäminen ja tänne muutto ylipäätään. Kerroin juuri lennättäväni neljä henkeä viikoksi aurinkoon, jotta saisimme hengittää puhdasta ilmaa. Kas siinäpä ristiriitaa koko rahan edestä.

Ruoan kuluttajina olemme pahinta mahdollista laatua: ostamme saksalaista maitoa, uusiseelantilaista voita ja (olettamamme mukaan) norjalaista lohta. Maailman ääristä rahdattuja tuotteita, mihin perusteena on oletus paremmasta laadusta tai oikeammin epäluulo paikallisia tuotantoprosesseja kohtaan: melamiinimaitoskandaali hyvässä muistissa ja verkkokalvoilla nuo alussa linkkaamani wuhanilaiset kalakuolemat. Toki ravintolassa syömme herkullista "Jangtsen kalaa" ja vihannekset, kananmunat sekä perheen syömä liha on kiinalaista, koska ulkomaista ei ole saatavilla. Ne onneksi ovat varmasti puhtaudeltaan ensiluokkaisia ja tuotantoprosesseiltaan eettisesti moitteettomia. (Olen turhaan yrittänyt etsiä kananmunista viitteitä tuotantomuodosta, mutta edes kiinalainen ystäväni ei tuntenut esittämääni vapaan kanan konseptia. "Ehkä maaseudulta voi löytää.")

Niin ja vielä: ostamme juoma- ja kahvivetemme viiden litran pöniköissä. Kotona emme juo hanavettä edes keitettynä, mutta kylläkin ravintoloissa. Ja keitän tietenkin riisini ja spagettini siinä antibioottinen varmaankin kyllästämässä vedessä. (Näkemäni uutinen koski Nanjingin vesiä, mutta miksipä täällä olisi erilaista. Onneksi uutisessa haastateltu asiantuntija korosti, että ei syytä huoleen: pitoisuudet ovat alhaisempia kuin lääkinnällisissä tarkoituksissa.)

Ruokaostosten toisessa päässä on roskien kierrätys. Jota ei ole. Välillä lajittelen sieluni leyhytykseksi kierrätyskelpoisen materiaalin toiseen pussiin ja kahvinpurut toiseen, mutta normielämässä kaikki mahdollinen lasipulloista metalliin ja perunankuoriin tungetaan samaan pussiin. Tosin ymmärrykseni ja hartaan toiveeni mukaan ihmiskäsi seuloo roskien seasta uudelleenkäytettävän materiaalin - ainakin pahvinkerääjiä näkee isoine lasteineen tutkimassa roska-astioita.

Jätevuorta kasvattavat osaltamme myös paperivaipat, ennen kaikkea hysteriasyistä: en luota että vaippoja saisi riittävän puhtaiksi kylmällä vedellä (mikä ei tarkoita 40 tai edes 30 asteen "kylmää" pesulämpötilaa, vaan sormia paleltavaa vesijohtovesikylmää). Myönnän logiikka-aukon tässäkin, sillä en toki heitä roskikseen oksennustaudin tuhrimia liinavaatteita, vaan pidän niitä ihan puhtaina samaisen kylmävesikäsittelyn jälkeen.

Oikeastaan ainoa asia, jonka suhteen voin jotenkuten pidätellä päätäni veden pinnalla, on ostostelu, joka kenties saattaisi hintatasonsa takia täällä näyttää houkuttelevalta. Kuluneen kolmen kuukauden aikana olen hankkinut itselleni lenkkarit, kaulahuivin ja silmälasit, Suurmetsuri toppaliivin. Lapsille olemme joululahjabarbit poislukien hankkineet kutakuinkin välttämättömyystarpeita: talvitakit ja uusia kenkiä pieniksi jääneiden tilalle. Mutta myös kiinalaismekot markkinoilta alle kahdella eurolla. Siinä ei voi työnantajan ympäristönkunnioitus olla kovin korkealla eikä työntekijällä liikaa sattumia riisissään.

Ja vaikka asetin itselleni haasteen hankkia minimimäärän kotitaloustarvikkeita, niinsanotuista välttämättömyyksistä kertyy jo melkoinen tavaravuori kuorimaveitsineen, moppeineen, petauspatjoineen ja vessanpönttöineen. Ja mitään näistä emme aio Suomeen viedä. Olen lastenvaatteita ajatellen jo kysellyt kierrätyspisteiden perään, mutta sellaisia ei kuulemma ole. Tarpeenalaisia varmasti löytyy, eli saa toivoa, että ennen lähtöä löytyy ylijäämätavaroille parempi lahjoituskanava kuin pihalle roskisten viereen pinoaminen.

Onneksi en siis ole maailmantuskaan taipuvainen. Katsotaankos ne linkit kuvat vielä kertaalleen?

2 kommenttia:

  1. Mut eikös osa elintarvikkeista seilaa ympäri maailmaa tyyliin: Pyydetty Pohjanmerellä, pakattu Aasiassa ja roudattu jälleen Eurooppaan kaupan myyntitiskeille. Että hyvällä tuurilla voittekin joltain osin olla torppaamassa sitä elintarvikkeen paluulentoa takaisin alkutuotantomestoille... ;)

    Mä olen aikanaan asunut vuoden Aasiassa. Olin jo unohtanut noi kylmällä pesevät koneet. Ihme juttu. Moni vaate kohtasi kyllä loppunsa kun tahrat eivät lähteneet ja valkoinen kellastui..

    Mutta kyllä tuo Kiinan meininki jaksaa ihmetyttää. Koskakohan niillä kiinalaisilla alkaa se homma keittää ja kansan kärsivällisyys loppua? Kauanko ne ees enää elää siellä saasteiden keskellä. Pakkohan elinajanodotteen on ollut laskea vuosia ton takia. Ahdistaa kyllä ajatella sitä kuviota siellä.

    VastaaPoista
  2. Hyvä pointti tuo elintarvikkeiden matkustus, taidan lohduttautua tuohon toiveeseen :D Ostamiemme tuotteiden hinta viittaa kyllä hankaliin logistisiin prosesseihin: kermapurkki maksaa 5e ja lohikilo 50e. (Tottakai myös harvinaisuus itsessään maksaa.)

    Ja kyllä, elinajanodote on lukemani mukaan tosiaankin saasteiden takia alentunut. Epäilen, että tavallisella kansalla ei ole mitään kokemusta siitä, että he voisivat vaikuttaa tämäntyyppisiin asioihin. Ja tietoa varmastikin jaetaan kitsaasti. Mutta itsekin odotan ja toivon että saturaatiopiste kansan sietokyvyssä saavutetaan pian ja tolkuton ympäristöntuhoaminen saataisiin kuriin. Mieluusti luopuisin kympin farkuista siitä hyvästä.

    VastaaPoista