Kansallisten stereotypioiden maalaaminen on paitsi typerää myös väärin, joten sitä seuraavaksi!
Käytöskoodeja tarkastellessa kenties keskeisin ero Suomen ja Kiinan välillä on kiinnostuksen osoittaminen kanssakulkijaan. On vaikea kuvitella tilannetta, jossa parvi suomalaisia isoäitejä tai perheenäitejä tulisi ringissä vieraannäköisen äidin ympärille päivittelemään tämän lasten lukumäärää ja ulkonäköä. (Päinvastoin, suomalaisessa leikkipuistossa uudelle ei sanota päivää, saati tähän oteta katsekontaktia. Viikon kuluttua, kun huomataan että se onkin muuttanut alueelle eikä vain läpikulkumatkalla, sille kerrotaan kerhohuoneen avaimen säilytyspaikka. Itähelsinkiläinen tositarina vuodelta 2010.)
Paitsi että ihmiset jäävät tuijottamaan meitä, he myös valokuvaavat. Olen kertonut tämän aiemminkin, mutta sovitaanko, ettette ole huomaavinanne. En minäkään yleensä sitä kuvaamista. Hiljan illallistimme paikallisen ravintolan kabinettitilassa. Kabinetin ovella, puoliksi kulman takana piilossa, oli kolme tarjoilijaa päivystämässä sormi
kamerasovelluksen laukaisimella. Tässä oli kyllä erikoista se, että
piiloutuivat. Aivan päivittäin kauppa-apulainen haluaa kuvamme, bussimatkustaja haluaa kuvamme, bussikuski haluaa kuvamme. Vauvauinnin työntekijä haluaa alastonkuvamme - ja ymmärrätte toki, että me-muoto viittaa tässä jatkuvasti lapsiimme. Tosin Shanghaissa (jonka 23 miljoonaan luulisi mahtuvan jo vähän erinäköisiäkin) nuoret naiset halusivat kaverikuvaan myös minun ja etenkin Suurmetsurin kanssa. Minun kanssani todennäköisesti vain peitetarinan verran.
Paitsi, että ihmiset valokuvaavat meitä, he myös hipelöivät ja kommentoivat lasten pukeutumista. Koska paikalliset lapset puetaan (haaroista auki oleviin*) vanupukuihin pieniksi sumopainijoiksi, meidän lastemme ohuet haalarit eivät kertakaikkiaan tunnu pihan mummon käteen riittävän lämpimiltä. Ja samaan aikaan kun iso osa pikkulapsista laskee nollakelillä liukumäkeä paljaalla takapuolella, minulle tullaan huomauttamaan, että kuopuksen haalarinnilkasta pilkahtaa paljasta ihoa. Mutta ihan hyväntahtoista huolenpitoahan tuo on.
Toki ihmiset haluaisivat myös keskustella. Lasten iät ja sukupuolet osaan kertoa, ja muita kysymyksiä en sitten ymmärräkään. Aina ei uskota, että ymmärrän edes näitä. No myönnettäköön, että kuopuksella saattoi olla isosiskonsa puhvihihainen t-paita yllään, kun vietimme viimeistä matkapäivää Sanyassa ja puhtaat paidat olivat vähissä. Tämä yhdistettynä pitkään niskatukkaan, joka tuolloin vielä hulmusi, sekä siskoilta perittyihin vaaleanpunaisiin lenkkareihin, niin kalaravintolan sisäänheittäjä ei vain voinut uskoa, että poika se muka olisi. Hänpä selvittää! Ote rattaissa istuvan lapsen polvista, jalat haralleen ja yritys kurkistaa reikähousujen aukosta totuus.
Mahtaa kaveria yhä tänä päivänä pohdituttaa.
* Jos joku tässä maassa on ekotehokasta, niin vaipattaminen - sitä vältetään. Vaipat ovatkin luksustuotteita, kalliimpia kuin Suomessa.
Ai hyvänen aika. En taida ikinä voida lopettaa nauramista tuolle mielikuvalle siitä, kun sisäänheittäjä yrittää kurkata reikähousuista sisälle.
VastaaPoistaVitsi mitä muistoja teillä kyllä syntyy tuon reissun aikana. Varmasti osittain kulttuurishokki tekee päivittäin sen että muistoiksi ne muuttuu vasta sitten takaisin Suomessa. Onneksi bloggaat sieltä ja ne jää tänne ylös.
Kieltämättä, se oli paitsi äärimmäisen röyhkeää, myös äärimmäisen huvittavaa (koska kuopus sai pitää intimiteettinsä :D).
PoistaJa joo, tuleehan niitä tarinoita. Joskus tämä tasaisen puuduttava arkikin muuttuu sellaiseksi mukavaksi muistoksi - voi sitten täältä palata lukemaan mikä oli fiilis tapahtumahetkellä :D
Aijettä, nää sun raportit on kyllä hyviä. Hienoa jos eivät muuten ole luopuneet niistä reikähousuistaan. Olin jostain joskus ymmärtävinäni, että länsimaiset vaippafirmat yrittävät niska limassa saada aikaan toisenlaisen kehityksen sinnekin päin maailmaa.
VastaaPoistaItselleni on vähän tullut yllätyksenä, että suurkaupungissakin olette tuollaisia nähtävyyksiä. Ette kai te nyt ainoita länsimaisia siellä kuitenkaan ole?!
Joo, reikähousut on ihan nerokkaat ekologisesta näkökulmasta. Lieveilmiönä siinä luonnollisesti tulee kaupan roskiksiin pissatettavat lapset, mutta se nyt on aika pientä.
PoistaJa usko pois, yllätyksenä tuli minullekin, vaikka kuulihan niitä tarinoita toki etukäteen. Ja tavallaan ymmärrän, että ehkä juuri meidän taloyhtiössä ei ole asunut länkkäriperhettä, mutta kun välillä tuntuu, että olemme Wuhanin toisiksi suurin nähtävyys heti Keltaisen kurjen pagodan jälkeen... Meissä nyt sitten vain ilmeisesti sopivalla tavalla yhdistyy erikoinen ulkonäkö sekä lasten käsittämättömän tähtitieteellinen lukumäärä.
Minäkin päädyin Pekingissä tutustumismatkalla ollessani ihailijakuvaan parin paikallisen tätsykän kanssa. Olin melko huuli pyöreänä tapahtuneesta, mutta poikani arveli, että olen varmaan jonkun kuuluisan kiinalaisen pöytätennispelaajan näköinen. Ilmeisesti frouvat tosiaan sitten vain olivat niin tohkeissaan nähdessään erittäin vaaleaihoisen ja blondin (blondatun) länkkärin. En halua edes kuvitella, kuinka paljon huomiota aidosti blondi sinisilmäinen poikani olisikaan saanut osakseen.
VastaaPoista(Niin, meidänkin perheen ulkoistus Kiinaan eteni tosiaan jo tutustumiskäyntivaiheeseen, mutta sitten asiat kuitenkin järjestyivät niin, että päädyimme jäämään ihan Koto-Suomeen. Sanon että onneksi, vaikka varmasti expat-jakso olisi ollut myös monella tapaa hieno ja valtavan rikastuttava kokemus.)
Minä olen kovasti miettinyt, että mitä ne niillä kuvilla tekevät. Lähettävät kavereilleen, että "hei arvaa, näin tänään bussissa ulkomaalaisia"? Ja tosiaan, että Pekingissä ja Shanghaissakin viitsivät... (Itse en jaksa lopulta siitä kuvaamisesta niin välittää, mutta se harmittaa, kun tulevat käpälöimään lasten käsiä.)
PoistaHyvä, että tuntuu, että teillä asiat kääntyivät parhain päin. Mietin jäisinkö itse tuollaisessa kohdassa jossittelemaan, että olisiko kuitenkin pitänyt... Tällaista ruinausblogia luettuaan toki varmaan enää ei :D
Löysin tänään blogiisi ja yhdeltä istumalta nyt lueskelen sitä läpi. Pakko on tähän väliin kommentoida, että meistäkin otetaan täällä Sudanissa yhtenään kuvis - tosin muuten nyt kun asiaa ajattelen niin viime aikoina on kuvia otettu vähän vähemmän kuin ihan alkuun, mistäköhän sekin johtuu, kaikilla on jo meidän kuva ehkä? Mutta mutta, meidän vitsi on, että porukka keräilee kuvia hullunkuriset perheet -meiningillä. "Kato mulla on tällainen kolmen lapsen ja kahden kärttyisån näköisen vanhemman -setti, otin tänään ostarilla, voin vaihtaa tohon sun ottamaan kuvaan kiinalaisista turisteista" ja niin edelleen. En ymmärrä halua kuvata ihan vieraita ihmisiä ja mietin kuinka epäkorrektia olisi tehdä sama vaikka Suomessa siellä vieraileville ulkomaalaisille... Mutta myönnyn silti kuviin useimmiten.
PoistaHyvä teoria... :D Mä en nimittäin kaikella pohtimisellakaan ole keksinyt syytä tuolle kuvausvimmalle. Tosin esikoisen mukaan minä itse otan kuvan "kaikesta", niin ehkä nekin vaan kuvaavat kun näkevät jotain outoa. Mutta enpähän nolostele itse ottaessani kuvia kuivatuista kaloista. Joissain toisissa oloissa en ehkä kehtaisi... (Ja ihmisiä en silti kehtaa :D)
PoistaTerveiset Hakaniemen Nordeasta! Just juttelin yhden Mairen kanssa, se kertoi, miten neuvola sai sen aikoinaan pitämään taukoa huimausaineiden kanssa, kun lapset olivat pieniä. Kotoisaa, eikö?
VastaaPoistaSattumukset Hiinanmaalla sen sijaan ovat kaikkea muuta kuin kotoisia, laitapuolen mairejen juttuja. Hatunnosto, että luovitte siellä noin vaan, ehkä ei aina ihan ilman päänpuistelua onnistu se.
Ilahduttavaa, että Suurmetsuri on päässyt filmitähden asemaan siellä! Onhan se suurmetsuriseksuaali ja komea mies, ymmärtäähän tuon. Tsemppiä vaimolle, toivottavasti et ryhdy mustasukkaiseksi.
Muahahaa :D Ehkä on onni, että en ymmärrä mitä tarinoita minulle yritetään kertoa - vaikka kieltämättä laitapuolen kulkijoiden kaupungilla näkyvä osuus on täällä kovin pieni. Kerjäläisiä näkyy jonkun verran, mutta he ovat arvioni mukaan ihan omaa syyttään vanhuksia tai vammautuneita.
PoistaJa kauniisti lausuttu, mutta sanotaanko nyt näin, että ei Suurmetsuri lapsiensa vetovoimaa kadulla päihitä :D Eli ei pelkoa mustasukkaisuudesta. Tai jos jollekin niin työlle, mutta se taas sitten kuuluu omiinkin armaisiin.