Turistina Kiinassa 4: Kiinan muuri

Joskus kaikki menee yksinkertaisesti loistavasti. En selvittänyt lainkaan mitä muurille meneminen tarkoittaa (huom: näin toimii iloisiin yllätyksiin varautuva matkailija!), vaan kysyin asiasta Pekingin vuokrakämppämme emännältä, joka ihanana ihmisenä järjesti meille autokyydin kohteeseen, jossa pääsisimme muurille mahdollisimman vähäisellä kiipeämisellä. Auto odottaisi meitä sen aikaa, kun nyt sattuisimme viipymään, ja toisi kotiin. Loistavaa.

Kun sovittuna aamuna laskeuduimme asunnostamme, ymmärsin, että en edes tiennyt mihin olimme kyydin tilanneet. Tärkein oli kyllä hallussa: eväät. Puolentoista tunnin ajomatkan jälkeen selvisi, että määränpäämme oli Mutianyn kylä, jonne on muurituristeja varten rakennettu upouudet fasiliteetit maanalaisine parkkihalleineen, matkamuistomyymälöineen ja vessoineen. Ja, mikä tärkeintä, muureille ylös vei hiihtohissi ja hiihtohissille shuttlebussi. Täydellisen massaturismivarusteltua, täydellistä kolmilapsiselle kokoonpanollemme. (Semminkin kun selkeästi oli hiljainen sesonki ja päivä.)

Hiihtohissi oli vanhanaikainen nitisevä versio, joka taittaa jalat polvitaipeesta kohdalle osuessaan ja jossa toivotaan, että lapsi ei keksi alkaa painia. Minä istuin Harbin kanssa, ja huutelin Suurmetsurille, jolle oli jäänyt kahden isomman lapsen lisäksi myös käsilaukkuni, että "ota kuvia!" ja "ota videota!"

Työtä käskettyä. Alemmassa vaunussa minä ja Harbi.

En ollut ymmärtänyt, että muuri sijaitsee niin ylhäällä vuorilla, mutta tämä, yhdistettynä upeaan keliin tarkoitti huikeita maisemia. Ja ihan omanlaistaan hiljaisuutta. Ensimmäistä kertaa Kiinassa olimme kaukana asutuksesta. Tarkemmin sanottuna ensimmäistä kertaa oikeasti ulkona suurkaupungista. Ilma oli kuulaan kirpeä ja kirkas, ja muurin pielissä kukkivat kirsikkapuut.

Vähintään yhtä suuri elämys oli alastulo. Tai jos Barbeilta kysytään, ehkä jopa suurempi. Laskeuduimme nimittäin vuorelta kelkoilla, liukumäessä, joka näkyy ensimmäisessä kuvassa. 

Kelkkaan jonottaessamme hieman huolissani lueskelin sääntöjä, joiden mukaan alle kymmenvuotiaat eivät saaneet laskea yksin. Eikä kelkkaan mitenkään mahtuisi enempää kuin yksi lapsi aikuisen syliin. Onneksi luin, sillä kelkkamiehen kysyessä isomman Barbin ikää Suurmetsuri vastasi luonnollisesti kymmenen. Rehellinen lapsi ei myöntänyt - mutta ei tosin kieltänytkään - kun työntekijä varmisteli häneltä kunnioitettavaa kymmenen vuoden ikää. Ja päästi sitten. Ei varmasti uskonut hetkeäkään, mutta ei ollut niin kiinnostunutkaan.

Kelkassa oli jarrutusvipu jalkojen välissä eikä absoluuttisesti minkäänlaisia turvatoimia. Suunnittelin että Suurmetsuri laskee Harbin kera edellä, Barbi keskellä ja minä ja Barbi viimeisenä, ja näin tehtiinkin, paitsi että Suurmetsuri viuhahti menemään yksivuotiaan kanssa rodeohuutoja kiljahdellen (vähintään mielessään), ja tapasimme hänet seuraavaksi alhaalla. Me loput sitten vähän rauhallisemmin, minä huudellen ohjeita sille kymmenvuotiaalle.

Ei vain tämän reissun, vaan koko Kiinan ajan paras päivä, kuului lasten todistus. Ja olihan se, vähintään yksi parhaista.