Shokeeraavimpia käytöskoodieroja Kiinan ja Suomen välillä on suhtautuminen erilaisiin ruumiineritteisiin. Äitinä en osaa paheksua pienten lasten kadunvarteen pissattamista, johon on myös hyvin käytännöllinen syy: vaippojen sijaan lapsilla käytetään yleisesti halkiohousuja (joiden hienoa nimeä en tiennyt ennen Mari Mannisen kolumnia samasta aihepiiristä).
Mutta täällä hätä ei tunne paikkaa. Lapsen voi pissattaa kaupan roskaämpäriin tai keskelle leikkipaikkaa, juuri siihen missä lapsi sattuu olemaan. Myönnän myös hätkähtäneeni nähdessäni arvioni mukaan yli viisivuotiaan pojan kakkaavan lentokentän (ulko)odotustilassa. Vessa tuskin oli kohtuuttoman kaukana.
En myöskään erityisesti pidä ovettomista kyykkyvessoista.
Pahinta on kuitenkin räkä. Sormiin niistäminen ja rään pudisteleminen uimahallin
pukuhuoneen lattialle tai kaupan myyjältä putiikkinsa ovelle aiheuttaa
kiusallisia ajatuksia fasiliteettien yleisestä hygieenisyydestä. Sen voittaa ällötyksessä ainoastaan kurluttava räkää keräävä ääni, klimpin muotoilu kielellä ja sen päästäminen bussin lattialle tai pihalla juuri siihen liukumäen viereen.
Viimeisenä päivänä Sanyan-lomallamme puistattava ääni kuului naapuripöydän mammasta, joka nousi rauhallisesti, vaelteli kohti terassin kaidetta ja lähetti klimppinsä hotellin uima-altaaseen.
Nuudelien juuttuessa kurkkuun saatoin vain kiittää ajoitusta: että uintimme oli siltä matkalta jo uitu.
sunnuntai 15. helmikuuta 2015
torstai 12. helmikuuta 2015
Ettei tylsäksi kävisi
Päätin suhteellisen lyhyellä varoitusajalla viedä lapset Sanyaan tylsistymistä ja huonoa ilmaa pakoon. Pitkällä uudenvuodenlomalla harrastukset olisivat tauolla, monet paikat suljettuja ja Suurmetsuri töissä. "Onhan nyt loma, mutta luulisi ihmisten silti töihin tulevan", viestitteli mies sittemmin autiolta toimistolta. Olen joskus aiemminkin yrittänyt työläästi avata Hitachille loman käsitettä ja sitä kuinka monet ihmiset pyrkivät jopa maksimoimaan sen määrän.
No mutta asiaan. Koska matka-ajankohta osui äärimmäisen vilkkaaseen matkustussesonkiin, yllätyin, että kymmenen päivää ennen matkaa löytyi vielä valinnanvaraa. Päädyin jonkinlaiseen hotellin ja huoneistohotellin välimuotoon, jossa oli mahdollisuus laittaa ruokaa ja pestä pyykkiä, näiden molempien kun ajattelin helpottavan lomailua yksin lasten kanssa. Pihalla oli uima-allas sekä kiipeilyteline, joka on harvinaista herkkua Kiinanmaalla ja siten ehdoton myyntivaltti lapsille.
Viime tiistaina, päivää ennen matkan suunniteltua alkua, saan puhelun Ctrip-nimisestä firmasta, jonka kautta hotellin varasin ja joka kehuu olevansa Kiinan johtava matkanjärjestäjä. Ensimmäisessä puhelussa luuri siirtyy kädestä käteen lausuntaharjoituksella "Wait a moment", mutta seuraavaan löytyy englannintaitoinen, joka kertoo, että varaamaani hotellia ei ole "varusteltu" vastaanottamaan ulkomaalaisia ja he näin ollen joutuvat perumaan varaukseni. Jään jankuttamaan virkailijan kanssa tyhjin yrityksin kuten "Ettehän te vain voi perua hotellivaraustani puoli vuorokautta ennen lähtöä!" ("Vaikka emme peruisi, hotelli ei voisi ottaa teitä vastaan." Varustelu tarkoittaa lupaa, annan itseni ymmärtää.) "Haluan korvaavan hotellin, samantasoisen, mutta en maksa enempää!" ("Olet tervetullut tekemään nettisivuiltamme uuden varauksen.") "Haluan kompensaatioita!" ("Minulla ei ole siihen valtuuksia.") "Miten tästä ei mainita mitään netissä?" ("Valitettavasti emme tienneet, lisäämme tiedon sinne kyllä."*)
Ja niin ne sitten peruvat varaukseni. Päivää ennen matkaa, maan vilkkaimman matkustussesongin aikana. Olen kuitenkin ylpeä tiukasta argumentaatiostani, sillä saan uuden puhelun, jossa luvataan, että kompensaatioksi minulle maksetaan yhden yön hinta hotellissa. Myöhemmin illalla saan sähköpostin, jossa ilmoitetaan, että hotelli pidättää minulta ensimmäisen yön hinnan, koska olen perunut varaukseni alle 24 tuntia ennen matkaa.
Ei auta itku hotellimarkkinoilla, vaan niin käy äiti-ihminen yösydännä etsimään uutta hotellia. Teen tuskaisan valinnan, maksan viikon yöpymisen, saan kuittauksen maksun perillemenosta ja käyn nukkumaan. Lentokentälle on määrä lähteä kymmeneltä aamulla.
Aamun tuoksinassa huomaan pari vastaamatta jäänyttä puhelua sekä viestin. Viestissä kerrotaan, että Ctrip ei ole saanut rahojani eikä yhteyttä minuun, joten he peruvat varaukseni. Masinoin kiinalaiset taustavoimani soittamaan firmaan, mutta ystävä soittaakin suoraan hotelliin ja kertoo että saisi tehtyä uuden varauksen. Tokikaan varaamaani huonetyyppiä ei enää ole saatavilla - on vain kalliimpia. Ai että saisin sen samaan hintaan? Arvaatte varmaan.
En pysty hyväksymään tätä, joten alkaa kolmas kiivas hotellin metsästys ja uhmakkaiden puheluiden soitto Ctripin asiakaspalveluun. Selitykseksi varauksen perumiseen kerrotaan, että luottokorttimaksuani ei saatu varmennettua. Varmennukseksi minun olisi pitänyt lähettää sähköpostitse valokuva luottokorttini etu- ja takapuolesta sekä passistani. Eli vaikka löytäisin uuden hotellin ja tekisin uuden varauksen, minun pitäisi toimittaa heille nämä. Tietoturvajärjestelmäni kieltäytyy.
Tässä kohtaa kertomusta istun taksissa matkalla lentokentälle. Kolmen lapsen kanssa. Ilman hotellivarausta. Pieni kipu luottokorttilaskussa alkaa tuntua ihan hyvältä idealta, eli otan nöyrästi vastaan kalliimman huoneen, jonka kiinalainen ystäväni minulle varaa. Kertomalla nimensä ja puhelinnumeronsa.
Sittemmin olen saanut vielä muutamia yhteydenottoja Ctripiltä. Ensimmäisessä kerrotaan, että maksamani summa viikon hotellimajoituksesta palautuu luottokortilleni kuukauden kuluessa. Kyllä: juuri se maksu, jota he eivät koskaan vastaanottaneet. Toisessa pyydetään kiinalaista debit-korttiani, jolle he voivat palauttaa lupaamansa yhden yön hinnan ensimmäisestä hotellivarauksestani. Ei tarvinne kertoa etten omista sellaista. Täysin ymmärrettävästi he voivat veloittaa ulkomaista korttia, mutta eivät maksaa sinne. Vaihtoehtona olisi ollut myös "c-raha", jota voisin käyttää seuraavissa varauksissani. Ilmoitin mahdollisimman tylysti, että tällaiselle rahalle minulla ei tule olemaan käyttöä, ikinä.
Hotelli oli ihan kiva.
* Ja näinhän siellä toden totta nyttemmin kerrotaan: [Hotel] is located in the beautiful Dadonghai area with a variety of dining and entertainment outlets in the vicinity. Tastefully built and designed, this Sanya hotel offers luxurious suites. In-room amenities include an air conditioner, mini fridge and hair dryer. The property has on-site Chinese and Western restaurants, as well as a wine and cigar bar. Those looking for a freshwater alternative to the beach can take a dip in the swimming pool, play beach volleyball, tennis, or work out in the gym. Notta jos ei tuosta ymmärrä, ettei ulkomaalaisia oteta vastaan, niin mistä?
No mutta asiaan. Koska matka-ajankohta osui äärimmäisen vilkkaaseen matkustussesonkiin, yllätyin, että kymmenen päivää ennen matkaa löytyi vielä valinnanvaraa. Päädyin jonkinlaiseen hotellin ja huoneistohotellin välimuotoon, jossa oli mahdollisuus laittaa ruokaa ja pestä pyykkiä, näiden molempien kun ajattelin helpottavan lomailua yksin lasten kanssa. Pihalla oli uima-allas sekä kiipeilyteline, joka on harvinaista herkkua Kiinanmaalla ja siten ehdoton myyntivaltti lapsille.
Viime tiistaina, päivää ennen matkan suunniteltua alkua, saan puhelun Ctrip-nimisestä firmasta, jonka kautta hotellin varasin ja joka kehuu olevansa Kiinan johtava matkanjärjestäjä. Ensimmäisessä puhelussa luuri siirtyy kädestä käteen lausuntaharjoituksella "Wait a moment", mutta seuraavaan löytyy englannintaitoinen, joka kertoo, että varaamaani hotellia ei ole "varusteltu" vastaanottamaan ulkomaalaisia ja he näin ollen joutuvat perumaan varaukseni. Jään jankuttamaan virkailijan kanssa tyhjin yrityksin kuten "Ettehän te vain voi perua hotellivaraustani puoli vuorokautta ennen lähtöä!" ("Vaikka emme peruisi, hotelli ei voisi ottaa teitä vastaan." Varustelu tarkoittaa lupaa, annan itseni ymmärtää.) "Haluan korvaavan hotellin, samantasoisen, mutta en maksa enempää!" ("Olet tervetullut tekemään nettisivuiltamme uuden varauksen.") "Haluan kompensaatioita!" ("Minulla ei ole siihen valtuuksia.") "Miten tästä ei mainita mitään netissä?" ("Valitettavasti emme tienneet, lisäämme tiedon sinne kyllä."*)
Ja niin ne sitten peruvat varaukseni. Päivää ennen matkaa, maan vilkkaimman matkustussesongin aikana. Olen kuitenkin ylpeä tiukasta argumentaatiostani, sillä saan uuden puhelun, jossa luvataan, että kompensaatioksi minulle maksetaan yhden yön hinta hotellissa. Myöhemmin illalla saan sähköpostin, jossa ilmoitetaan, että hotelli pidättää minulta ensimmäisen yön hinnan, koska olen perunut varaukseni alle 24 tuntia ennen matkaa.
Ei auta itku hotellimarkkinoilla, vaan niin käy äiti-ihminen yösydännä etsimään uutta hotellia. Teen tuskaisan valinnan, maksan viikon yöpymisen, saan kuittauksen maksun perillemenosta ja käyn nukkumaan. Lentokentälle on määrä lähteä kymmeneltä aamulla.
Aamun tuoksinassa huomaan pari vastaamatta jäänyttä puhelua sekä viestin. Viestissä kerrotaan, että Ctrip ei ole saanut rahojani eikä yhteyttä minuun, joten he peruvat varaukseni. Masinoin kiinalaiset taustavoimani soittamaan firmaan, mutta ystävä soittaakin suoraan hotelliin ja kertoo että saisi tehtyä uuden varauksen. Tokikaan varaamaani huonetyyppiä ei enää ole saatavilla - on vain kalliimpia. Ai että saisin sen samaan hintaan? Arvaatte varmaan.
En pysty hyväksymään tätä, joten alkaa kolmas kiivas hotellin metsästys ja uhmakkaiden puheluiden soitto Ctripin asiakaspalveluun. Selitykseksi varauksen perumiseen kerrotaan, että luottokorttimaksuani ei saatu varmennettua. Varmennukseksi minun olisi pitänyt lähettää sähköpostitse valokuva luottokorttini etu- ja takapuolesta sekä passistani. Eli vaikka löytäisin uuden hotellin ja tekisin uuden varauksen, minun pitäisi toimittaa heille nämä. Tietoturvajärjestelmäni kieltäytyy.
Tässä kohtaa kertomusta istun taksissa matkalla lentokentälle. Kolmen lapsen kanssa. Ilman hotellivarausta. Pieni kipu luottokorttilaskussa alkaa tuntua ihan hyvältä idealta, eli otan nöyrästi vastaan kalliimman huoneen, jonka kiinalainen ystäväni minulle varaa. Kertomalla nimensä ja puhelinnumeronsa.
Sittemmin olen saanut vielä muutamia yhteydenottoja Ctripiltä. Ensimmäisessä kerrotaan, että maksamani summa viikon hotellimajoituksesta palautuu luottokortilleni kuukauden kuluessa. Kyllä: juuri se maksu, jota he eivät koskaan vastaanottaneet. Toisessa pyydetään kiinalaista debit-korttiani, jolle he voivat palauttaa lupaamansa yhden yön hinnan ensimmäisestä hotellivarauksestani. Ei tarvinne kertoa etten omista sellaista. Täysin ymmärrettävästi he voivat veloittaa ulkomaista korttia, mutta eivät maksaa sinne. Vaihtoehtona olisi ollut myös "c-raha", jota voisin käyttää seuraavissa varauksissani. Ilmoitin mahdollisimman tylysti, että tällaiselle rahalle minulla ei tule olemaan käyttöä, ikinä.
Hotelli oli ihan kiva.
* Ja näinhän siellä toden totta nyttemmin kerrotaan: [Hotel] is located in the beautiful Dadonghai area with a variety of dining and entertainment outlets in the vicinity. Tastefully built and designed, this Sanya hotel offers luxurious suites. In-room amenities include an air conditioner, mini fridge and hair dryer. The property has on-site Chinese and Western restaurants, as well as a wine and cigar bar. Those looking for a freshwater alternative to the beach can take a dip in the swimming pool, play beach volleyball, tennis, or work out in the gym. Notta jos ei tuosta ymmärrä, ettei ulkomaalaisia oteta vastaan, niin mistä?
maanantai 2. helmikuuta 2015
Miniloma HK:ssa
Vanhoina hyvinä aikoina tammikuussa, kun vanhempieni olivat meillä kylässä, karkasimme Suurmetsurin kanssa hääpäivän viettoon Hankouhun. Tämä tarunhohtoinen kohde tunnetaan myös Wuhanin liikekeskustana - jossa olen käynyt tähän mennessä kolmesti, ja niistäkin reissuista yksi suoritettiin sivuille vilkuilematta imigranttivirastoon. (Kyösti vähän mutisikin, että pitikö nyt niin kauas ja Wuchangissa olisimme olleet jo perillä.)
Tässä kohtaa voisi aiheellisesti kysellä, että kannattaako valittaa kaupungin tarjontaa jos ei kotikulmiltaan poistu, niin kannattaa: matka meiltä hotellille kesti hyvät kaksi tuntia. Metrolla. Minä lähdin matkaan hyvissä ajoin suunnitelmanani poiketa kaikkiin ihaniin kahviloihin ja baareihin lukemaan ja kutomaan ja siemailemaan kuohuviiniä, mutta niiden osalta tarjonta näytti olevan yhtä runsasta kuin Wuchangin puolella eli vaelsin suoraan hotellille asti. Turhaan eivät nimenneet sitä Shangri-laksi.
Hitachin lähestyessä onnelaa töittensä jälkeen päätin tsekata meidät nopeasti sisään, mutta se ajatus muuttui sitten monipolviseksi performanssiksi passittomuudesta ja sisäänkirjautumisen mahdottomuudesta. Lopulta pääsimme sisään lähettämällä vastaanottoon skannatut passien nimiölehdet. Kansallinen turvallisuus oli jälleen hallinnassa. (Ei kai meille nyt tullut mieleenkään, omassa kotikaupungissa!)
Illallistimme nuhjuisessa ranskalaisessa ravintolassa aiemmin samana iltana googlatulla "Wuhanin baarikadulla", joka ymmärrettävästi oli varsin hiljainen torstai-iltana. Siksi hämmästyksemme olikin suuri kun verrattain varhaisen illallisemme jälkeen katu edessämme parveili nuoria ja musiikin jytke kaikui Victoria Clubista.
Eihän siinä ollut mitään vaihtoehtoja, semminkin kun kyseessä oli varmasti ainoa yhteinen ulkoiluiltamme Wuhanissa. Ovihenkilökunnan yritettyä keskustella kanssamme kiinaksi, paikalle haettiin mies, joka esittäytyi johtajaksi. "Welcome to my club", hän sanoi ja ohjasi meidät seisoskelupöytään täpötäyden yökerhon keskelle. Kyllä, kello oli yhdeksän illalla. Suurmetsuri tilasi kaksi olutta, minkä jälkeen meidät ohjattiin pois pöydästä ja baaritiskille. Kiertävinä antropologeina ymmärsimme nopeasti, että seisoskelupöytiin vaadittiin minimitilaus, 6 tai 12 oluen luokkaa, kun taas istumapöytiin lisäksi viskipullo sekä naposteltavaa.
Baaritiskillä kun olimme, yritimme saada folkölimme sijaan drinkkejä, mutta eksoottiset pyyntömme "rommista ja kolasta" sekä "ginistä ja tonicista" aiheuttivat suurta hämmennystä henkilökunnan keskuudessa. Se on meille täällä vallitseva asiantila, joten emme hätääntyneet vaan jatkoimme sinnikkäästi pullojen osoittelemista sekä kännyköiden käännösohjelmien käyttöä. Lopulta baarityttö näytti rommipulloa ja kännykältään tekstiä: "This wine with coca-cola tone?" Kyllä, juuri niin!
Kyöstin ginikokis oli vähän eksoottisempi.
Yökerhossa oli enemmän ohjelmaa ja dj:itä kuin turkulaisissa yökerhoissa yhteensä, mutta myös jännittävä tapa miksata jokaisesta biisistä vain 30 sekuntia. Niin mielelläni kun olisin Sandstormin jorannut ihan kokonaan.
Vaihdoimme siis baaria, jossa oli tällä kertaa astetta sinnikkäämpi tarjoilija. Tilasimme kaksi olutta ja saimme kuusi. Ja siis sen pöydän. Tämän paikan vetonaulana oli ulkomaalaisia tiskijukkia sekä elävä laulaja, ja puolenyön aikaan useammassa pöydässä viriteltiin syntymäpäiväonnittelut. Sitten ihmiset jo pakkasivatkin tavaransa ja lähtivät kotiin.
Tolkun väkeä nämä kiinalaiset: heti töistä baariin niin pääsee ihmisten ajoissa nukkumaan ja taas aamulla ihmisinä töihin. Kauhean raskasta on elämä jossain Espanjassa, kun yökerhot aukeavatkin vasta yhden aikaan. Onneksi oli nuorempi siellä ollessaan.
No mutta. Espanjalaiseen uloslähtöaikaan hyppäsimme siis taksiin yökerhon edessä (kolme niistä kuudesta oluesta käsilaukussa), minkä jälkeen puhkuin koko matkan Suurmetsurille miten paljon parempaa elämämme olisi Hankoussa, kunnes tämä muistutti, että ei niitä takseja ollut sielläkään ollut ilta-aikaan. Ja niin, ehkäpä taksin saisi yöllä Wuchangissakin. Tuskin tulen kokeilemaan.
Tässä kohtaa voisi aiheellisesti kysellä, että kannattaako valittaa kaupungin tarjontaa jos ei kotikulmiltaan poistu, niin kannattaa: matka meiltä hotellille kesti hyvät kaksi tuntia. Metrolla. Minä lähdin matkaan hyvissä ajoin suunnitelmanani poiketa kaikkiin ihaniin kahviloihin ja baareihin lukemaan ja kutomaan ja siemailemaan kuohuviiniä, mutta niiden osalta tarjonta näytti olevan yhtä runsasta kuin Wuchangin puolella eli vaelsin suoraan hotellille asti. Turhaan eivät nimenneet sitä Shangri-laksi.
Hitachin lähestyessä onnelaa töittensä jälkeen päätin tsekata meidät nopeasti sisään, mutta se ajatus muuttui sitten monipolviseksi performanssiksi passittomuudesta ja sisäänkirjautumisen mahdottomuudesta. Lopulta pääsimme sisään lähettämällä vastaanottoon skannatut passien nimiölehdet. Kansallinen turvallisuus oli jälleen hallinnassa. (Ei kai meille nyt tullut mieleenkään, omassa kotikaupungissa!)
Illallistimme nuhjuisessa ranskalaisessa ravintolassa aiemmin samana iltana googlatulla "Wuhanin baarikadulla", joka ymmärrettävästi oli varsin hiljainen torstai-iltana. Siksi hämmästyksemme olikin suuri kun verrattain varhaisen illallisemme jälkeen katu edessämme parveili nuoria ja musiikin jytke kaikui Victoria Clubista.
Eihän siinä ollut mitään vaihtoehtoja, semminkin kun kyseessä oli varmasti ainoa yhteinen ulkoiluiltamme Wuhanissa. Ovihenkilökunnan yritettyä keskustella kanssamme kiinaksi, paikalle haettiin mies, joka esittäytyi johtajaksi. "Welcome to my club", hän sanoi ja ohjasi meidät seisoskelupöytään täpötäyden yökerhon keskelle. Kyllä, kello oli yhdeksän illalla. Suurmetsuri tilasi kaksi olutta, minkä jälkeen meidät ohjattiin pois pöydästä ja baaritiskille. Kiertävinä antropologeina ymmärsimme nopeasti, että seisoskelupöytiin vaadittiin minimitilaus, 6 tai 12 oluen luokkaa, kun taas istumapöytiin lisäksi viskipullo sekä naposteltavaa.
 |
| Puvut ja töyhtökampaukset, wuhanilaiset diskohain tunnusmerkit. |
Baaritiskillä kun olimme, yritimme saada folkölimme sijaan drinkkejä, mutta eksoottiset pyyntömme "rommista ja kolasta" sekä "ginistä ja tonicista" aiheuttivat suurta hämmennystä henkilökunnan keskuudessa. Se on meille täällä vallitseva asiantila, joten emme hätääntyneet vaan jatkoimme sinnikkäästi pullojen osoittelemista sekä kännyköiden käännösohjelmien käyttöä. Lopulta baarityttö näytti rommipulloa ja kännykältään tekstiä: "This wine with coca-cola tone?" Kyllä, juuri niin!
Kyöstin ginikokis oli vähän eksoottisempi.
Yökerhossa oli enemmän ohjelmaa ja dj:itä kuin turkulaisissa yökerhoissa yhteensä, mutta myös jännittävä tapa miksata jokaisesta biisistä vain 30 sekuntia. Niin mielelläni kun olisin Sandstormin jorannut ihan kokonaan.
Vaihdoimme siis baaria, jossa oli tällä kertaa astetta sinnikkäämpi tarjoilija. Tilasimme kaksi olutta ja saimme kuusi. Ja siis sen pöydän. Tämän paikan vetonaulana oli ulkomaalaisia tiskijukkia sekä elävä laulaja, ja puolenyön aikaan useammassa pöydässä viriteltiin syntymäpäiväonnittelut. Sitten ihmiset jo pakkasivatkin tavaransa ja lähtivät kotiin.
Tolkun väkeä nämä kiinalaiset: heti töistä baariin niin pääsee ihmisten ajoissa nukkumaan ja taas aamulla ihmisinä töihin. Kauhean raskasta on elämä jossain Espanjassa, kun yökerhot aukeavatkin vasta yhden aikaan. Onneksi oli nuorempi siellä ollessaan.
No mutta. Espanjalaiseen uloslähtöaikaan hyppäsimme siis taksiin yökerhon edessä (kolme niistä kuudesta oluesta käsilaukussa), minkä jälkeen puhkuin koko matkan Suurmetsurille miten paljon parempaa elämämme olisi Hankoussa, kunnes tämä muistutti, että ei niitä takseja ollut sielläkään ollut ilta-aikaan. Ja niin, ehkäpä taksin saisi yöllä Wuchangissakin. Tuskin tulen kokeilemaan.
perjantai 30. tammikuuta 2015
Kuinka elää ekologisesti Kiinassa?
Annan matkustajavaroituksen: Kiina ei sovi maailmantuskaan taipuvaiselle. Kaikkihan olemme tietenkin pitkään tienneet Kiinan
saastuneisuudesta, mutta shokkiefekti syntyy sen näkemisestä, vaikkapa näissä visuaalisesti tehokkaissa kauhukuvissa. Suomessa ongelmat voi kuitenkin kuvat katseltuaan taas unohtaa.
Mutta entäpä kun saasteongelman kohtaa harmaana savuverhona ihan joka päivä? Varmasti tulee tehtyä erityisen paljon ekologisesti kestäviä ratkaisuja? Noh. Surullinen totuus on, että niin kutsuttu ekotietoisuus on täällä melkolailla tuntematon käsite, mikä vaikeuttaa valistuneiden kulutuspäätösten tekemistä. Tämän lisäksi teemme jatkuvasti muuten vain huonoja valintoja. Pahimpana syntinämme on tietysti lentäminen ja tänne muutto ylipäätään. Kerroin juuri lennättäväni neljä henkeä viikoksi aurinkoon, jotta saisimme hengittää puhdasta ilmaa. Kas siinäpä ristiriitaa koko rahan edestä.
Ruoan kuluttajina olemme pahinta mahdollista laatua: ostamme saksalaista maitoa, uusiseelantilaista voita ja (olettamamme mukaan) norjalaista lohta. Maailman ääristä rahdattuja tuotteita, mihin perusteena on oletus paremmasta laadusta tai oikeammin epäluulo paikallisia tuotantoprosesseja kohtaan: melamiinimaitoskandaali hyvässä muistissa ja verkkokalvoilla nuo alussa linkkaamani wuhanilaiset kalakuolemat. Toki ravintolassa syömme herkullista "Jangtsen kalaa" ja vihannekset, kananmunat sekä perheen syömä liha on kiinalaista, koska ulkomaista ei ole saatavilla. Ne onneksi ovat varmasti puhtaudeltaan ensiluokkaisia ja tuotantoprosesseiltaan eettisesti moitteettomia. (Olen turhaan yrittänyt etsiä kananmunista viitteitä tuotantomuodosta, mutta edes kiinalainen ystäväni ei tuntenut esittämääni vapaan kanan konseptia. "Ehkä maaseudulta voi löytää.")
Niin ja vielä: ostamme juoma- ja kahvivetemme viiden litran pöniköissä. Kotona emme juo hanavettä edes keitettynä, mutta kylläkin ravintoloissa. Ja keitän tietenkin riisini ja spagettini siinä antibioottinen varmaankin kyllästämässä vedessä. (Näkemäni uutinen koski Nanjingin vesiä, mutta miksipä täällä olisi erilaista. Onneksi uutisessa haastateltu asiantuntija korosti, että ei syytä huoleen: pitoisuudet ovat alhaisempia kuin lääkinnällisissä tarkoituksissa.)
Ruokaostosten toisessa päässä on roskien kierrätys. Jota ei ole. Välillä lajittelen sieluni leyhytykseksi kierrätyskelpoisen materiaalin toiseen pussiin ja kahvinpurut toiseen, mutta normielämässä kaikki mahdollinen lasipulloista metalliin ja perunankuoriin tungetaan samaan pussiin. Tosin ymmärrykseni ja hartaan toiveeni mukaan ihmiskäsi seuloo roskien seasta uudelleenkäytettävän materiaalin - ainakin pahvinkerääjiä näkee isoine lasteineen tutkimassa roska-astioita.
Jätevuorta kasvattavat osaltamme myös paperivaipat, ennen kaikkea hysteriasyistä: en luota että vaippoja saisi riittävän puhtaiksi kylmällä vedellä (mikä ei tarkoita 40 tai edes 30 asteen "kylmää" pesulämpötilaa, vaan sormia paleltavaa vesijohtovesikylmää). Myönnän logiikka-aukon tässäkin, sillä en toki heitä roskikseen oksennustaudin tuhrimia liinavaatteita, vaan pidän niitä ihan puhtaina samaisen kylmävesikäsittelyn jälkeen.
Oikeastaan ainoa asia, jonka suhteen voin jotenkuten pidätellä päätäni veden pinnalla, on ostostelu, joka kenties saattaisi hintatasonsa takia täällä näyttää houkuttelevalta. Kuluneen kolmen kuukauden aikana olen hankkinut itselleni lenkkarit, kaulahuivin ja silmälasit, Suurmetsuri toppaliivin. Lapsille olemme joululahjabarbit poislukien hankkineet kutakuinkin välttämättömyystarpeita: talvitakit ja uusia kenkiä pieniksi jääneiden tilalle. Mutta myös kiinalaismekot markkinoilta alle kahdella eurolla. Siinä ei voi työnantajan ympäristönkunnioitus olla kovin korkealla eikä työntekijällä liikaa sattumia riisissään.
Ja vaikka asetin itselleni haasteen hankkia minimimäärän kotitaloustarvikkeita, niinsanotuista välttämättömyyksistä kertyy jo melkoinen tavaravuori kuorimaveitsineen, moppeineen, petauspatjoineen ja vessanpönttöineen. Ja mitään näistä emme aio Suomeen viedä. Olen lastenvaatteita ajatellen jo kysellyt kierrätyspisteiden perään, mutta sellaisia ei kuulemma ole. Tarpeenalaisia varmasti löytyy, eli saa toivoa, että ennen lähtöä löytyy ylijäämätavaroille parempi lahjoituskanava kuin pihalle roskisten viereen pinoaminen.
Onneksi en siis ole maailmantuskaan taipuvainen. Katsotaankos ne linkit kuvat vielä kertaalleen?
Mutta entäpä kun saasteongelman kohtaa harmaana savuverhona ihan joka päivä? Varmasti tulee tehtyä erityisen paljon ekologisesti kestäviä ratkaisuja? Noh. Surullinen totuus on, että niin kutsuttu ekotietoisuus on täällä melkolailla tuntematon käsite, mikä vaikeuttaa valistuneiden kulutuspäätösten tekemistä. Tämän lisäksi teemme jatkuvasti muuten vain huonoja valintoja. Pahimpana syntinämme on tietysti lentäminen ja tänne muutto ylipäätään. Kerroin juuri lennättäväni neljä henkeä viikoksi aurinkoon, jotta saisimme hengittää puhdasta ilmaa. Kas siinäpä ristiriitaa koko rahan edestä.
Ruoan kuluttajina olemme pahinta mahdollista laatua: ostamme saksalaista maitoa, uusiseelantilaista voita ja (olettamamme mukaan) norjalaista lohta. Maailman ääristä rahdattuja tuotteita, mihin perusteena on oletus paremmasta laadusta tai oikeammin epäluulo paikallisia tuotantoprosesseja kohtaan: melamiinimaitoskandaali hyvässä muistissa ja verkkokalvoilla nuo alussa linkkaamani wuhanilaiset kalakuolemat. Toki ravintolassa syömme herkullista "Jangtsen kalaa" ja vihannekset, kananmunat sekä perheen syömä liha on kiinalaista, koska ulkomaista ei ole saatavilla. Ne onneksi ovat varmasti puhtaudeltaan ensiluokkaisia ja tuotantoprosesseiltaan eettisesti moitteettomia. (Olen turhaan yrittänyt etsiä kananmunista viitteitä tuotantomuodosta, mutta edes kiinalainen ystäväni ei tuntenut esittämääni vapaan kanan konseptia. "Ehkä maaseudulta voi löytää.")
Niin ja vielä: ostamme juoma- ja kahvivetemme viiden litran pöniköissä. Kotona emme juo hanavettä edes keitettynä, mutta kylläkin ravintoloissa. Ja keitän tietenkin riisini ja spagettini siinä antibioottinen varmaankin kyllästämässä vedessä. (Näkemäni uutinen koski Nanjingin vesiä, mutta miksipä täällä olisi erilaista. Onneksi uutisessa haastateltu asiantuntija korosti, että ei syytä huoleen: pitoisuudet ovat alhaisempia kuin lääkinnällisissä tarkoituksissa.)
Ruokaostosten toisessa päässä on roskien kierrätys. Jota ei ole. Välillä lajittelen sieluni leyhytykseksi kierrätyskelpoisen materiaalin toiseen pussiin ja kahvinpurut toiseen, mutta normielämässä kaikki mahdollinen lasipulloista metalliin ja perunankuoriin tungetaan samaan pussiin. Tosin ymmärrykseni ja hartaan toiveeni mukaan ihmiskäsi seuloo roskien seasta uudelleenkäytettävän materiaalin - ainakin pahvinkerääjiä näkee isoine lasteineen tutkimassa roska-astioita.
Jätevuorta kasvattavat osaltamme myös paperivaipat, ennen kaikkea hysteriasyistä: en luota että vaippoja saisi riittävän puhtaiksi kylmällä vedellä (mikä ei tarkoita 40 tai edes 30 asteen "kylmää" pesulämpötilaa, vaan sormia paleltavaa vesijohtovesikylmää). Myönnän logiikka-aukon tässäkin, sillä en toki heitä roskikseen oksennustaudin tuhrimia liinavaatteita, vaan pidän niitä ihan puhtaina samaisen kylmävesikäsittelyn jälkeen.
Oikeastaan ainoa asia, jonka suhteen voin jotenkuten pidätellä päätäni veden pinnalla, on ostostelu, joka kenties saattaisi hintatasonsa takia täällä näyttää houkuttelevalta. Kuluneen kolmen kuukauden aikana olen hankkinut itselleni lenkkarit, kaulahuivin ja silmälasit, Suurmetsuri toppaliivin. Lapsille olemme joululahjabarbit poislukien hankkineet kutakuinkin välttämättömyystarpeita: talvitakit ja uusia kenkiä pieniksi jääneiden tilalle. Mutta myös kiinalaismekot markkinoilta alle kahdella eurolla. Siinä ei voi työnantajan ympäristönkunnioitus olla kovin korkealla eikä työntekijällä liikaa sattumia riisissään.
Ja vaikka asetin itselleni haasteen hankkia minimimäärän kotitaloustarvikkeita, niinsanotuista välttämättömyyksistä kertyy jo melkoinen tavaravuori kuorimaveitsineen, moppeineen, petauspatjoineen ja vessanpönttöineen. Ja mitään näistä emme aio Suomeen viedä. Olen lastenvaatteita ajatellen jo kysellyt kierrätyspisteiden perään, mutta sellaisia ei kuulemma ole. Tarpeenalaisia varmasti löytyy, eli saa toivoa, että ennen lähtöä löytyy ylijäämätavaroille parempi lahjoituskanava kuin pihalle roskisten viereen pinoaminen.
Onneksi en siis ole maailmantuskaan taipuvainen. Katsotaankos ne linkit kuvat vielä kertaalleen?
tiistai 27. tammikuuta 2015
Hyvä viikko
Viime viikko oli hyvä viikko. Se vaati hyvin vähän. Ja äärimmäisen paljon.
Ensinnäkin oli aurinkoista ja lämmintä. Olkoonkin aivan yhtä saasteista, mutta se ei vain tunnu niin pahalta, kun taivas on sininen. Ihmismieli on sillä tavalla jännä.
Tähän väliin huomio, jonka pitäisi olla itsestään selvä, mutta jonka merkityksen tuntuu aina unohtavan: koskaan milloinkaan ei saa muuttaa pohjoisella pallonpuoliskolla sijaitsevaan kohteeseen marraskuussa. Se moninkertaistaa minkä tahansa muuttoon liittyvän alkukurjuuden ja on vain yksinkertaisesti tyhmää.
Toiseksikin löysimme kivan puiston läheisen järven rannasta, joka oikoreitin löydyttyä on vielä aiempaa lähempänä. Kivaksi puistoksi tässä yhteydessä määritellään aukea ruohokenttä, jossa voi lennättää leijaa, ja hiekkakuoppa lasten leikittäväksi. Meidän ei siis tarvinnut tyytyä pihamme vaatimattomaan leikkipaikkaan eikä myöskään lähteä kävelymatkaa kauemmas.
Sekin vielä: emme lähteneet mihinkään kävelymatkaa kauemmas. Suurmetsuri hoiti kauppa-asiat ja minä hyväksyin sen, että me emme vain nyt sitten kertakaikkiaan tee mitään.
Viikonlopun oli määrä kruunata jo itsessään hyvä arkiviikko - sovin Kyöstin kanssa meneväni uimaan lauantaina ja sunnuntaiksi olin järjestänyt ratsastustunnin minulle ja tytöille. Ne suunnitelmat vaihdettiin sitten oksennustautiin, mutta oikeastaan sekin sujui ihan leppoisasti. Suurmetsuri ei sairastunut, joten minä sain lasten oksennusten siivoamisen hinnalla maata koko viikonlopun vuoteessa ja lukea kirjaa. Täytyy sanoa, että olen elämässäni tehnyt huonompiakin vaihtokauppoja.
Valitettavasti siinä sängynpohjilla maatessamme keväinen sää hylkäsi Wuhanin. Keskipäivällä on savusumusta ja sateesta puolihämärää. Tästä ja lasten pitkittyneestä päiväkodinaloituksesta tympääntyneenä otin ja toteutin kenties uhkarohkean, kenties täysin järjettömän idean: ostin lomalennot aurinkoon neljälle. Suurmetsuri jää Wuhaniin ahkeroimaan kalmanlinjojensa kanssa.
Plussapuolella viikko hengityskelpoista ilmaa (kyllä, ymmärrän hengityslomalle lentämisen absurdin ja ekorikollisen ulottuvuuden), lämpöä ja uima-allas. Miinuspuolella maailman ruuhkaisimpiin kuuluva matkustussesonki ja kolmisenkymmentä ruokailua vieraassa paikassa yksin lasten kanssa.
Arvasitteko jo? No tietysti Sanyaan.
Ensinnäkin oli aurinkoista ja lämmintä. Olkoonkin aivan yhtä saasteista, mutta se ei vain tunnu niin pahalta, kun taivas on sininen. Ihmismieli on sillä tavalla jännä.
Tähän väliin huomio, jonka pitäisi olla itsestään selvä, mutta jonka merkityksen tuntuu aina unohtavan: koskaan milloinkaan ei saa muuttaa pohjoisella pallonpuoliskolla sijaitsevaan kohteeseen marraskuussa. Se moninkertaistaa minkä tahansa muuttoon liittyvän alkukurjuuden ja on vain yksinkertaisesti tyhmää.
Toiseksikin löysimme kivan puiston läheisen järven rannasta, joka oikoreitin löydyttyä on vielä aiempaa lähempänä. Kivaksi puistoksi tässä yhteydessä määritellään aukea ruohokenttä, jossa voi lennättää leijaa, ja hiekkakuoppa lasten leikittäväksi. Meidän ei siis tarvinnut tyytyä pihamme vaatimattomaan leikkipaikkaan eikä myöskään lähteä kävelymatkaa kauemmas.
Sekin vielä: emme lähteneet mihinkään kävelymatkaa kauemmas. Suurmetsuri hoiti kauppa-asiat ja minä hyväksyin sen, että me emme vain nyt sitten kertakaikkiaan tee mitään.
Viikonlopun oli määrä kruunata jo itsessään hyvä arkiviikko - sovin Kyöstin kanssa meneväni uimaan lauantaina ja sunnuntaiksi olin järjestänyt ratsastustunnin minulle ja tytöille. Ne suunnitelmat vaihdettiin sitten oksennustautiin, mutta oikeastaan sekin sujui ihan leppoisasti. Suurmetsuri ei sairastunut, joten minä sain lasten oksennusten siivoamisen hinnalla maata koko viikonlopun vuoteessa ja lukea kirjaa. Täytyy sanoa, että olen elämässäni tehnyt huonompiakin vaihtokauppoja.
.JPG) |
| #nofilter |
Valitettavasti siinä sängynpohjilla maatessamme keväinen sää hylkäsi Wuhanin. Keskipäivällä on savusumusta ja sateesta puolihämärää. Tästä ja lasten pitkittyneestä päiväkodinaloituksesta tympääntyneenä otin ja toteutin kenties uhkarohkean, kenties täysin järjettömän idean: ostin lomalennot aurinkoon neljälle. Suurmetsuri jää Wuhaniin ahkeroimaan kalmanlinjojensa kanssa.
Plussapuolella viikko hengityskelpoista ilmaa (kyllä, ymmärrän hengityslomalle lentämisen absurdin ja ekorikollisen ulottuvuuden), lämpöä ja uima-allas. Miinuspuolella maailman ruuhkaisimpiin kuuluva matkustussesonki ja kolmisenkymmentä ruokailua vieraassa paikassa yksin lasten kanssa.
Arvasitteko jo? No tietysti Sanyaan.
maanantai 19. tammikuuta 2015
Uteliaisuus maan perii
Kansallisten stereotypioiden maalaaminen on paitsi typerää myös väärin, joten sitä seuraavaksi!
Käytöskoodeja tarkastellessa kenties keskeisin ero Suomen ja Kiinan välillä on kiinnostuksen osoittaminen kanssakulkijaan. On vaikea kuvitella tilannetta, jossa parvi suomalaisia isoäitejä tai perheenäitejä tulisi ringissä vieraannäköisen äidin ympärille päivittelemään tämän lasten lukumäärää ja ulkonäköä. (Päinvastoin, suomalaisessa leikkipuistossa uudelle ei sanota päivää, saati tähän oteta katsekontaktia. Viikon kuluttua, kun huomataan että se onkin muuttanut alueelle eikä vain läpikulkumatkalla, sille kerrotaan kerhohuoneen avaimen säilytyspaikka. Itähelsinkiläinen tositarina vuodelta 2010.)
Paitsi että ihmiset jäävät tuijottamaan meitä, he myös valokuvaavat. Olen kertonut tämän aiemminkin, mutta sovitaanko, ettette ole huomaavinanne. En minäkään yleensä sitä kuvaamista. Hiljan illallistimme paikallisen ravintolan kabinettitilassa. Kabinetin ovella, puoliksi kulman takana piilossa, oli kolme tarjoilijaa päivystämässä sormi kamerasovelluksen laukaisimella. Tässä oli kyllä erikoista se, että piiloutuivat. Aivan päivittäin kauppa-apulainen haluaa kuvamme, bussimatkustaja haluaa kuvamme, bussikuski haluaa kuvamme. Vauvauinnin työntekijä haluaa alastonkuvamme - ja ymmärrätte toki, että me-muoto viittaa tässä jatkuvasti lapsiimme. Tosin Shanghaissa (jonka 23 miljoonaan luulisi mahtuvan jo vähän erinäköisiäkin) nuoret naiset halusivat kaverikuvaan myös minun ja etenkin Suurmetsurin kanssa. Minun kanssani todennäköisesti vain peitetarinan verran.
Paitsi, että ihmiset valokuvaavat meitä, he myös hipelöivät ja kommentoivat lasten pukeutumista. Koska paikalliset lapset puetaan (haaroista auki oleviin*) vanupukuihin pieniksi sumopainijoiksi, meidän lastemme ohuet haalarit eivät kertakaikkiaan tunnu pihan mummon käteen riittävän lämpimiltä. Ja samaan aikaan kun iso osa pikkulapsista laskee nollakelillä liukumäkeä paljaalla takapuolella, minulle tullaan huomauttamaan, että kuopuksen haalarinnilkasta pilkahtaa paljasta ihoa. Mutta ihan hyväntahtoista huolenpitoahan tuo on.
Toki ihmiset haluaisivat myös keskustella. Lasten iät ja sukupuolet osaan kertoa, ja muita kysymyksiä en sitten ymmärräkään. Aina ei uskota, että ymmärrän edes näitä. No myönnettäköön, että kuopuksella saattoi olla isosiskonsa puhvihihainen t-paita yllään, kun vietimme viimeistä matkapäivää Sanyassa ja puhtaat paidat olivat vähissä. Tämä yhdistettynä pitkään niskatukkaan, joka tuolloin vielä hulmusi, sekä siskoilta perittyihin vaaleanpunaisiin lenkkareihin, niin kalaravintolan sisäänheittäjä ei vain voinut uskoa, että poika se muka olisi. Hänpä selvittää! Ote rattaissa istuvan lapsen polvista, jalat haralleen ja yritys kurkistaa reikähousujen aukosta totuus.
Mahtaa kaveria yhä tänä päivänä pohdituttaa.
* Jos joku tässä maassa on ekotehokasta, niin vaipattaminen - sitä vältetään. Vaipat ovatkin luksustuotteita, kalliimpia kuin Suomessa.
Käytöskoodeja tarkastellessa kenties keskeisin ero Suomen ja Kiinan välillä on kiinnostuksen osoittaminen kanssakulkijaan. On vaikea kuvitella tilannetta, jossa parvi suomalaisia isoäitejä tai perheenäitejä tulisi ringissä vieraannäköisen äidin ympärille päivittelemään tämän lasten lukumäärää ja ulkonäköä. (Päinvastoin, suomalaisessa leikkipuistossa uudelle ei sanota päivää, saati tähän oteta katsekontaktia. Viikon kuluttua, kun huomataan että se onkin muuttanut alueelle eikä vain läpikulkumatkalla, sille kerrotaan kerhohuoneen avaimen säilytyspaikka. Itähelsinkiläinen tositarina vuodelta 2010.)
Paitsi että ihmiset jäävät tuijottamaan meitä, he myös valokuvaavat. Olen kertonut tämän aiemminkin, mutta sovitaanko, ettette ole huomaavinanne. En minäkään yleensä sitä kuvaamista. Hiljan illallistimme paikallisen ravintolan kabinettitilassa. Kabinetin ovella, puoliksi kulman takana piilossa, oli kolme tarjoilijaa päivystämässä sormi kamerasovelluksen laukaisimella. Tässä oli kyllä erikoista se, että piiloutuivat. Aivan päivittäin kauppa-apulainen haluaa kuvamme, bussimatkustaja haluaa kuvamme, bussikuski haluaa kuvamme. Vauvauinnin työntekijä haluaa alastonkuvamme - ja ymmärrätte toki, että me-muoto viittaa tässä jatkuvasti lapsiimme. Tosin Shanghaissa (jonka 23 miljoonaan luulisi mahtuvan jo vähän erinäköisiäkin) nuoret naiset halusivat kaverikuvaan myös minun ja etenkin Suurmetsurin kanssa. Minun kanssani todennäköisesti vain peitetarinan verran.
Paitsi, että ihmiset valokuvaavat meitä, he myös hipelöivät ja kommentoivat lasten pukeutumista. Koska paikalliset lapset puetaan (haaroista auki oleviin*) vanupukuihin pieniksi sumopainijoiksi, meidän lastemme ohuet haalarit eivät kertakaikkiaan tunnu pihan mummon käteen riittävän lämpimiltä. Ja samaan aikaan kun iso osa pikkulapsista laskee nollakelillä liukumäkeä paljaalla takapuolella, minulle tullaan huomauttamaan, että kuopuksen haalarinnilkasta pilkahtaa paljasta ihoa. Mutta ihan hyväntahtoista huolenpitoahan tuo on.
Toki ihmiset haluaisivat myös keskustella. Lasten iät ja sukupuolet osaan kertoa, ja muita kysymyksiä en sitten ymmärräkään. Aina ei uskota, että ymmärrän edes näitä. No myönnettäköön, että kuopuksella saattoi olla isosiskonsa puhvihihainen t-paita yllään, kun vietimme viimeistä matkapäivää Sanyassa ja puhtaat paidat olivat vähissä. Tämä yhdistettynä pitkään niskatukkaan, joka tuolloin vielä hulmusi, sekä siskoilta perittyihin vaaleanpunaisiin lenkkareihin, niin kalaravintolan sisäänheittäjä ei vain voinut uskoa, että poika se muka olisi. Hänpä selvittää! Ote rattaissa istuvan lapsen polvista, jalat haralleen ja yritys kurkistaa reikähousujen aukosta totuus.
Mahtaa kaveria yhä tänä päivänä pohdituttaa.
* Jos joku tässä maassa on ekotehokasta, niin vaipattaminen - sitä vältetään. Vaipat ovatkin luksustuotteita, kalliimpia kuin Suomessa.
sunnuntai 18. tammikuuta 2015
Ihmisten keskellä
Kiinasta muistetaan tietysti aina ensimmäiseksi mainita että kuinka paljon niitä kiinalaisia on. Mutta vaikka paljouden kuinka tiesi etukäteen, sen mittakaavaa oli vaikea ymmärtää. Se konkretisoituu runnoessaan itseään ruuhkametroon niin, että takinhelma jää oven väliin, ja pysähtyessään miettimään, että jokainen vaunu on yhtä täynnä, jokaisessa metrossa, joita kulkee parin minuutin välein. Jokaisella linjalla. Ja busseissa, jotka seisovat tunnelien yläpuolella etenemättä, koska siellä on niin paljon ihmisiä erilaisissa kulkuneuvoissa.
Ja Wuhanissa on kuitenkin vain kymmenisen miljoonaa asukasta. Kun kävimme Shanghaissa, huomasimme, että sielläpä vasta ihmisiä olikin. Keskustassa sijaitsevalla kävelykadulla kulki ihmisiä iltaisin niin sakeana virtana, että väkijoukosta muodostui kaistoja, joilta ei poikkeaman pitänyt.
Se on, tavallisena arki-iltana. Sitten tuli uudenvuodenaatto, jolloin minä ja Suurmetsuri juonimme lapsemme vanhempieni hotellihuoneeseen ja itsemme katsomaan kuuluisia ilotulituksia Bundin rantaan. (Tai minä niiden kuuluisuudesta tiedä: bongasin Aucklandin museossa termin "uusivuosi Shanghaissa", ja välittömästi päättelin, että se on jonkinlainen käsite.) Suurmetsuri vihaa sekä väkijoukkoja että ilotulituksia, mikä kuvatkoon uhrauksia, joihin olemme valmiit vapaaillan nimissä.
Sinä iltana ihmisiä oli liikkellä paljon. Lähdimme valumaan hotelliltamme Nanjing Roadin kävelykadun yläpäästä kohti jokirantaa, huomataksemme, että kortteli korttelilta vastaantulijoiden määrä väheni kunnes lakkasi. "Enää ei tarvitse miettiä mihin suuntaan menisi", vitsailin Hitachille. Viimeinen kortteli ennen jokirantaa oli suljettu ja meidät ohjattiin seuraavaa kadunvartta alas. Ei vain mahdu enää, päättelimme.
Matelimme rantaa kohden kunnes ihmismassa tiivistyi ympärillämme viittä metriä ennen rantabulevardia. Sitten kadunväli pakkautui täyteen. Valmis. Tästä olisi turha kuvitellakaan liikkuvansa ennen ilotulitusten päättymistä. Tai niin me ajattelimme. Mitään ilotulitustahan ei koskaan tullut. Liikkumisen suhteen olimme aivan oikeassa.
Jostain Kyösti luki, että paikalla olisi ollut kolmesataatuhatta ihmistä. Kenties niin. Mutta väkimäärään nähden rannassa oli aivan käsittämättömän rauhallista. Ihmiset seisoksivat aloillaan, kännykkäkäsi kuvausvalmiudessa - joillakin oli lapsia mukana. Hämmästyttävää oli, että näkemiemme tuhansien ihmisten käsissä bongasimme yhden olutpullon. Käsi kuului ulkomaalaiselle. Pohdimme mitä olisi tuollainen määrä suomalaisia yhdessä paikassa, sanotaan nyt vaikka vapunaattona tai uutenavuotena. Tuhon määrää ei pysty edes kuvittelemaan.
Siinä sitten laskettiin väkijoukon mukana kymmenestä alaspäin lukemat uuteen vuoteen Idän helmen tornin kyljestä. Ja odotettiin ilotulituksia, Hitachin jostain saamaa tietoa laser-showsta. Mitään ei tapahtunut, ja pariakymmentä yli puolenyön väkijoukko päätti, että nyt riitti. Pysähdyimme hetkeksi kadulle unohtuneen auton kylkeen katsomaan mihin tilanne kehittyisi, jolloin minulta tahtoi nousta jalat irti maasta ja oli hetkittäin vaikeuksia vetää keuhkoihin happea. Sitten lähdimme massan mukaan (Suurmetsurin suureksi järkytykseksi ihmiset talloivat auton katon yli), kunnes pulpahdimme jo poistoliikenteessä virtaavalle rantabulevardille. Suljettu kadunpätkä oli auki ja valuimme Nanjing Roadia hotellille vähän tyhjin käsin - tämäkö oli se "once in a lifetime" Shanghain uusivuosi, kuten kuulimme jonkun vieressämme hehkuttavan ennen puolta yötä. Yhdessä tienylityskohdassa ohitsemme ajoi ambulanssi.
Seuraavana päivänä kuulimme kymmenien ihmisten ruhjoutuneen kuoliaaksi väkijoukossa - sillä kadunpätkällä, joka oli saapuessamme suljettu. Karmeaa tapahtumaa ei pysty tungoksen kokeneena hämmästymään, mutta sitä vähän, että (ilmiselvästi) kenelläkään tilanteen välittömiä silminnäkijöitä lukuunottamatta ei ollut tästä mitään tietoa uuden vuoden lukuja laskiessamme. Vaikka tokihan ymmärtää, että kolmisataatuhatpäiseen yleisöön ei halua synnyttää pakokauhua. Mutta nyt tiedämme miksi emme nähneet ilotulituksia. Tai arvaamme.
Ainoan näkemäni, maailman mediaa kiertäneen uutisen mukaan väkijoukon runnoutumisen olisi aiheuttanut korkealta ikkunasta heitetty leikkiraha. Varmaan sitten on niin. Sen voi sanoa, että kovin suurta kimmoketta tragedia ei kaivannut. Ihmisiä oli paikalla yksinkertaisesti liikaa.
Ja Wuhanissa on kuitenkin vain kymmenisen miljoonaa asukasta. Kun kävimme Shanghaissa, huomasimme, että sielläpä vasta ihmisiä olikin. Keskustassa sijaitsevalla kävelykadulla kulki ihmisiä iltaisin niin sakeana virtana, että väkijoukosta muodostui kaistoja, joilta ei poikkeaman pitänyt.
Se on, tavallisena arki-iltana. Sitten tuli uudenvuodenaatto, jolloin minä ja Suurmetsuri juonimme lapsemme vanhempieni hotellihuoneeseen ja itsemme katsomaan kuuluisia ilotulituksia Bundin rantaan. (Tai minä niiden kuuluisuudesta tiedä: bongasin Aucklandin museossa termin "uusivuosi Shanghaissa", ja välittömästi päättelin, että se on jonkinlainen käsite.) Suurmetsuri vihaa sekä väkijoukkoja että ilotulituksia, mikä kuvatkoon uhrauksia, joihin olemme valmiit vapaaillan nimissä.
Sinä iltana ihmisiä oli liikkellä paljon. Lähdimme valumaan hotelliltamme Nanjing Roadin kävelykadun yläpäästä kohti jokirantaa, huomataksemme, että kortteli korttelilta vastaantulijoiden määrä väheni kunnes lakkasi. "Enää ei tarvitse miettiä mihin suuntaan menisi", vitsailin Hitachille. Viimeinen kortteli ennen jokirantaa oli suljettu ja meidät ohjattiin seuraavaa kadunvartta alas. Ei vain mahdu enää, päättelimme.
Matelimme rantaa kohden kunnes ihmismassa tiivistyi ympärillämme viittä metriä ennen rantabulevardia. Sitten kadunväli pakkautui täyteen. Valmis. Tästä olisi turha kuvitellakaan liikkuvansa ennen ilotulitusten päättymistä. Tai niin me ajattelimme. Mitään ilotulitustahan ei koskaan tullut. Liikkumisen suhteen olimme aivan oikeassa.
Jostain Kyösti luki, että paikalla olisi ollut kolmesataatuhatta ihmistä. Kenties niin. Mutta väkimäärään nähden rannassa oli aivan käsittämättömän rauhallista. Ihmiset seisoksivat aloillaan, kännykkäkäsi kuvausvalmiudessa - joillakin oli lapsia mukana. Hämmästyttävää oli, että näkemiemme tuhansien ihmisten käsissä bongasimme yhden olutpullon. Käsi kuului ulkomaalaiselle. Pohdimme mitä olisi tuollainen määrä suomalaisia yhdessä paikassa, sanotaan nyt vaikka vapunaattona tai uutenavuotena. Tuhon määrää ei pysty edes kuvittelemaan.
Siinä sitten laskettiin väkijoukon mukana kymmenestä alaspäin lukemat uuteen vuoteen Idän helmen tornin kyljestä. Ja odotettiin ilotulituksia, Hitachin jostain saamaa tietoa laser-showsta. Mitään ei tapahtunut, ja pariakymmentä yli puolenyön väkijoukko päätti, että nyt riitti. Pysähdyimme hetkeksi kadulle unohtuneen auton kylkeen katsomaan mihin tilanne kehittyisi, jolloin minulta tahtoi nousta jalat irti maasta ja oli hetkittäin vaikeuksia vetää keuhkoihin happea. Sitten lähdimme massan mukaan (Suurmetsurin suureksi järkytykseksi ihmiset talloivat auton katon yli), kunnes pulpahdimme jo poistoliikenteessä virtaavalle rantabulevardille. Suljettu kadunpätkä oli auki ja valuimme Nanjing Roadia hotellille vähän tyhjin käsin - tämäkö oli se "once in a lifetime" Shanghain uusivuosi, kuten kuulimme jonkun vieressämme hehkuttavan ennen puolta yötä. Yhdessä tienylityskohdassa ohitsemme ajoi ambulanssi.
Seuraavana päivänä kuulimme kymmenien ihmisten ruhjoutuneen kuoliaaksi väkijoukossa - sillä kadunpätkällä, joka oli saapuessamme suljettu. Karmeaa tapahtumaa ei pysty tungoksen kokeneena hämmästymään, mutta sitä vähän, että (ilmiselvästi) kenelläkään tilanteen välittömiä silminnäkijöitä lukuunottamatta ei ollut tästä mitään tietoa uuden vuoden lukuja laskiessamme. Vaikka tokihan ymmärtää, että kolmisataatuhatpäiseen yleisöön ei halua synnyttää pakokauhua. Mutta nyt tiedämme miksi emme nähneet ilotulituksia. Tai arvaamme.
Ainoan näkemäni, maailman mediaa kiertäneen uutisen mukaan väkijoukon runnoutumisen olisi aiheuttanut korkealta ikkunasta heitetty leikkiraha. Varmaan sitten on niin. Sen voi sanoa, että kovin suurta kimmoketta tragedia ei kaivannut. Ihmisiä oli paikalla yksinkertaisesti liikaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)