Annan matkustajavaroituksen: Kiina ei sovi maailmantuskaan taipuvaiselle. Kaikkihan olemme tietenkin pitkään tienneet Kiinan
saastuneisuudesta, mutta shokkiefekti syntyy sen näkemisestä, vaikkapa näissä visuaalisesti tehokkaissa kauhukuvissa. Suomessa ongelmat voi kuitenkin kuvat katseltuaan taas unohtaa.
Mutta entäpä kun saasteongelman kohtaa harmaana savuverhona ihan joka päivä? Varmasti tulee tehtyä erityisen paljon ekologisesti kestäviä ratkaisuja? Noh. Surullinen totuus on, että niin kutsuttu ekotietoisuus on täällä melkolailla tuntematon käsite, mikä vaikeuttaa valistuneiden kulutuspäätösten tekemistä. Tämän lisäksi teemme jatkuvasti muuten vain huonoja valintoja. Pahimpana syntinämme on tietysti lentäminen ja tänne muutto ylipäätään. Kerroin juuri lennättäväni neljä henkeä viikoksi aurinkoon, jotta saisimme hengittää puhdasta ilmaa. Kas siinäpä ristiriitaa koko rahan edestä.
Ruoan kuluttajina olemme pahinta mahdollista laatua: ostamme saksalaista maitoa, uusiseelantilaista voita ja (olettamamme mukaan) norjalaista lohta. Maailman ääristä rahdattuja tuotteita, mihin perusteena on oletus paremmasta laadusta tai oikeammin epäluulo paikallisia tuotantoprosesseja kohtaan: melamiinimaitoskandaali hyvässä muistissa ja verkkokalvoilla nuo alussa linkkaamani wuhanilaiset kalakuolemat. Toki ravintolassa syömme herkullista "Jangtsen kalaa" ja vihannekset, kananmunat sekä perheen syömä liha on kiinalaista, koska ulkomaista ei ole saatavilla. Ne onneksi ovat varmasti puhtaudeltaan ensiluokkaisia ja tuotantoprosesseiltaan eettisesti moitteettomia. (Olen turhaan yrittänyt etsiä kananmunista viitteitä tuotantomuodosta, mutta edes kiinalainen ystäväni ei tuntenut esittämääni vapaan kanan konseptia. "Ehkä maaseudulta voi löytää.")
Niin ja vielä: ostamme juoma- ja kahvivetemme viiden litran pöniköissä. Kotona emme juo hanavettä edes keitettynä, mutta kylläkin ravintoloissa. Ja keitän tietenkin riisini ja spagettini siinä antibioottinen varmaankin kyllästämässä vedessä. (Näkemäni uutinen koski Nanjingin vesiä, mutta miksipä täällä olisi erilaista. Onneksi uutisessa haastateltu asiantuntija korosti, että ei syytä huoleen: pitoisuudet ovat alhaisempia kuin lääkinnällisissä tarkoituksissa.)
Ruokaostosten toisessa päässä on roskien kierrätys. Jota ei ole. Välillä lajittelen sieluni leyhytykseksi kierrätyskelpoisen
materiaalin toiseen pussiin ja kahvinpurut toiseen, mutta normielämässä kaikki mahdollinen lasipulloista metalliin ja perunankuoriin tungetaan samaan pussiin. Tosin ymmärrykseni ja hartaan toiveeni mukaan ihmiskäsi seuloo roskien seasta uudelleenkäytettävän materiaalin - ainakin pahvinkerääjiä näkee isoine lasteineen tutkimassa roska-astioita.
Jätevuorta kasvattavat osaltamme myös paperivaipat, ennen kaikkea hysteriasyistä: en luota että vaippoja saisi riittävän puhtaiksi kylmällä vedellä (mikä ei tarkoita 40 tai edes 30 asteen "kylmää" pesulämpötilaa, vaan sormia paleltavaa vesijohtovesikylmää). Myönnän logiikka-aukon tässäkin, sillä en toki heitä roskikseen oksennustaudin tuhrimia liinavaatteita, vaan pidän niitä ihan puhtaina samaisen kylmävesikäsittelyn jälkeen.
Oikeastaan ainoa asia, jonka suhteen voin jotenkuten pidätellä päätäni veden pinnalla, on ostostelu, joka kenties saattaisi hintatasonsa takia täällä näyttää houkuttelevalta. Kuluneen kolmen kuukauden aikana olen hankkinut itselleni lenkkarit, kaulahuivin ja silmälasit, Suurmetsuri toppaliivin. Lapsille olemme joululahjabarbit poislukien hankkineet kutakuinkin välttämättömyystarpeita: talvitakit ja uusia kenkiä pieniksi jääneiden tilalle. Mutta myös kiinalaismekot markkinoilta alle kahdella eurolla. Siinä ei voi työnantajan ympäristönkunnioitus olla kovin korkealla eikä työntekijällä liikaa sattumia riisissään.
Ja vaikka asetin itselleni haasteen hankkia minimimäärän kotitaloustarvikkeita, niinsanotuista välttämättömyyksistä kertyy jo melkoinen tavaravuori kuorimaveitsineen, moppeineen, petauspatjoineen ja vessanpönttöineen. Ja mitään näistä emme aio Suomeen viedä. Olen lastenvaatteita ajatellen jo kysellyt kierrätyspisteiden perään, mutta sellaisia ei kuulemma ole. Tarpeenalaisia varmasti löytyy, eli saa toivoa, että ennen lähtöä löytyy ylijäämätavaroille parempi lahjoituskanava kuin pihalle roskisten viereen pinoaminen.
Onneksi en siis ole maailmantuskaan taipuvainen. Katsotaankos ne linkit kuvat vielä kertaalleen?
perjantai 30. tammikuuta 2015
tiistai 27. tammikuuta 2015
Hyvä viikko
Viime viikko oli hyvä viikko. Se vaati hyvin vähän. Ja äärimmäisen paljon.
Ensinnäkin oli aurinkoista ja lämmintä. Olkoonkin aivan yhtä saasteista, mutta se ei vain tunnu niin pahalta, kun taivas on sininen. Ihmismieli on sillä tavalla jännä.
Tähän väliin huomio, jonka pitäisi olla itsestään selvä, mutta jonka merkityksen tuntuu aina unohtavan: koskaan milloinkaan ei saa muuttaa pohjoisella pallonpuoliskolla sijaitsevaan kohteeseen marraskuussa. Se moninkertaistaa minkä tahansa muuttoon liittyvän alkukurjuuden ja on vain yksinkertaisesti tyhmää.
Toiseksikin löysimme kivan puiston läheisen järven rannasta, joka oikoreitin löydyttyä on vielä aiempaa lähempänä. Kivaksi puistoksi tässä yhteydessä määritellään aukea ruohokenttä, jossa voi lennättää leijaa, ja hiekkakuoppa lasten leikittäväksi. Meidän ei siis tarvinnut tyytyä pihamme vaatimattomaan leikkipaikkaan eikä myöskään lähteä kävelymatkaa kauemmas.
Sekin vielä: emme lähteneet mihinkään kävelymatkaa kauemmas. Suurmetsuri hoiti kauppa-asiat ja minä hyväksyin sen, että me emme vain nyt sitten kertakaikkiaan tee mitään.
Viikonlopun oli määrä kruunata jo itsessään hyvä arkiviikko - sovin Kyöstin kanssa meneväni uimaan lauantaina ja sunnuntaiksi olin järjestänyt ratsastustunnin minulle ja tytöille. Ne suunnitelmat vaihdettiin sitten oksennustautiin, mutta oikeastaan sekin sujui ihan leppoisasti. Suurmetsuri ei sairastunut, joten minä sain lasten oksennusten siivoamisen hinnalla maata koko viikonlopun vuoteessa ja lukea kirjaa. Täytyy sanoa, että olen elämässäni tehnyt huonompiakin vaihtokauppoja.
Valitettavasti siinä sängynpohjilla maatessamme keväinen sää hylkäsi Wuhanin. Keskipäivällä on savusumusta ja sateesta puolihämärää. Tästä ja lasten pitkittyneestä päiväkodinaloituksesta tympääntyneenä otin ja toteutin kenties uhkarohkean, kenties täysin järjettömän idean: ostin lomalennot aurinkoon neljälle. Suurmetsuri jää Wuhaniin ahkeroimaan kalmanlinjojensa kanssa.
Plussapuolella viikko hengityskelpoista ilmaa (kyllä, ymmärrän hengityslomalle lentämisen absurdin ja ekorikollisen ulottuvuuden), lämpöä ja uima-allas. Miinuspuolella maailman ruuhkaisimpiin kuuluva matkustussesonki ja kolmisenkymmentä ruokailua vieraassa paikassa yksin lasten kanssa.
Arvasitteko jo? No tietysti Sanyaan.
Ensinnäkin oli aurinkoista ja lämmintä. Olkoonkin aivan yhtä saasteista, mutta se ei vain tunnu niin pahalta, kun taivas on sininen. Ihmismieli on sillä tavalla jännä.
Tähän väliin huomio, jonka pitäisi olla itsestään selvä, mutta jonka merkityksen tuntuu aina unohtavan: koskaan milloinkaan ei saa muuttaa pohjoisella pallonpuoliskolla sijaitsevaan kohteeseen marraskuussa. Se moninkertaistaa minkä tahansa muuttoon liittyvän alkukurjuuden ja on vain yksinkertaisesti tyhmää.
Toiseksikin löysimme kivan puiston läheisen järven rannasta, joka oikoreitin löydyttyä on vielä aiempaa lähempänä. Kivaksi puistoksi tässä yhteydessä määritellään aukea ruohokenttä, jossa voi lennättää leijaa, ja hiekkakuoppa lasten leikittäväksi. Meidän ei siis tarvinnut tyytyä pihamme vaatimattomaan leikkipaikkaan eikä myöskään lähteä kävelymatkaa kauemmas.
Sekin vielä: emme lähteneet mihinkään kävelymatkaa kauemmas. Suurmetsuri hoiti kauppa-asiat ja minä hyväksyin sen, että me emme vain nyt sitten kertakaikkiaan tee mitään.
Viikonlopun oli määrä kruunata jo itsessään hyvä arkiviikko - sovin Kyöstin kanssa meneväni uimaan lauantaina ja sunnuntaiksi olin järjestänyt ratsastustunnin minulle ja tytöille. Ne suunnitelmat vaihdettiin sitten oksennustautiin, mutta oikeastaan sekin sujui ihan leppoisasti. Suurmetsuri ei sairastunut, joten minä sain lasten oksennusten siivoamisen hinnalla maata koko viikonlopun vuoteessa ja lukea kirjaa. Täytyy sanoa, että olen elämässäni tehnyt huonompiakin vaihtokauppoja.
.JPG) |
| #nofilter |
Valitettavasti siinä sängynpohjilla maatessamme keväinen sää hylkäsi Wuhanin. Keskipäivällä on savusumusta ja sateesta puolihämärää. Tästä ja lasten pitkittyneestä päiväkodinaloituksesta tympääntyneenä otin ja toteutin kenties uhkarohkean, kenties täysin järjettömän idean: ostin lomalennot aurinkoon neljälle. Suurmetsuri jää Wuhaniin ahkeroimaan kalmanlinjojensa kanssa.
Plussapuolella viikko hengityskelpoista ilmaa (kyllä, ymmärrän hengityslomalle lentämisen absurdin ja ekorikollisen ulottuvuuden), lämpöä ja uima-allas. Miinuspuolella maailman ruuhkaisimpiin kuuluva matkustussesonki ja kolmisenkymmentä ruokailua vieraassa paikassa yksin lasten kanssa.
Arvasitteko jo? No tietysti Sanyaan.
maanantai 19. tammikuuta 2015
Uteliaisuus maan perii
Kansallisten stereotypioiden maalaaminen on paitsi typerää myös väärin, joten sitä seuraavaksi!
Käytöskoodeja tarkastellessa kenties keskeisin ero Suomen ja Kiinan välillä on kiinnostuksen osoittaminen kanssakulkijaan. On vaikea kuvitella tilannetta, jossa parvi suomalaisia isoäitejä tai perheenäitejä tulisi ringissä vieraannäköisen äidin ympärille päivittelemään tämän lasten lukumäärää ja ulkonäköä. (Päinvastoin, suomalaisessa leikkipuistossa uudelle ei sanota päivää, saati tähän oteta katsekontaktia. Viikon kuluttua, kun huomataan että se onkin muuttanut alueelle eikä vain läpikulkumatkalla, sille kerrotaan kerhohuoneen avaimen säilytyspaikka. Itähelsinkiläinen tositarina vuodelta 2010.)
Paitsi että ihmiset jäävät tuijottamaan meitä, he myös valokuvaavat. Olen kertonut tämän aiemminkin, mutta sovitaanko, ettette ole huomaavinanne. En minäkään yleensä sitä kuvaamista. Hiljan illallistimme paikallisen ravintolan kabinettitilassa. Kabinetin ovella, puoliksi kulman takana piilossa, oli kolme tarjoilijaa päivystämässä sormi kamerasovelluksen laukaisimella. Tässä oli kyllä erikoista se, että piiloutuivat. Aivan päivittäin kauppa-apulainen haluaa kuvamme, bussimatkustaja haluaa kuvamme, bussikuski haluaa kuvamme. Vauvauinnin työntekijä haluaa alastonkuvamme - ja ymmärrätte toki, että me-muoto viittaa tässä jatkuvasti lapsiimme. Tosin Shanghaissa (jonka 23 miljoonaan luulisi mahtuvan jo vähän erinäköisiäkin) nuoret naiset halusivat kaverikuvaan myös minun ja etenkin Suurmetsurin kanssa. Minun kanssani todennäköisesti vain peitetarinan verran.
Paitsi, että ihmiset valokuvaavat meitä, he myös hipelöivät ja kommentoivat lasten pukeutumista. Koska paikalliset lapset puetaan (haaroista auki oleviin*) vanupukuihin pieniksi sumopainijoiksi, meidän lastemme ohuet haalarit eivät kertakaikkiaan tunnu pihan mummon käteen riittävän lämpimiltä. Ja samaan aikaan kun iso osa pikkulapsista laskee nollakelillä liukumäkeä paljaalla takapuolella, minulle tullaan huomauttamaan, että kuopuksen haalarinnilkasta pilkahtaa paljasta ihoa. Mutta ihan hyväntahtoista huolenpitoahan tuo on.
Toki ihmiset haluaisivat myös keskustella. Lasten iät ja sukupuolet osaan kertoa, ja muita kysymyksiä en sitten ymmärräkään. Aina ei uskota, että ymmärrän edes näitä. No myönnettäköön, että kuopuksella saattoi olla isosiskonsa puhvihihainen t-paita yllään, kun vietimme viimeistä matkapäivää Sanyassa ja puhtaat paidat olivat vähissä. Tämä yhdistettynä pitkään niskatukkaan, joka tuolloin vielä hulmusi, sekä siskoilta perittyihin vaaleanpunaisiin lenkkareihin, niin kalaravintolan sisäänheittäjä ei vain voinut uskoa, että poika se muka olisi. Hänpä selvittää! Ote rattaissa istuvan lapsen polvista, jalat haralleen ja yritys kurkistaa reikähousujen aukosta totuus.
Mahtaa kaveria yhä tänä päivänä pohdituttaa.
* Jos joku tässä maassa on ekotehokasta, niin vaipattaminen - sitä vältetään. Vaipat ovatkin luksustuotteita, kalliimpia kuin Suomessa.
Käytöskoodeja tarkastellessa kenties keskeisin ero Suomen ja Kiinan välillä on kiinnostuksen osoittaminen kanssakulkijaan. On vaikea kuvitella tilannetta, jossa parvi suomalaisia isoäitejä tai perheenäitejä tulisi ringissä vieraannäköisen äidin ympärille päivittelemään tämän lasten lukumäärää ja ulkonäköä. (Päinvastoin, suomalaisessa leikkipuistossa uudelle ei sanota päivää, saati tähän oteta katsekontaktia. Viikon kuluttua, kun huomataan että se onkin muuttanut alueelle eikä vain läpikulkumatkalla, sille kerrotaan kerhohuoneen avaimen säilytyspaikka. Itähelsinkiläinen tositarina vuodelta 2010.)
Paitsi että ihmiset jäävät tuijottamaan meitä, he myös valokuvaavat. Olen kertonut tämän aiemminkin, mutta sovitaanko, ettette ole huomaavinanne. En minäkään yleensä sitä kuvaamista. Hiljan illallistimme paikallisen ravintolan kabinettitilassa. Kabinetin ovella, puoliksi kulman takana piilossa, oli kolme tarjoilijaa päivystämässä sormi kamerasovelluksen laukaisimella. Tässä oli kyllä erikoista se, että piiloutuivat. Aivan päivittäin kauppa-apulainen haluaa kuvamme, bussimatkustaja haluaa kuvamme, bussikuski haluaa kuvamme. Vauvauinnin työntekijä haluaa alastonkuvamme - ja ymmärrätte toki, että me-muoto viittaa tässä jatkuvasti lapsiimme. Tosin Shanghaissa (jonka 23 miljoonaan luulisi mahtuvan jo vähän erinäköisiäkin) nuoret naiset halusivat kaverikuvaan myös minun ja etenkin Suurmetsurin kanssa. Minun kanssani todennäköisesti vain peitetarinan verran.
Paitsi, että ihmiset valokuvaavat meitä, he myös hipelöivät ja kommentoivat lasten pukeutumista. Koska paikalliset lapset puetaan (haaroista auki oleviin*) vanupukuihin pieniksi sumopainijoiksi, meidän lastemme ohuet haalarit eivät kertakaikkiaan tunnu pihan mummon käteen riittävän lämpimiltä. Ja samaan aikaan kun iso osa pikkulapsista laskee nollakelillä liukumäkeä paljaalla takapuolella, minulle tullaan huomauttamaan, että kuopuksen haalarinnilkasta pilkahtaa paljasta ihoa. Mutta ihan hyväntahtoista huolenpitoahan tuo on.
Toki ihmiset haluaisivat myös keskustella. Lasten iät ja sukupuolet osaan kertoa, ja muita kysymyksiä en sitten ymmärräkään. Aina ei uskota, että ymmärrän edes näitä. No myönnettäköön, että kuopuksella saattoi olla isosiskonsa puhvihihainen t-paita yllään, kun vietimme viimeistä matkapäivää Sanyassa ja puhtaat paidat olivat vähissä. Tämä yhdistettynä pitkään niskatukkaan, joka tuolloin vielä hulmusi, sekä siskoilta perittyihin vaaleanpunaisiin lenkkareihin, niin kalaravintolan sisäänheittäjä ei vain voinut uskoa, että poika se muka olisi. Hänpä selvittää! Ote rattaissa istuvan lapsen polvista, jalat haralleen ja yritys kurkistaa reikähousujen aukosta totuus.
Mahtaa kaveria yhä tänä päivänä pohdituttaa.
* Jos joku tässä maassa on ekotehokasta, niin vaipattaminen - sitä vältetään. Vaipat ovatkin luksustuotteita, kalliimpia kuin Suomessa.
sunnuntai 18. tammikuuta 2015
Ihmisten keskellä
Kiinasta muistetaan tietysti aina ensimmäiseksi mainita että kuinka paljon niitä kiinalaisia on. Mutta vaikka paljouden kuinka tiesi etukäteen, sen mittakaavaa oli vaikea ymmärtää. Se konkretisoituu runnoessaan itseään ruuhkametroon niin, että takinhelma jää oven väliin, ja pysähtyessään miettimään, että jokainen vaunu on yhtä täynnä, jokaisessa metrossa, joita kulkee parin minuutin välein. Jokaisella linjalla. Ja busseissa, jotka seisovat tunnelien yläpuolella etenemättä, koska siellä on niin paljon ihmisiä erilaisissa kulkuneuvoissa.
Ja Wuhanissa on kuitenkin vain kymmenisen miljoonaa asukasta. Kun kävimme Shanghaissa, huomasimme, että sielläpä vasta ihmisiä olikin. Keskustassa sijaitsevalla kävelykadulla kulki ihmisiä iltaisin niin sakeana virtana, että väkijoukosta muodostui kaistoja, joilta ei poikkeaman pitänyt.
Se on, tavallisena arki-iltana. Sitten tuli uudenvuodenaatto, jolloin minä ja Suurmetsuri juonimme lapsemme vanhempieni hotellihuoneeseen ja itsemme katsomaan kuuluisia ilotulituksia Bundin rantaan. (Tai minä niiden kuuluisuudesta tiedä: bongasin Aucklandin museossa termin "uusivuosi Shanghaissa", ja välittömästi päättelin, että se on jonkinlainen käsite.) Suurmetsuri vihaa sekä väkijoukkoja että ilotulituksia, mikä kuvatkoon uhrauksia, joihin olemme valmiit vapaaillan nimissä.
Sinä iltana ihmisiä oli liikkellä paljon. Lähdimme valumaan hotelliltamme Nanjing Roadin kävelykadun yläpäästä kohti jokirantaa, huomataksemme, että kortteli korttelilta vastaantulijoiden määrä väheni kunnes lakkasi. "Enää ei tarvitse miettiä mihin suuntaan menisi", vitsailin Hitachille. Viimeinen kortteli ennen jokirantaa oli suljettu ja meidät ohjattiin seuraavaa kadunvartta alas. Ei vain mahdu enää, päättelimme.
Matelimme rantaa kohden kunnes ihmismassa tiivistyi ympärillämme viittä metriä ennen rantabulevardia. Sitten kadunväli pakkautui täyteen. Valmis. Tästä olisi turha kuvitellakaan liikkuvansa ennen ilotulitusten päättymistä. Tai niin me ajattelimme. Mitään ilotulitustahan ei koskaan tullut. Liikkumisen suhteen olimme aivan oikeassa.
Jostain Kyösti luki, että paikalla olisi ollut kolmesataatuhatta ihmistä. Kenties niin. Mutta väkimäärään nähden rannassa oli aivan käsittämättömän rauhallista. Ihmiset seisoksivat aloillaan, kännykkäkäsi kuvausvalmiudessa - joillakin oli lapsia mukana. Hämmästyttävää oli, että näkemiemme tuhansien ihmisten käsissä bongasimme yhden olutpullon. Käsi kuului ulkomaalaiselle. Pohdimme mitä olisi tuollainen määrä suomalaisia yhdessä paikassa, sanotaan nyt vaikka vapunaattona tai uutenavuotena. Tuhon määrää ei pysty edes kuvittelemaan.
Siinä sitten laskettiin väkijoukon mukana kymmenestä alaspäin lukemat uuteen vuoteen Idän helmen tornin kyljestä. Ja odotettiin ilotulituksia, Hitachin jostain saamaa tietoa laser-showsta. Mitään ei tapahtunut, ja pariakymmentä yli puolenyön väkijoukko päätti, että nyt riitti. Pysähdyimme hetkeksi kadulle unohtuneen auton kylkeen katsomaan mihin tilanne kehittyisi, jolloin minulta tahtoi nousta jalat irti maasta ja oli hetkittäin vaikeuksia vetää keuhkoihin happea. Sitten lähdimme massan mukaan (Suurmetsurin suureksi järkytykseksi ihmiset talloivat auton katon yli), kunnes pulpahdimme jo poistoliikenteessä virtaavalle rantabulevardille. Suljettu kadunpätkä oli auki ja valuimme Nanjing Roadia hotellille vähän tyhjin käsin - tämäkö oli se "once in a lifetime" Shanghain uusivuosi, kuten kuulimme jonkun vieressämme hehkuttavan ennen puolta yötä. Yhdessä tienylityskohdassa ohitsemme ajoi ambulanssi.
Seuraavana päivänä kuulimme kymmenien ihmisten ruhjoutuneen kuoliaaksi väkijoukossa - sillä kadunpätkällä, joka oli saapuessamme suljettu. Karmeaa tapahtumaa ei pysty tungoksen kokeneena hämmästymään, mutta sitä vähän, että (ilmiselvästi) kenelläkään tilanteen välittömiä silminnäkijöitä lukuunottamatta ei ollut tästä mitään tietoa uuden vuoden lukuja laskiessamme. Vaikka tokihan ymmärtää, että kolmisataatuhatpäiseen yleisöön ei halua synnyttää pakokauhua. Mutta nyt tiedämme miksi emme nähneet ilotulituksia. Tai arvaamme.
Ainoan näkemäni, maailman mediaa kiertäneen uutisen mukaan väkijoukon runnoutumisen olisi aiheuttanut korkealta ikkunasta heitetty leikkiraha. Varmaan sitten on niin. Sen voi sanoa, että kovin suurta kimmoketta tragedia ei kaivannut. Ihmisiä oli paikalla yksinkertaisesti liikaa.
Ja Wuhanissa on kuitenkin vain kymmenisen miljoonaa asukasta. Kun kävimme Shanghaissa, huomasimme, että sielläpä vasta ihmisiä olikin. Keskustassa sijaitsevalla kävelykadulla kulki ihmisiä iltaisin niin sakeana virtana, että väkijoukosta muodostui kaistoja, joilta ei poikkeaman pitänyt.
Se on, tavallisena arki-iltana. Sitten tuli uudenvuodenaatto, jolloin minä ja Suurmetsuri juonimme lapsemme vanhempieni hotellihuoneeseen ja itsemme katsomaan kuuluisia ilotulituksia Bundin rantaan. (Tai minä niiden kuuluisuudesta tiedä: bongasin Aucklandin museossa termin "uusivuosi Shanghaissa", ja välittömästi päättelin, että se on jonkinlainen käsite.) Suurmetsuri vihaa sekä väkijoukkoja että ilotulituksia, mikä kuvatkoon uhrauksia, joihin olemme valmiit vapaaillan nimissä.
Sinä iltana ihmisiä oli liikkellä paljon. Lähdimme valumaan hotelliltamme Nanjing Roadin kävelykadun yläpäästä kohti jokirantaa, huomataksemme, että kortteli korttelilta vastaantulijoiden määrä väheni kunnes lakkasi. "Enää ei tarvitse miettiä mihin suuntaan menisi", vitsailin Hitachille. Viimeinen kortteli ennen jokirantaa oli suljettu ja meidät ohjattiin seuraavaa kadunvartta alas. Ei vain mahdu enää, päättelimme.
Matelimme rantaa kohden kunnes ihmismassa tiivistyi ympärillämme viittä metriä ennen rantabulevardia. Sitten kadunväli pakkautui täyteen. Valmis. Tästä olisi turha kuvitellakaan liikkuvansa ennen ilotulitusten päättymistä. Tai niin me ajattelimme. Mitään ilotulitustahan ei koskaan tullut. Liikkumisen suhteen olimme aivan oikeassa.
Jostain Kyösti luki, että paikalla olisi ollut kolmesataatuhatta ihmistä. Kenties niin. Mutta väkimäärään nähden rannassa oli aivan käsittämättömän rauhallista. Ihmiset seisoksivat aloillaan, kännykkäkäsi kuvausvalmiudessa - joillakin oli lapsia mukana. Hämmästyttävää oli, että näkemiemme tuhansien ihmisten käsissä bongasimme yhden olutpullon. Käsi kuului ulkomaalaiselle. Pohdimme mitä olisi tuollainen määrä suomalaisia yhdessä paikassa, sanotaan nyt vaikka vapunaattona tai uutenavuotena. Tuhon määrää ei pysty edes kuvittelemaan.
Siinä sitten laskettiin väkijoukon mukana kymmenestä alaspäin lukemat uuteen vuoteen Idän helmen tornin kyljestä. Ja odotettiin ilotulituksia, Hitachin jostain saamaa tietoa laser-showsta. Mitään ei tapahtunut, ja pariakymmentä yli puolenyön väkijoukko päätti, että nyt riitti. Pysähdyimme hetkeksi kadulle unohtuneen auton kylkeen katsomaan mihin tilanne kehittyisi, jolloin minulta tahtoi nousta jalat irti maasta ja oli hetkittäin vaikeuksia vetää keuhkoihin happea. Sitten lähdimme massan mukaan (Suurmetsurin suureksi järkytykseksi ihmiset talloivat auton katon yli), kunnes pulpahdimme jo poistoliikenteessä virtaavalle rantabulevardille. Suljettu kadunpätkä oli auki ja valuimme Nanjing Roadia hotellille vähän tyhjin käsin - tämäkö oli se "once in a lifetime" Shanghain uusivuosi, kuten kuulimme jonkun vieressämme hehkuttavan ennen puolta yötä. Yhdessä tienylityskohdassa ohitsemme ajoi ambulanssi.
Seuraavana päivänä kuulimme kymmenien ihmisten ruhjoutuneen kuoliaaksi väkijoukossa - sillä kadunpätkällä, joka oli saapuessamme suljettu. Karmeaa tapahtumaa ei pysty tungoksen kokeneena hämmästymään, mutta sitä vähän, että (ilmiselvästi) kenelläkään tilanteen välittömiä silminnäkijöitä lukuunottamatta ei ollut tästä mitään tietoa uuden vuoden lukuja laskiessamme. Vaikka tokihan ymmärtää, että kolmisataatuhatpäiseen yleisöön ei halua synnyttää pakokauhua. Mutta nyt tiedämme miksi emme nähneet ilotulituksia. Tai arvaamme.
Ainoan näkemäni, maailman mediaa kiertäneen uutisen mukaan väkijoukon runnoutumisen olisi aiheuttanut korkealta ikkunasta heitetty leikkiraha. Varmaan sitten on niin. Sen voi sanoa, että kovin suurta kimmoketta tragedia ei kaivannut. Ihmisiä oli paikalla yksinkertaisesti liikaa.
maanantai 12. tammikuuta 2015
Negatiivisen kautta
- "Sitten kun minä olen aikuinen, en kyllä ikinä aio tulla Kiinaan", lausui esikoinen Nanjingissa. "En edes käymään. En edes hetkeksi."
- "Etkö edes Kiinan muurille?" kysyi isoisänsä.
- "No ehkä Kiinan muurille. Mutta menen sinne suoraan lentokoneella ja sitten äkkiä takaisin lentokoneeseen ja takaisin sinne missä silloin asunkin."
Kas näin ollaan hienosti kasvatettu maailmankansalaisia: huomasittehan, että esikoinen ei sano aikuisena asuvansa juuri Suomessa! Ja myönnettäköön, että minäkin ajattelen, että parempi käydä katsastamassa muuri tämän vuoden aikana, koska ihan hetkeen emme varmasti ole tähän suuntaan tulossa lomailemaan.
Olen hiljan saanut useampia palautteita blogista, joissa kiitetään, että oma arki Suomessa tuntuu niin paljon mukavammalta, kun lukee meidän elämästämme täällä. On ilo palvella!
Rehellisyyden nimissä kuitenkin kuvittelin, että elämäni olisi huomavattavasti paljon hilpeämmän positiivista. Haluaisin kovasti pitää Wuhanista enemmän, mutta sen esteenä on kaksi isoa muttaa: saasteet, jotka rajoittavat ulkonaoloa (en halua mennä lenkille eikä huvita pitkiä aikoja lastenkaan kanssa ulkoilla) sekä arkielämän työläys, joka juontuu enimmäkseen hankalista liikenneyhteyksistä.*
Nyt hieman matkusteltuamme voisin täsmentää lausuntoa siten, että saasteet ovat koko Kiinan ongelma, mutta arkielämä saattaisi olla helpompaa ja sisältörikkaampaa jossain toisessa kaupungissa. Shanghaista löytyi kulttuurielämää** ja jopa kotoisia graffiteja, Nanjingissa puolestaan sai taksin, kun van seisahtui tienvarteen ja heilutti kättään. Molemmat kaupungit olivat myös järjestäytyneemmän, valmiimman oloisia kuin kaoottinen Wuhan.
Juuri nyt on vallan leppoista, kun vanhempani ovat vierailulla: paitsi että olemme matkustelleet, myös kotielämä on sujunut kaksinverroin mukavammin kun lasten kanssa leikkimässä ja kotitöitä jakamassa on ollut neljä aikuista. Mutta yhtä kaikki nytkin kaupassakäyminen vaatii suunnittelua ja säätöä ja turistikohteisiin matkustaa tunnin pomppivalla bussilla. Odotan kauhunsekaisin tuntein tulevia viikkoja, jolloin asuntoa asutamme jälleen vain minä ja lapset (Hitachin ollessa päivät verstaalla, se on).
Pitää vain asettaa tavoitteet minimiin ja muistuttaa itselleen olevansa lomalla. Olen ymmärtänyt, että moni ihminen haaveilee ajasta, jolloin ei tarvitse tehdä töitä ja saa olla vain. No lällistälää vaan!
* Sekä kielitaidottomuudesta, joka rassaa myös henkisellä tasolla, kuvittelinhan opiskelevani täällä itselleni uuden kielen. Oma saamattomuus kismittää, kun en ole jaksanut yksinäni kieltä opiskella, enkä ole osannut järjestää itseäni mihinkään kurssille. Tässä kohtaa tarvitsen Suurmetsurin määräämää ryhtiliikettä yleisen voivottelun sijaan. (Kaikkiin muihin ongelmiin sen sijaan yleinen voivottelu lienee yhä paras taktiikka.)
** Juuri tällaisissa kohdissa kielitaidottomuus ilmenee ongelmana: aivan varmasti Wuhanissa on vaikka minkälaista elämää, mutta kielitaidottomana en löydä sen luo.
- "Etkö edes Kiinan muurille?" kysyi isoisänsä.
- "No ehkä Kiinan muurille. Mutta menen sinne suoraan lentokoneella ja sitten äkkiä takaisin lentokoneeseen ja takaisin sinne missä silloin asunkin."
Kas näin ollaan hienosti kasvatettu maailmankansalaisia: huomasittehan, että esikoinen ei sano aikuisena asuvansa juuri Suomessa! Ja myönnettäköön, että minäkin ajattelen, että parempi käydä katsastamassa muuri tämän vuoden aikana, koska ihan hetkeen emme varmasti ole tähän suuntaan tulossa lomailemaan.
Olen hiljan saanut useampia palautteita blogista, joissa kiitetään, että oma arki Suomessa tuntuu niin paljon mukavammalta, kun lukee meidän elämästämme täällä. On ilo palvella!
Rehellisyyden nimissä kuitenkin kuvittelin, että elämäni olisi huomavattavasti paljon hilpeämmän positiivista. Haluaisin kovasti pitää Wuhanista enemmän, mutta sen esteenä on kaksi isoa muttaa: saasteet, jotka rajoittavat ulkonaoloa (en halua mennä lenkille eikä huvita pitkiä aikoja lastenkaan kanssa ulkoilla) sekä arkielämän työläys, joka juontuu enimmäkseen hankalista liikenneyhteyksistä.*
Nyt hieman matkusteltuamme voisin täsmentää lausuntoa siten, että saasteet ovat koko Kiinan ongelma, mutta arkielämä saattaisi olla helpompaa ja sisältörikkaampaa jossain toisessa kaupungissa. Shanghaista löytyi kulttuurielämää** ja jopa kotoisia graffiteja, Nanjingissa puolestaan sai taksin, kun van seisahtui tienvarteen ja heilutti kättään. Molemmat kaupungit olivat myös järjestäytyneemmän, valmiimman oloisia kuin kaoottinen Wuhan.
Juuri nyt on vallan leppoista, kun vanhempani ovat vierailulla: paitsi että olemme matkustelleet, myös kotielämä on sujunut kaksinverroin mukavammin kun lasten kanssa leikkimässä ja kotitöitä jakamassa on ollut neljä aikuista. Mutta yhtä kaikki nytkin kaupassakäyminen vaatii suunnittelua ja säätöä ja turistikohteisiin matkustaa tunnin pomppivalla bussilla. Odotan kauhunsekaisin tuntein tulevia viikkoja, jolloin asuntoa asutamme jälleen vain minä ja lapset (Hitachin ollessa päivät verstaalla, se on).
Pitää vain asettaa tavoitteet minimiin ja muistuttaa itselleen olevansa lomalla. Olen ymmärtänyt, että moni ihminen haaveilee ajasta, jolloin ei tarvitse tehdä töitä ja saa olla vain. No lällistälää vaan!
* Sekä kielitaidottomuudesta, joka rassaa myös henkisellä tasolla, kuvittelinhan opiskelevani täällä itselleni uuden kielen. Oma saamattomuus kismittää, kun en ole jaksanut yksinäni kieltä opiskella, enkä ole osannut järjestää itseäni mihinkään kurssille. Tässä kohtaa tarvitsen Suurmetsurin määräämää ryhtiliikettä yleisen voivottelun sijaan. (Kaikkiin muihin ongelmiin sen sijaan yleinen voivottelu lienee yhä paras taktiikka.)
** Juuri tällaisissa kohdissa kielitaidottomuus ilmenee ongelmana: aivan varmasti Wuhanissa on vaikka minkälaista elämää, mutta kielitaidottomana en löydä sen luo.
torstai 8. tammikuuta 2015
Älä kysy älä kerro
Edellisen postaukseni jälkeen lähdimme matkoille. Kuulostanen negatiiviselta, mutta sanon silti että jopa lentomatkustamisesta ovat tässä maassa onnistuneet saamaan totuttua hankalampaa. Tai ainakin China Easternilla, jota jostain syystä (edullisuudesta) olemme ajatutuneet käyttämään. Jokaiseen lennollemme tsekkaukseen haetaan apumiehiä ja selvitysnaisia ja kaikki jatkoyhteydet olemme saaneet hoitaa selvittelytiskin eli Duty supervisorin kautta. Keskeistä kohtaamisissa on, että meille ei kerrota mitä on vialla tai mitä tapahtuu. Vaikka puhuisivat englantiakin.
Matkalla Aucklandiin (jonne olimme kätevästi matkustamassa Shanghain ja Sydneyn kautta) koneemme Wuhanista Shanghaihin myöhästyi jonkin verran. Ehkä tunnin. Saimme laukkumme (joita ei meille tuntemattomista syistä koskaan tsekata perille asti) ja menimme transfer-tiskille. Virkailija tutki papereitamme, soitti muutaman puhelun ja lähti sitten viemään meitään toiseen kerrokseen, yleiselle sisääntsekkaustiskille. "Onko tässä joku ongelma?" kysyimme. "Ei ei."
Selvä. Tiskillä on jonoa, jatkolentoomme aikaa alle tunnin. No, eipä tässä hätiä, pohdimme. Ja kohta meidät haetaankin jonon sivusta erityispalvelutiskille, yksi virkailijoista ottaa passimme ja lähtee. Johonkin. Kysyn mihin mies vie passeja, mutta kukaan ei vastaa. Paitsi hieman tuohtumassa oleva ranskalainen mies viereisellä palvelupisteellä joka huitoo käsillään: "Exactly!!"
Joukko virkailijoita naputtaa, passeja ei näy, ranskalaiskollega alkaa hermostua enemmän. Sitten hänen passinsa saapuu, seuraa huutoa ja murteista kiroilua molemmin puolin; mies lähtee juosten matkaan.
- "Niin, kai me kuitenkin pääsemme lennolle?" kysyn ikäänkuin retorisesti.
- "Ette."
...
- "Siis ihan oikeasti emme?"
Pään pudistus.
Tietoa nyhdettäessä meille kerrotaan, että meillä ei ole Australian viisumia, emmekä siksi pääse lennollemme. Mutta emme me tarvitsemme viisumia, olemme suomalaisia! Kyllä tarvitsette. Ja mehän vain vaihdamme konetta! Tarvitsette viisumin. Emmekö voisi vain mennä koneeseen ja selvittää asian Australian päässä? Pään pudistus. Yrittäisivät järjestää meidät seuraavalle lennolle - vuorokautta myöhemmin. (Sivuhuomiona mainittakoon, että Hitachin konferenssiesitelmä, jonka oli määrä olla heti ensimmäisenä matkapäivänä ja joka oli matkamme motiivi, menisi näin ollen sivu suun.)
Tarinan todellinen outous piilee kuitenkin tässä: mies joka lähti passeinemme, lähti järjestämään meille sähköisiä viisumeita. Ja järjestikin. Ei vain ehtinyt Wuhanin-lentomme myöhästymisen takia aivan ajoissa. Ja se ranskalaismies - hän mitä ilmeisimmin nousi koneeseensa lainkaan tietämättä mikä häntä oli viivästyttänyt.
Puolenyön jälkeen, jolloin Sydneyn-koneemme oli määrä nousta ilmaan, istuimme kentällä odottamassa kuljetusta hotelliin, jonne pääsimmekin heti puoli kahdelta. Kyydit, hotelliyön ja lounaan saimme lentoyhtiön piikkiin. Eli jos kyseessä oli "meidän ongelmamme", kuten ranskalaismiehelle huudettiin, miksi kaikki tämä?
Jälkikäteen asiaa tutkailtuani olen antanut itseni ymmärtää, että suomalaiset tosiaan tarvitsevat sähköisen viisumin Australiaan - mutta eivät transfer-yhteyksissä. Paitsi jos matkatavaroita ei saada tsekattua perille asti. Kuten näemmä Kiinasta ei saa. Ja kiinalaisen lentoyhtiön tapa ratkaista tämä on - ei suinkaan kirjoittaa asiaa kissan kokoisin kirjaimin lentovarauksiin vaan - yrittää järjestää asiakkaille viisumi niin, ettei tämä edes tiedä koskaan sellaista tarvinneensa.
Hyisen tuntemattomassa esikaupungissa vietetyn Shanghain-päivän jälkeen meidät kyydittiin takaisin lentokentälle ja aikansa juostuaan eri tiskeille Suurmetsuri pääsi supervisorin puheille. Tällä kertaa ongelmana oli, että China Eastern tarjosi meille korvaavaa yhteyttä vain Sydneyyn asti, ja esitti, että koska viimeinen matkaosuus oli toisen lentoyhtiön, saisimme selvittää sen sitten Sydneyssä. Saatoimme vain kuvitella mikä motivaatio Air New Zealandilla olisi kompensoida yhtään mitään ilmestyessämme vuorokautta myöhemmin koneen porteille kolkuttelemaan.
Tässä kohtaa vaihdoimme vuoroa ja minä ilmestyin tiskille kolmen lapsen kaitsemisen hapattamine naamoineni. "Kukin vuorollaan", vastasi virkailija, kun kysyin mitä meidän keissillemme mahtoi kuulua. Kiinalaiseen tapaan tiskillä luonnollisesti velloi asiakkaita epämääräisenä joukkona. "Te olitte muuten ensimmäisiä", sanoi vieressäni oleva amerikkalainen, joka oli missannut koneensa jo kahtena peräkkäisenä päivänä.
Kertaakaan tämän jälkeen minuun katsekontaktia ottamatta tai kertomatta, että meidän asiaamme edistetään millään tavoin, superviisori antoi minun rauhassa vaipua täydellisen epätietoisuuden valtaan. Kertoakseen sitten puolta tuntia myöhemmin, että esimiehensä oli antanut luvan muuttaa lippumme suoraksi lennoksi Aucklandiin. Voitto!
Että niin me sitten pääsimme Aucklandiin, vuorokauden myöhemmin kuin piti, mutta kulkematta Sydneyn kautta, ja tarvitsematta kallisarvoisia viisumeitamme. Hassua eikö?
Ja se Suurmetsurin esitelmä? No se olikin vasta seuraavana päivänä, kun hän tarkemmin konferenssiohjelmaa luki. Eli joskus on hyötyä siitä samasta sisälukutaidosta, joka toi meille hieman odotettua kalliimman hotellihuoneen Sanyassa. Tai olihan siitä oikeastaan hyötyä silloinkin.
Kotimatkalla lentomme Shanghaista Wuhaniin oli peruttu ja meille tarjottiin korvaava lento toiselta kentältä ja ihan ilmaiseksi oikein bussiliput Pudongista Hongqiaoon, mikä puolitoistatuntinen oli hyvin rattoisa kahdentoista tunnin lennon pohjilla. Luonnollisesti molemmissa kohteissa pääsimme supervisorin puheille - jälkimmäisessä koska lentolippumme oli "lukittu" eikä niitä voitu muuttaa uudelle yhteydellemme, niin että jos voisimme ottaa liput myyneeseen yhtiöön yhteyttä. No emme voineet, että jos voisitte nyt oman lentoyhtiönne lennolle vain kirjoittaa liput itse. Onnistui sekin sitten, enkä viitsinyt edes jännittää.
Näiden selkkausten välissä olikin sitten paljon kaikenlaista ihanaa. Harmi vain, että ei ole "Uusi-Seelanti-ilmiö" tämän blogin nimi.
Matkalla Aucklandiin (jonne olimme kätevästi matkustamassa Shanghain ja Sydneyn kautta) koneemme Wuhanista Shanghaihin myöhästyi jonkin verran. Ehkä tunnin. Saimme laukkumme (joita ei meille tuntemattomista syistä koskaan tsekata perille asti) ja menimme transfer-tiskille. Virkailija tutki papereitamme, soitti muutaman puhelun ja lähti sitten viemään meitään toiseen kerrokseen, yleiselle sisääntsekkaustiskille. "Onko tässä joku ongelma?" kysyimme. "Ei ei."
Selvä. Tiskillä on jonoa, jatkolentoomme aikaa alle tunnin. No, eipä tässä hätiä, pohdimme. Ja kohta meidät haetaankin jonon sivusta erityispalvelutiskille, yksi virkailijoista ottaa passimme ja lähtee. Johonkin. Kysyn mihin mies vie passeja, mutta kukaan ei vastaa. Paitsi hieman tuohtumassa oleva ranskalainen mies viereisellä palvelupisteellä joka huitoo käsillään: "Exactly!!"
Joukko virkailijoita naputtaa, passeja ei näy, ranskalaiskollega alkaa hermostua enemmän. Sitten hänen passinsa saapuu, seuraa huutoa ja murteista kiroilua molemmin puolin; mies lähtee juosten matkaan.
- "Niin, kai me kuitenkin pääsemme lennolle?" kysyn ikäänkuin retorisesti.
- "Ette."
...
- "Siis ihan oikeasti emme?"
Pään pudistus.
Tietoa nyhdettäessä meille kerrotaan, että meillä ei ole Australian viisumia, emmekä siksi pääse lennollemme. Mutta emme me tarvitsemme viisumia, olemme suomalaisia! Kyllä tarvitsette. Ja mehän vain vaihdamme konetta! Tarvitsette viisumin. Emmekö voisi vain mennä koneeseen ja selvittää asian Australian päässä? Pään pudistus. Yrittäisivät järjestää meidät seuraavalle lennolle - vuorokautta myöhemmin. (Sivuhuomiona mainittakoon, että Hitachin konferenssiesitelmä, jonka oli määrä olla heti ensimmäisenä matkapäivänä ja joka oli matkamme motiivi, menisi näin ollen sivu suun.)
Tarinan todellinen outous piilee kuitenkin tässä: mies joka lähti passeinemme, lähti järjestämään meille sähköisiä viisumeita. Ja järjestikin. Ei vain ehtinyt Wuhanin-lentomme myöhästymisen takia aivan ajoissa. Ja se ranskalaismies - hän mitä ilmeisimmin nousi koneeseensa lainkaan tietämättä mikä häntä oli viivästyttänyt.
Puolenyön jälkeen, jolloin Sydneyn-koneemme oli määrä nousta ilmaan, istuimme kentällä odottamassa kuljetusta hotelliin, jonne pääsimmekin heti puoli kahdelta. Kyydit, hotelliyön ja lounaan saimme lentoyhtiön piikkiin. Eli jos kyseessä oli "meidän ongelmamme", kuten ranskalaismiehelle huudettiin, miksi kaikki tämä?
Jälkikäteen asiaa tutkailtuani olen antanut itseni ymmärtää, että suomalaiset tosiaan tarvitsevat sähköisen viisumin Australiaan - mutta eivät transfer-yhteyksissä. Paitsi jos matkatavaroita ei saada tsekattua perille asti. Kuten näemmä Kiinasta ei saa. Ja kiinalaisen lentoyhtiön tapa ratkaista tämä on - ei suinkaan kirjoittaa asiaa kissan kokoisin kirjaimin lentovarauksiin vaan - yrittää järjestää asiakkaille viisumi niin, ettei tämä edes tiedä koskaan sellaista tarvinneensa.
Hyisen tuntemattomassa esikaupungissa vietetyn Shanghain-päivän jälkeen meidät kyydittiin takaisin lentokentälle ja aikansa juostuaan eri tiskeille Suurmetsuri pääsi supervisorin puheille. Tällä kertaa ongelmana oli, että China Eastern tarjosi meille korvaavaa yhteyttä vain Sydneyyn asti, ja esitti, että koska viimeinen matkaosuus oli toisen lentoyhtiön, saisimme selvittää sen sitten Sydneyssä. Saatoimme vain kuvitella mikä motivaatio Air New Zealandilla olisi kompensoida yhtään mitään ilmestyessämme vuorokautta myöhemmin koneen porteille kolkuttelemaan.
Tässä kohtaa vaihdoimme vuoroa ja minä ilmestyin tiskille kolmen lapsen kaitsemisen hapattamine naamoineni. "Kukin vuorollaan", vastasi virkailija, kun kysyin mitä meidän keissillemme mahtoi kuulua. Kiinalaiseen tapaan tiskillä luonnollisesti velloi asiakkaita epämääräisenä joukkona. "Te olitte muuten ensimmäisiä", sanoi vieressäni oleva amerikkalainen, joka oli missannut koneensa jo kahtena peräkkäisenä päivänä.
Kertaakaan tämän jälkeen minuun katsekontaktia ottamatta tai kertomatta, että meidän asiaamme edistetään millään tavoin, superviisori antoi minun rauhassa vaipua täydellisen epätietoisuuden valtaan. Kertoakseen sitten puolta tuntia myöhemmin, että esimiehensä oli antanut luvan muuttaa lippumme suoraksi lennoksi Aucklandiin. Voitto!
Että niin me sitten pääsimme Aucklandiin, vuorokauden myöhemmin kuin piti, mutta kulkematta Sydneyn kautta, ja tarvitsematta kallisarvoisia viisumeitamme. Hassua eikö?
Ja se Suurmetsurin esitelmä? No se olikin vasta seuraavana päivänä, kun hän tarkemmin konferenssiohjelmaa luki. Eli joskus on hyötyä siitä samasta sisälukutaidosta, joka toi meille hieman odotettua kalliimman hotellihuoneen Sanyassa. Tai olihan siitä oikeastaan hyötyä silloinkin.
Kotimatkalla lentomme Shanghaista Wuhaniin oli peruttu ja meille tarjottiin korvaava lento toiselta kentältä ja ihan ilmaiseksi oikein bussiliput Pudongista Hongqiaoon, mikä puolitoistatuntinen oli hyvin rattoisa kahdentoista tunnin lennon pohjilla. Luonnollisesti molemmissa kohteissa pääsimme supervisorin puheille - jälkimmäisessä koska lentolippumme oli "lukittu" eikä niitä voitu muuttaa uudelle yhteydellemme, niin että jos voisimme ottaa liput myyneeseen yhtiöön yhteyttä. No emme voineet, että jos voisitte nyt oman lentoyhtiönne lennolle vain kirjoittaa liput itse. Onnistui sekin sitten, enkä viitsinyt edes jännittää.
Näiden selkkausten välissä olikin sitten paljon kaikenlaista ihanaa. Harmi vain, että ei ole "Uusi-Seelanti-ilmiö" tämän blogin nimi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)