Kaksi avainta onneen

Havahduin yllättäen tilanteeseen, jossa arkeni on ihan tavallista ja mukavaa. Takana mukava viikonloppu ja edessä viikko täynnä mukavia asioita odotettavaksi. Tämä ei johdu yksinomaan päiväkodinaloituksesta, joskin vastoin kaikkia odotuksia jopa molemmat Barbit ovat olleet päiväkodista riemuissaan. Etenkin se varautuneempi. Ratkaiseva käänne tapahtui kuitenkin jo tammikuussa, jolloin päätin, että nyt riittää odottaminen. Paitsi että buukkasin minut ja lapset pikaiselle pyrähdykselle aurinkoon, sain aikaiseksi järjestää kaksi alusta saakka kaipaamaani aktiviteettia: kiinan-tunnit ja liikuntaa.

Nämä aloitettuani jäin luonnollisesti ihmettelemään miksi oli pitänyt odottaa niin kovin kauan. Arvelisin syyksi jonkinlaista kulttuurishokin aiheuttamaa lamaannusta, jossa tuntui mahdottomalta selvittää ja järjestää yhtään mitään. Ja kotiarkikin tuntui varmaan niin aikaavievältä, ettei omiin harrastuksiin tuntunut löytyvän sopivaa hetkeä. Niin ja tietenkin odotin päiväkodin alkua, jonka jälkeen minulla olisi enemmän aikaa mihin vain.

Kiinan-tuntien osalta odotin myös pelastajaksi Suurmetsuria, koska olin kuullut, että hänen yliopistoltaan voisi löytää opettajan ja pyysin häntä järjestämään minulle sellaisen. Mutta koska hänen piti järjestää myös päiväkotipaikkoja ja kuulemma joskus tehdä töitäkin, opettajan etsiminen jäi - kunnes sitten koettiin mainittu kyllästymiseni ja löysin netistä kielikoulun, joka olisi ollut paitsi kaukana myös kalliimmanpuoleinen.

Vaikka oppimistavoitteeni ovat matalalla, ovat kielitunnit kaipaamaani aivojen käyttöharjoitusta sekä mukavan opettajan kanssa miellyttävä sosiaalisen elämän muoto. Etenkin kun keksin, että siirrämme tunnit Starbucksista (kiinalaiseen) ravintolaan. Saa onnitella neroudesta!

Liikuntaharrastuksen aloittaminen puolestaan kariutui ilmanlaatuun (juokseminen), hintaan (kuntosali) sekä aikaan ja vaikeuteen (kaikki muu). Kaiken muun alle kuuluvat esimerkiksi jalkapallo, tanssitunnit ja uiminen, jotka päättelin liian hankaliksi järjestää ja aikaavieviksi mennä, koska naapurustostamme ei mitään mainituista löytyisi. Suurmetsuri kävi joskus alkuaikoina Barbien kanssa uimahalliretkellä, mutta ei päässyt sisään, koska on eri sukupuolta kuin lapset, ja matka oli kaksine busseineen ja taksin hankkimisineen niin työlään kuuloinen, ettei tullut mieleeni toistaa sitä.

Lopulta tähänkään ei vaadittu kuin päätös, että aikaa saa mennä. Löysin - kuvitelkaa - Googlesta englanninkielisen sivun kaupungin uimahalleista. (Vieläkin vähän hämmästyttää.) Valitsin lähimmän, etsin sen karttahausta, ostin matkalla uimalakin, eikä reissusta saanut yhtään bloggaamisen arvoista kommellusta. Matka kestää tosiaan tunnin, mutta kun hyväksyy, että kaikki on kaukana, harmitella voi ainoastaan Elisa-kirjan suppeaa äänikirjavalikoimaa.

Tänään olin niin äitimukavalla tuulella, että otin Barbit mukaan ja vaihdoin siis viikottaisen urheilukertani lasten kanssa pulikoimiseen. Vanhempi Barbi totesi, että paras viikonloppu ikinä, eilen luistelemassa (ostarilla kaukaisessa Hankoussa) ja tänään uimassa. Eli ehkäpä uhraukseni kannatti. Ja oli se mukavaakin.

Aiemmin merkitsin muistiin, että ulkomaille ei saa muuttaa marraskuussa (paitsi tropiikkiin tietenkin). Nyt tekisi mieleni lausua, että muuttaa ei myöskään saa alle vuoden kestoisiksi pätkiksi. Juuri kun olet kotoutunut, on poislähdön aika. Menee hyvä kärsimys hukkaan.

[Tosin ei tämä vallan kärsimystä ollut aiemminkaan. Saamastani lukijapalautteesta päätellen sellaisen kuvan on saattanut saada. Vesitetään nyt hyvää draamaa tämän verran.]

Kolme (kiinalaista) näkökulmaa saasteisiin

 

Törmäsin Twitterissä tällaiseen meemiin, jonka tarkoitus on luonnollisesti olla sarkastinen. Vähän itsekin hämmästyin, kun tajusin, että kuvan viesti ei oikeastaan olekaan ristiriitainen. Ei ainakaan tietyssä kiinalaisessa ajattelumallissa.

Suomalaisena, ja sillä tiedolla mikä meillä on ilmansaasteista, pitää helposti käsittämättömänä sitä, että kiinalaiset hyväksyvät tällaisessa ympäristössä elämisen. Tai siis minä olen pitänyt. Että miksi ette vain sano, että nyt riittää! (Näin sen esitin kiinan-opettajalleni.)

Myönnän auliisti, että otantani kiinalaisesta mielenmaisemasta on äärimmäisen kapea, mutta vähäisissäkin kanssakäymisissä olen saanut oppia, että Sha Rui Sairaanhoitaja ei täällä päivät pitkät suunnittele vallankumousta ja harkitse maastamuuttoa myrkyllisen ilman takia, vaan suhtautuu asiaan aivan toisin kuin me. Siis minä.

Ensimmäinen näkökulma on juuri tuo kuvan esittämä lausahdus. Suurmetsurin tutkijakollega perusteli saasteongelman hyväksymistä sen tilapäisyydellä. Koska Kiina on vielä kehittyvä maa, tulee ihmisten hyväksyä maan rakentamisesta aiheutuvat haitat. Ajattelutavan mukaan ongelma poistuu, kun maa on kehittynyt odotetulle tasolle. Valmis. Saasteet ovat uhraus, jonka tämä sukupolvi kestää, jotta tulevilla sukupolvilla olisi asiat paremmin.

Keskeisimmät ajatukset tästä ovat toistuneet myös muissa keskusteluissa: saastuttaminen on välttämätöntä, jotta saavutetaan muun maailman kehitystaso. Kiinan-opettajani vertasi tilannetta länsimaiden teollistumisen aikakauteen, jolloin kiistatta varmasti jossain Englannin teollisuuskaupungeissa on näyttänyt samalta kuin Wuhanissa nykyään. Ja voihan tosiaan olla niin, että 7% talouskasvua ei saavuteta ilman tätä.

 

Toisen, kenties vielä raflaavamman näkökulman minulle esitti amerikkalaistunut kristitty kiinalainen, joka on muuttanut perheineen viisivuotiskaudeksi Wuhaniin. Kysyin eikö häntä ahdista kasvattaa lapsiaan näin saastuneessa ympäristössä. (Ehkä ihan hyvä, etten ole toimittaja, vaikka näin värittymättömiä kysymyksenasetteluja osaankin laatia.) No ei oikeastaan, hän vastasi. "Päiviemme pituus on määrätty."

Maahanmuuttaneena maastamuuttajana hän ei kenties ole edustavin keskivertokansalainen, mutta tekisi mieleni sanoa, että ilman kristittyä vakaumustakin näin ajattelee valtaosa väestöstä. Ainakin jos katsoo ihmisten halua ajaa ilman kypärää ja kännykkään puhuen skootterilla väärään suuntaan valtatietä. Tai ihan vain ilman turvavöitä autossa.

Kolmas reaktio on maan lähihistoriaan peilaten varsin ymmärrettävä kokemus siitä, että asiaan ei voi vaikuttaa. Meillä ei ole kokemusta demokratiasta tai mielenosoittamisesta, vastasi kielenopettajani tuohon ylempänä esittämääni kysymykseen. Asiat ovat kuitenkin paremmin kuin ennen, hän jatkoi. "Voimme keskustella ja kritisoida näitä kysymyksiä julkisesti." Hän mainitsi myös kiinalaisen Pekingin saasteita käsitelleen dokumenttielokuvan, jonka jälkeen aihe on ollut tapetilla.

On kuitenkin mahdotonta vaikuttaa, koska asia on niin monimutkainen, hän summasi. (Ja maa kehittyy, kuten muistatte.) Sitten hän alkoi puhua kiinalaisten suuresti arvostamasta "kasvojen" konseptista. Miten tärkeää on se miltä näyttää, miten ihmiset usein ulkoisin tunnusmerkein esittävät rikkaampia kuin ovatkaan. En ensin ymmärtänyt miten tämä liittyi saasteisiin, mutta siten, että on tärkeämpää ylläpitää hyvää imagoa kuin lähteä huutelemaan ikävää kritiikkiä.

Ja voihan siitä joutua vankilaankin, ajattelin. Tai okei, sanoin. Sitten nauroimme, samalla miettien mitäköhän se toinen mahtaa ajatella. Siis minä mietin.

Eli mennee vielä hetki ennen kuin näemme kiinalaiset barrikadeilla. Mutta ei pidä syyttää passiivisia kansalaisia. He tekevät sen tulevien polvien hyväksi.

Vuokramarkkinoilla

Taannoin esiinnostamani uteliaisuuden lisäksi merkitseviä ominaisuuksia kiinalaisissa ovat ylenpalttinen ystävällisyys sekä vieraanvaraisuus. Vieraanvaraisuus saattaa tosin suomalaisittain tarkastellen olla vaivaannuttavaakin, kun kiinalainen livahtaa maksamaan laskun ravintolassa, vaikka kuinka on sovittu, että on meidän vuoromme, ja sitten joutuu painimaan ja käyttämään kaiken oveluutensa sujauttaakseen toiselle rahaa takaisin.

Etenkin Hitachin työnantaja on pitänyt meistä hyvää huolta. Kun saavuimme tähän savuiseen kaupunkiin, yliopisto oli järjestänyt lentokentälle opiskelijapoikasen kyltti kädessä sekä meille kyydin hotelliin. (Ei muuten järjestä Suomessa ulkomaisille tutkijoille.) Hotelli oli yliopiston varaama ja illallinen oli buukattu hotellin ravintolaan, samoin myös seuraavan päivän lounas miehen kollegojen kanssa. Samainen opiskelija nouti meidät seuraavana päivänä hotellilta, vei hankkimaan kännykkäliittymiä ja otattamaan valokuvia erinäisiä papereita varten. Toinen englanninkielessä kunnostautunut opiskelija sai vastuulleen meidän kuljettamisemme maahanmuuttovirastossa ja terveystarkastuksissa. Kolmannen, erään jatko-opiskelijan, jota voisi nyttemmin kutsua Suurmetsurin ystäväksi, kontolle lankesi asunnon etsiminen sekä päiväkotipaikkojen selvitys.

Kielitaidottoman ulkomaalaisen avuttomuus ymmärretään ja tätä tuetaan kaikin keinoin. Näistä yllämainituista tehtävistä olisimme keskenämme suoriutuneet kenties illallisen syömisestä. Sitä en tiedä mitä tehtäviin määrätyt opiskelijat saavat vaivoistaan palkaksi. Arvaan etteivät mitään.

Meille oli yliopiston puolesta järjestetty myös asunto, jota emme kuitenkaan nirsouttamme hyväksyneet. Koska Suurmetsuri oli ehtinyt allekirjoittaa vuokrasopimuksen, kollegansa alkoivat puhua, että tämän ei kannattaisi luopua asunnosta vaan vuokrata se eteenpäin jollekin opiskelijalle hyvällä voitolla. Meistä tämä kuulosti tarpeettomalta ylimääräiseltä huolelta, mutta kun ylemmiltä tahoilta ehdotettiin, että oppiaine voisi vuokrata asunnon, ei Kyösti oikein kehdannut kieltäytyäkään. Suurmetsurin vuokraamassa asunnossa toimii siis tällä hetkellä kolmentoista opiskelijan tietokoneluokka.

Suihkun lattiakaivona toimiva reikävessa taisi olla ratkaiseva tekijä hylkäyspäätöksessä.

Jos nyt mietit, että vuokraako Suurmetsuri kahta asuntoa kaupungissa, niin ei suinkaan. Asuttamamme asunnon virallinen vuokralainen on nimittäin tuo edellä mainittu jatko-opiskelija. Hänen nimissään on myös nettiliittymämme (ja epäilemättä myös vesi, sähkö ja kaasu) ja valokopio hänen henkkaristaan on kaapissamme - sen avulla Kyösti kävi jokin aikaa sitten nostamassa netin nopeutta.

"Oh my god", hän totesi kiinteistövälittäjän toimistossa. Ja toistikin sen. Enkä yhtään ihmettele. Eihän hänellä ollut mitään takeita meidän luotettavuudestamme allekirjoittaessaan sopimuksen kuukausitulojaan korkeammasta vuokrasta. Tämän jälkeen hän opasti meidät tavarataloon, jossa keräsimme ostoskärryihin viisihenkisen perheen perustarpeet kattiloista petauspatjoihin, lainasi 100 euroa kun meillä loppui käteinen kesken, ja järjesti meille pakettiautokyydin uuteen kotiimme.

Elämää operoidaan Kiinassa aivan omanlaisellaan säätämisen tasolla, mutta luottamus pelaa. Toveria ei jätetä pulaan.

Säännöt ovat sääntöjä

Lasten verikokeesta kieltäytyminen johti täsmälleen odotettuun lopputulokseen: verikokeeseen. On yhdentekevää millaisia todistuksia meillä on, jos kerran terveystodistuksesta puuttuu leima. Ja vaikka lopputulos on kenties sama, minua kevyesti jaksaa huvittaa se, että yrittäessämme viedä lapsia päiväkotiin maanantaina matka pysähtyi nimenomaan leiman puuttumiseseen. Ei verikokeen.

Havaitsin myös jälleen, että yksi ikävimpiä tehtäviä vanhemmuudessa on motivoida lasta asioihin, jotka itsekin kokee turhiksi. Etenkin jos kyseessä sattuu olemaan asia, jota lapsi inhoaa. Ja vähän itsekin.

Mutta verikokeessa siis käytiin maanantaina, leimat saatiin tiistaina (jotain tuloksia kaiketi myös), ja keskiviikkoaamuna olimme jälleen odottavin mielin päiväkodin portilla kolkuttelemassa. Pyydän ottamaan lauseen kirjaimellisesti, sillä kiinalaisen päiväkodin pihaan ei marssita kuin torille. On portti ja on portinvartija, eikä ollenkaan turhan vuoksi.

Satuimme nimittäin ilmestymään paikalle kellonaikaan, joka ei ollut saapumisaika. Tähän aikaan ei kukaan pääse sisään. Ja onko tuossa edes riittävästi vuodevaatteita kahdelle lapselle?* Kiinalainen tulkkimme, miehen työkaveri, sai neuvoteltua, että pääsisimme sisään, mutta vasta kun lapset siirtyvät pihalta luokkiin. Miksi sitten, kysytte. Niin mekin. Vakuutin myös, että vuodevaatteita on tarpeeksi ja varmuudeksi lisäsin, että eivät he jäisi päiväunille.

No olkoon. Sisällä päiväkodissa saa olla kymmenen minuuttia, meille tähdennettiin. Leimakortti pitää näyttää lukulaitteeseen, ja odottaa pitää jonossa. Aamulla lapsen saa tuoda yhdeksään mennessä, ja noutaa saa kello 12-12.30 tai kello 17.00. Lounasaika on vaihtoehtona, koska ruokailuja ei ole pakko ostaa päiväkodista, mutta lapsi tulisi tietysti palauttaa iltapäivän tunneille. Tällä varjolla aion kuitenkin lyhentää lasten hoitopäivää osan viikosta.

Etukäteen pohdin hankalaksi sitä, etten voi olla läsnä kahdessa eri luokassa ensimmäisinä päivinä, mutta huoli osoittautui turhaksi: Barbin luokkaan emme saaneet astua edes kynnyksen yli. Barbin luokassa kuitenkin oli Amerikan-käynyt opettaja, joka siis paitsi puhui hyvää englantia, myös ymmärsi haluni tunkea kauhustakankean lapsen mukaan. Siellä me sitten nökötimme nurkassa, Harbi ja minä (luotin siihen, että vartija ei tulisi meitä noutamaan, vaikka ylittäisimmekin kymmenen minuutin rajan) ja Barbi sai käydä minulle kertomassa, että ei pidä ruoasta. Ei se mitään, sanoin. Istu vain paikallasi.

Tämän ainutlaatuisen audienssin ansiosta pääsin myös kurkistamaan luokkahuoneen elämää, josta päällimmäisenä piirteenä täytyy mainita hämmästyttävä rauhallisuus (paitsi sinä ensi hetkenä, kun joukko waiguoreneja saapui huoneeseen). Kolmekymmentä lasta, kaksi tai kolme hoitajaa – joista yksi keskusteli minun kanssani – ja täysin häiriötön ruokailu. Ruokailun jälkeen suu purskuteltiin vedellä ja sai siirtyä lukemaan kirjaa, kunnes olisi päivälevon aika.

Pehmeä lasku oli lyhyt, mutta varmasti äärimmäisen tarpeellinen, ja tänään molemmat olivat yksin tykönään aamupäivän tunnit. Barbin mukaan lapset yrittivät puhua hänelle ihan kauheasti, mutta hän ei ymmärtänyt eikä puhunut mitään. Barbi sen sijaan oli kuulemma puhunut sekä lapsille että aikuisille. Suomea epäilemättä. Barbi oli askarrellut kirjan ja Barbi oli kantanut kulhoja. Barbi oli syönyt riisiä. Samoin Barbi.

Ja minä uskon yhä vakaammin, että tämä päiväkoti on kyllä hyvä juttu.

* Päiväkodista olisi saanut ostaa vuodevaatepaketin, mutta pidimme 150 euron hintaa paikalliseen hintatasoon nähden korkeana, joten raahasin mieluummin lapset ostoksille Carrefourin rattaanmenemättömien porttien taakse. Tänään täydensin ostoksia vielä petauspatjoilla, joiden emme olleet ymmärtäneet kuuluvan settiin. Tai siis patjalla, jonka leikkasin puoliksi, jotta sopisi pieneen päiväkotisänkyyn. Niitä patjanreunoja ommellessani pohdin, että en kyllä kovin korkealle arvota omaa aikaani. Mutta pääsimmepä eroon Suurmetsurin taannoisen oksennustaudin aikaan hankkimista toisista varalakanoista. Eli oli se sen arvoista.

Kehityskertomus

Barbin ja Barbin* kiinalaisen päiväkotiuran pitäisi alkaa ensi viikolla. Pidän tuossa konditionaalimuotoa, koska kieltäydyimme päiväkotia edeltävän lääkärintarkastuksen verikokeesta. Perustelimme tätä paitsi puhtaalla epäluulolla myös sillä että lapsilta tarkastettiin Suomessa kaikki mahdolliset sekä mahdottomat sairaudet hivistä kuppaan (kyllä, kuppaan) kun taas Barbien hemoglobiinitason pitäisi olla sellainen tieto, jota ilman päiväkodin luulisi voivan toimia. Viimeinen lause on tietenkin naurettava, sillä tärkeintähän on, että terveysvihkosessa on leima, ja meillä ei sitä leimaa ole, joten.

(Joten ensi viikolla käymme nöyrin mielin verikokeessa ja Barbit aloittavat päiväkodin ehkä sitten seuraavalla. Mutta lähellä ollaan!)

Päiväkotiin kiteytyy oikeastaan iso osa Kiinaan kohdistuneista odotuksistani. Siellä Barbit oppisivat kiinaa parissa kuukaudessa, niin että tulkkaisivat minulle lähikaupassa kunnon siirtolaismeiningillä. He solahtaisivat ikäistensä sosiaalisiin piireihin ja synttärikutsulistoille. Päiväkodin pihamailla minä tutustuisin muihin vanhempiin ja järjestäisin Barbit samoille harrastustunneille; päiväkotipäivän aikana, Harbin nukkuessa, minä opiskelisin kiinaa, kirjoittelisin lehtijuttuja ja ylläpitäisin ammatillista vireystilaani.

Aivan.

Ymmärryksemme mukaan päiväkotipaikkojen piti olla valmiina kunhan saavumme, ja hövelisti ajattelin, että Barbit saisivat pari viikkoa totutella uuteen maahan ennen kuin aloittavat. Mutta sitten oli jotain paperitöitä: tilinavauksia, palkkakuitteja, sen sellaista. Tämä prosessi on oikeastaan minulle valtaosin tuntematon, koska se on ollut Suurmetsurin taistelutanner, ja koska jossain kohtaa hän ilmoitti, että hänen olisi töissä tehtävä töitäkin ilman että painostan jatkuvasti päiväkotiasiassa.

Joulukuun alussa, kun pääsimme vihdoin tutustumaan päiväkodin tiloihin, sain kevyen ytimensulamisreaktion ymmärtäessäni, että päiväkoti olisi suljettuna tammikuun loppupuolelta maaliskuun alkuun, ja että edessä häämötti vielä kolme kuukautta kiinalaista elämää täysin omissa sosiaalisissa piireissämme. Barbit ehtisivät hyvällä tuurilla aloittaa viikoksi tai kahdeksi ennen viiden viikon pituista talvilomaa.

Lamaannusta seurasi kuitenkin hyväksyminen (sekä ulkomaanmatkoja, kyläileviä vanhempia ja sen sellaista). Koska päiväkotia ei ollut, piti keskittyä järjestämään päivämme mahdollisimman mukaviksi kotona - ja tyytyä ajatukseen, että cv:hen ei tule rivejä tältä vuodelta. Ymmärsin myös että lasten kanssa ei kannata seikkailla jatkuvasti uusiin paikkoihin, vaan mennä siihen lähimpään mukavaan.

Ja kas kummaa, arki alkoi luistaa paljon mukavammin. Niin mukavasti, että olen jopa harkinnut kannattaako päiväkotia enää edes aloittaa muutaman kevätkuukauden tähden. Mutta eiköhän. Jos nyt hemoglobiiniltaan pääsevät.

* Kysyin lapsilta, millä nimillä he haluaisivat itseään kutsuttavan internetmaailmassani. Vastaukset kuuluivat "Äiti" ja "Lamppu", mutta sanoin, että saattaa kuulostaa harhaanjohtavalta, jos raportoin äidin edesottamuksista. Tai lampun. Nämä tyrmättyäni Lamppu keksi että Barbi, mihin Äiti komppasi, että hänkin on Barbi. Pikkuveli saisi olla Harbi. Makustelen tätä nyt vielä.

Metabloggaamista

Jos luet tätä tietokoneelta, oletkin jo huomannut blogini muuttuneen verkkokalvojasi hiveleväksi visuaaliseksi ilotulitukseksi. Jos kännykältä, klikkaapa sivun alareunan tekstiä "näytä internetversio", unohdettuasi ensin tuon äskeisen luonnehdinnan. Sivupalkista löytyy kaksikin uutuutta: puuttuvaa blogikuvitusta korvaamassa Instagram-kuvani (kiitos Liinan esimerkin ja vinkin) ja niiden alla kuvatutkielmani Wuhanin ilmanlaadusta.

Maisemamosaiikki syntyy samaisen Instagram-tilin kautta klassisella metodilla: yksi kuva samasta kohteesta - parvekkeeltamme etelään - kerran päivässä. En malta itsekään odottaa minkä huikean variaation harmaan sävyjä maisemasta saan esiin! Tähän mennessä kehitys on ollut ihastuttavasti kohti kirkkautta, mutta valitettavasti lomakauden pysähtyneisyydestä huolimatta PM2.5-pienhiukkasluvut ovat pysytelleet 150-200 välillä eli tukevasti myrkyllisen puolella.
 
Varsinainen (ilo)uutinen tulee kuitenkin tässä: nimesin projektini "100 days of Wuhan" sen kummemmin päiviä laskematta. Sittemmin ymmärsin, että sata päivää ehtii hädin tuskin täyttyä ennenkuin palaamme hengittelemään varsinaissuomalaista ekoilmaa. Ajatella! Tässähän tulee melkein haikea olo.

Kolmas uutuus on, että päivitin vihdoin valheellisen bannerini. Suomessa laatimani otsakekuva oli, nyt sen voin tunnustaa, Hongkongista vuodelta 2008. Ja kun nyt tunnustella aloin, kerrottakoon, että kuvittelin blogia laatiessani Wuhanin kaupunkikuvan näyttävän jokseenkin samanlaiselta. Harmi etten enempää tuonut esiin kuvitelmiani tulevasta vuodesta, nyt niille olisi mukava hyväntahtoisesti naureskella.

Kuin kaksi marjaa: Wuhan

ja Hongkong.

Uusi bannerikuva on aitoa Wuhania. Se on kotikadultamme risteävältä isommalta valtaväylältä, ja oletettavasti yksi keskeisiä syitä taksin saamiseen vaikeuteen (heti niiden yleisen vähäisen saatavuuden jälkeen). Tuottaa pientä ruuhkantapaista. Wuhan, Different Every Day on kaupungin slogan, mutta siinä missä pilvenpiirtäjät tuntuvat nousevan pelkän ajatuksen voimin, on tämä kaksikerroksinen valtatiehanke pahasti jäissä. (Tylsä totuus lienee, että pilvenpiirtäjät nousevat ajatuksen sijaan yksityisen rahan voimin, kun taas tämän työmaan kohdalla julkinen sellainen on loppu.)

Lasten kanssa kadussa on kuitenkin viihdykkeensä, etenkin bussilla matkustaessa: se ei nimittäin tarjoa mitään pientä hytkytystä, vaan heittää ihan aidosti penkistä ilmaan. Parasta hupia.

Pako Wuhanista

Itse loma siinä hotellinvaraussaagan ja altaaseensyljeskelyn välissä oli juuri niin raskasta kuin voi lasten kanssa lomailun kuvitella olevan. Jouduin valtaosan ajasta viettämään puoli-istuvassa asennossa rantatuolissa lasten leikkiessä altaan reunalla ja kuopuksen päiväunien aikaan olin pakotettu kutimoimaan parvekkeella isompien lasten pitäessä barbikylpylää kylpyhuoneessa. (Kyllä, joka päivä.)

Oli siis likimain täydellistä. Kukaan ei edes ryöstänyt lapsia, mitä olin pitänyt suurimpana huolenani. Tai ehkä ainoana. En taida osata pitää lasten itsensä tuottamia jatkuvia hätätilanteita mitenkään hätäännyttävinä. Kuten myös olin uskaltanut kuvitella, uudenvuoden matkustusruuhkat koettiin muualla ja muulloin kuin meidän reitillämme.

Uusia elämyksiähän tällaisessa lomakonseptissa ei etsitä, vaan helppoja ja tuttuja: hengasimme aamuisin uima-altaalla ja iltapäivisin rannalla paitsi silloin kun kävimme aamulla uimarannalla ja vasta myöhemmin altaalla. Iltaisin syötin lapsille spagettia ja jauhelihakastiketta hotellin ravintolassa sekä riisiä ja tofua pihan toisella puolella sijaitsevassa kalaravintolassa, jonka akvaarioiden seuraaminen toimi iltaviihteenä. Hieman rajuna iltaviihteenä, sillä kalat kalautettiin haavinvarrella kuoliaiksi siinä ravintolan lattialla, mutta hyvähän se on lasten tietää mistä ruoka tulee. Halusivat tofua.

Me puolestaan toimimme viihteenä henkilökunnalle. Hieman rajuna viihteenä, sillä ensimmäisenä iltana lapset hajottivat teekannun sekä muutamia muita astioita. (Ei palovammoja, kyllä sekasortoa.) Tästä huolimatta meidät otettiin suurella ihastuksella vastaan myös seuraavina iltoina.

Muutaman kerran poistuimme hotellin välittömästä läheisyydestä: kerran aiemmalla matkallamme bongaamaamme ekspatin taivaaseen eli varmastikin Kiinan kalleimpaan supermarkettiin, missä myydään niin halloumia kuin luomuruisleipääkin, ja kaksi kertaa hotellin lähellä sijaitsevalle tivolille, jossa klassisen Alivaltiosihteerisketsin mukaan säästin tuplaten, kun en vienyt lapsia sisälle kummallakaan kerralla. Saivat hyppiä trampoliinilla siinä alueen ulkopuolella. Raukat. Kävimme myös pehmiksellä KFC:llä.

Matkan haastavimmat hetket liittyivät aamiaisbuffettiin, joka teoriassa on lasten kanssa kiva idea, tiedättehän, jokaiselle jotakin. Käytännössäkin se on lapsille kiva, koska en listalta suostuisi tilaamaan aamiaiseksi pelkkiä pannukakkuja. Käytännössä on kuitenkin myös melko hasardia navigoida ravintolassa hakemassa santsimehua ja santsikahvia ja vielä kerran santsipannukakkuja joko jättäen lapset keskenään pöytään tai sitten heitä mukanaan paimentaen. Ystävällisestä palvelukulttuurista huolimatta meitä seuranneelle tarjoilijajoukolle ei tullut mieleen tarjoutua kantamaan tai noutamaan tuotteita puolestani. Enkä minä kai nyt ala kyselemään jos ei pakko ole.

Hieman huvittuneena pohdin itseäni kiinalaisten silmissä: edestakaisin poukkoilevana kaoottisena hahmona, joka antaa alle kaksivuotiaan levittää annoksensa vaatteilleen ja lattialle, juo kahvinsa aina kylmänä ja ponnettomasti hokee että yrittäkääpäs nyt käyttäytyä samalla kun lapset riehuvat suomalaislasten lailla. Siinä missä minulla oli huoltosuhde yhden suhde kolmeen, tyypillisellä perhekunnalla se oli neljän suhden yhteen, eikä puhettakaan, että edes keskimmäiseni ikäinen lapsi söisi avustamatta.

Että jos nyt jotenkin voin maksaa Kiinalle takaisin tätä blogiksi kutsuttua antimatkailumainostani, olkoon se siinä, että saan ihmiset rakastamaan yhden lapsen politiikkaa.

Ja lapseni Sanyaa.